Koronakriisi on muuttanut poliittista tilannetta nopeasti. Yllä kuvatut kehityskulut ovat käyneet mahdollisiksi. Tutkija Timo Miettinen arvioi, että koronakriisi kiihdyttää globalisaation kriisiä.

Seurauksena ei kuitenkaan ole globalisaation romahdus ja äärioikeiston voittokulku. Uusliberaali valtavirtaoikeisto on hyväksynyt osan progressiivisten voimien vaatimuksista. Euroopassa Saksan hallitus lopulta hyväksyi vaatimukset yhteisestä velasta, ja Yhdysvalloissa tunnetut konservatiivioikeistolaiset ovat kääntyneet Trumpia vastaan – siitäkin huolimatta, että demokraattiehdokas Joe Biden on siirtynyt vasemmalle.

Kehityskulku kielii äärioikeiston, uusliberaalien ja progressiivien mahdollisten liittoumien muutoksista. Uusliberaalit valtaapitävät ovat etääntyneet äärioikeistosta. Progressiiviset vastaliikkeet ovat vahvistuneet ja pystyvät jo painostamaan valtaapitäviä. 

Koronakriisi luo näin mahdollisuuden tuoda toisen maailmansodan jälkeinen, demokratiaan ja yhteiskuntaan ankkuroitu markkinatalous verkostoyhteiskunnan aikaan. Syntyy keinoja vastata aikamme ongelmiin, kuten ympäristökriisiin, epidemioihin ja demokratian rappioon. Nämä keinot kuitenkin rakentuvat sopimusten ja verkostojen, eivät vastakkainasettelun ja ”yhtenäisen kansan” varaan.

Yhteiskuntasopimus verkostoyhteiskuntaan

Liberaaleissa yhteiskuntasopimusteorioissa yhteisö muodostetaan sopimuksella, jossa tunnustetaan sen jäsenten oikeudet, yhteiset edut ja määritetään niitä koskeva päätöksenteon muoto.

Yhteiskuntasopimusteoriat liitetään usein alueellisen, väkivaltakoneistoon nojaavan modernin valtion oikeuttamiseen. Yhteiskuntasopimus on valtion ja kansalaisten välinen. Mutta miten tuoda liberaalit yhteiskuntasopimusteoriat verkostoyhteiskuntaan?

Yhteiskuntasopimuksen käsite voidaan määritellä uudelleen verkostoyhteiskunnan aikaan. Verkostosopimusten keskiössä on verkostojen muodostaminen ja säätely. Sopimuksen solmimisen keskeisin kenttä ei välttämättä ole valtio, kun yhteiskunta muodostuu verkostoista. 

Johannes Althusiuksen sopimusteoria rakentuu valtiotasoa pienempien sopimusten varaan. Pariskunta muodostaa avioliiton arkielämänsä järjestämiseksi. Perheet muodostavat kaupunkeja, jotka huolehtivat julkisista palveluista. Kaupungit puolestaan muodostavat maakuntia, jotka säätelevät kauppaa ja kulttuuria. Maakunnat muodostavat valtion, joka huolehtii puolustuksesta ja ulkosuhteista. 

Sopimus muodostuu, kun henkilöt tai ryhmät päättävät toimia tiettyjen normien mukaisesti ja rakentaa yhteiskunnallisen instituution. Sopimukset muodostuvat henkilöistä alkaen jatkuen normeihin, arvoihin ja tavoitteisiin sekä tätä kautta instituutioihin. Valtion muodostava yhteiskuntasopimus on vain erityistapaus tästä mallista: kansalaiset sopivat kannattavansa perustuslaillista järjestystä ja näin muodostavat valtion.

Valta ja yhteiskunnan oikeutus verkostoissa

Yhteiskuntasopimusteoriat tarjoavat kriteerejä, joilla arvioida vallan oikeuttamista. Althusiuksen mukaan sopimusten tavoite on turvata inhimillisen yhteistyön muodot. Sopimusteorioiden on myös otettava huomioon eri kansanryhmien – kuten luokkien ja etnisten ryhmien – väliset suhteet sekä ihmisen ja luonnon välinen suhde. John Locke taas piti sopimusten tavoitteena elämän, vapauden ja omaisuuden suojaamista.

Vallan oikeutusta voidaan lähestyä myös inklusiivisten ja ekstraktiivisten instituutioiden vastakkainasettelun avulla. Inklusiiviset instituutiot rakentuvat yksilönoikeuksien, toimivan julkisen vallan ja monien valtakeskusten varaan. Ekstraktiiviset instituutiot taas ryöväävät joidenkin kansanosien aseman ja varallisuuden toisten hyväksi.

Inklusiivinen verkosto mahdollistaa vertaiskommunikaation ruohonjuuritasolla. Siinä on monia paikallisia solmukohtia tai eri tehtäviä varten rakennettuja alaverkostoja, jotka toimivat itsenäisinä valtakeskuksina. 

Verkostolla on myös kyky määrittää yhteisiä tavoitteita demokraattisen edustuksen pohjalta ja koordinoida toimintaasa niiden saavuttamiseksi. Yhteisön jäsenyys tulee määritellyksi uudelleen: kaikki verkostoon kuuluvat henkilöt ovat yhteisön jäseniä.

Sopimukset rakentavat pohjan ja oikeutuksen inklusiivisille instituutioille, koska kukaan tuskin suostuisi siihen, että hänet voidaan noin vain sulkea yhteiskunnasta tai hänen rahansa voidaan ryövätä. Tällöin populistiretoriikan ”todelliseen kansaan” nojaava mielivalta ei voi olla oikeutettua, kuten ei myöskään luonnon tuhoaminen tai perustuvat valtamallit. Ne nimittäin loukkaavat yhteistyötä, elämän jatkumista sekä ihmisten vapauksia vastaan. Tällaiset mallit eivät perustu sen enempää oikeussuhteiden kuin demokraattisen keskustelun tai äänestämisen varaan, jolloin poliittisen yhteisön perusta romahtaa.

Onko verkostoyhteiskunnan yhteiskuntasopimus utopiaa?

Nämä ajatukset inklusiivisista verkostoista ja verkostoihin nojaavista yhteiskuntasopimuksista voivat kuulostaa abstrakteilta ja utopistisilta. Ne ovat kuitenkin hiljalleen vakiintumassa kaupungeissa ja kansalaisjärjestöissä.

Esimerkiksi Budapest ja Varsova ovat valinneet liberaalit pormestarit. Kaupungit ovat muodostaneet sopimuksen ja verkoston liberaalien arvojen edistämiseksi oikeistopopulistien hallitsemissa valtioissa. 

Yhdysvalloissa kaupungit ja osavaltiot ovat sopineet noudattavansa ilmastosopimuksia, Donald Trumpin politiikan vastaisesti. Portugalissa valtio on tarjonnut paperittomille tilapäiset oleskeluluvat koronan ajaksi, jotta kaikki valtion alueella olevat saisivat hoitoa tarpeen vaatiessa.

Elonkehän puolesta kamppaileva Extinction Rebellion -liike taas nojaa paikallisryhmien verkostoihin: kukin paikallisryhmä on autonominen ja toimii demokraattisesti. Paikallisryhmien koordinaattoreista muodostuu tehtäväkohtaisia tiimejä, ja tiimikoordinaattoreista muodostuu liikkeen hallitus, joka koordinoi liikkeen toimintaa. Liike onkin saanut läpi tavoitteen ilmastohätätilasta Britanniassa, EU:ssa ja monissa suurissa kaupungeissa.

Nykytilanne tarjoaa mahdollisuuden esittää inklusiiviset verkostot populismin ja ansiottoman arvonnousun vastamalleina, aivan kuten 1600-luvun yhteiskuntasopimusteoriat toimivat kuningasdiktatuurin vastavoimana ja vastarinnan oikeuttajina.

Verkostot, valtio ja demokratia

Verkostojen yhteiskuntasopimukset tarjoavat keinon uudistaa julkisen vallan ja yhteiskunnan suhdetta. Inklusiiviset verkostot tarjoavat perustan kosmopoliittisille tasavalloille, jossa valtion ja yhteiskunnan suhde perustuu inklusiivisten verkostojen tukeen. Tasavallat vahvistetaan perustuslaeilla tai yhtäläiset oikeudet takaavilla sopimuksilla.

Kansallisvaltio nojaa maantieteelliseen alueeseen ja käyttää sen sisällä valtaa väkivaltakoneistonsa avulla. Ulos sulkevan nationalismin vaara on läsnä. Verkostojen avulla kansallinen itsemääräämisoikeus voidaan määritellä uudelleen: se kuuluu kaikille asukkaille, nojaa valtion inklusiivisiin verkostoihin ja pohjaa sopimuksissa tunnustettuihin periaatteisiin.

Ylikansalliset valtioliitot kuten EU taas kärsivät usein demokratiavajeesta. Valta keskittyy hallitusten verkostolle, jossa kukin hallitus toimii keskuksena kansallisille toimijoille (kuten puolueille ja eturyhmille), ja suurvallat toimivat valtioverkoston keskuksena. 

Jan Zielonka on ehdottanut (2014) kaupunkien, alueiden ja järjestöjen muodostamien verkostojen perustamista ylikansallisten järjestöjen demokratiavajeiden paikkaamiseksi. Thomas Piketty on taas esittänyt EU:n rakentamista parlamenttien verkoston varaan. Nämä verkostot voivat sopia julkisia tehtäviä hoitavien instituutioiden perustamisesta tai muodostaa vertaisverkoston julkista keskustelua, edustuksellista päätöksentekoa ja poliittisia projekteja varten. Tällöin ylikansalliset instituutiot on mahdollista rakentaa verkostoyhteiskunnan sopimusten tai jopa toimivan parlamentaarisen edustuksen varaan. 

Lähteet:

Daren Acemoglu ja James A. Robinson, James A.: Miksi maat kaatuvat. Kääntänyt Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2013
Mary Kaldor: Globaali kansalaisyhteiskunta. Helsinki: Like, 2006.
Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa. Helsinki: Gaudeamus, 2006.
Jan Zielonka: Is the EU Doomed? Cambridge: Polity, 2014.