Koronavirus kiihdyttää maailmanpolitiikan muutoksia

Kirjoituksissaan historian filosofiasta sveitsiläinen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt (1818–1897) kuvasi kriisejä ”historian tapahtumien kiihdyttämiseksi”. Burckhardtin mukaan historialliset kriisit kuten sodat ja vallankumoukset eivät useinkaan merkinneet katkosta tai käännekohtaa vaan historian intensiteetin lisääntymistä. 

”Yhtäkkiä maailma näyttäisi etenevän kammottavaa vauhtia”, kirjoittaa Burckhardt, ”tapahtumat, jotka muuten kestäisivät vuosisatoja, näyttävät toteutuvan nyt kuukausissa tai viikoissa kuin ohikiitävät aaveet”.

Koronaviruksen synnyttämä tilanne muistuttaa Burckhardtin kuvausta. Vaikka tapahtumat ovat edenneet vauhdilla ja olosuhteisiin sopeuduttu nopeasti, monet toimenpiteet ovat pikemminkin jouduttaneet olemassa olevien ratkaisujen käyttöönottoa.

Ruuan verkkokauppa on lisääntynyt ja monilla työpaikoilla etäyhteyksien käyttöä on jouduttu opettelemaan. Opetuksessa on otettu digiloikka pakon edessä.

Samanlainen kehitys näyttäisi luonnehtivan myös maailmanpolitiikan tapahtumia. Koronapandemia vahvistaa monia jo olemassa olevia kehityskulkuja maailmanpolitiikassa ja Euroopan unionissa.

Monet niistä valtioista, joissa autoritarismi on nostanut päätään 2010-luvulla, ovat omaksumassa yhä vahvempia keinoja poliittisten vallan keskittämiseen. Esimerkiksi Unkarissa Orbanin hallinnon esittämät kriisitoimet rajoittavat merkittävästi poliittisia toimintavapauksia kuten sananvapautta tai vaalien järjestämistä.

Toisaalta ne maat, jotka jo valmiiksi kamppailevat poliittisen vakauden kanssa, näyttävät olevan vaikeuksissa kriisitoimenpiteiden kanssa.

Italiassa laitaoikeistolaisen Lega-puolueen Matteo Salvini piti koronaviruksen uhkaa esillä niin kauan kuin se sopi hänen kertomukseensa saastuttavista maahanmuuttajista. Vielä helmikuun lopussa – kun tartuntojen määrä laskettiin jo sadoissa – Salvini kannusti nauttimaan elämästä ja matkustamaan vapaasti Italian sisällä.

Vastaavaan ylimielisyyteen sortui tosin myös Demokraattisen puolueen puheenjohtaja Nicola Zingaretti, joka helmikuun lopussa julkaisi itsestään kuvan aperitiiveilla Milanossa ja kehotti ihmisiä ”olemaan muuttamatta tapojaan”.  Kymmenen päivää myöhemmin Zingaretti kertoi videolla itse saaneensa tartunnan.

Toisin kuin monissa muissa kriiseissä, koronaviruksessa ei ole ollut kyse poliittisen eliitin kyvyttömyydestä saada viestiään läpi kansan keskuudessa. Yhdysvalloissa juuri Trumpin hallinto vähätteli pitkään koronaviruksen uhkaa terveysviranomaisten varoituksista huolimatta. Hallinnon suunnitelmat karanteenien lopettamisesta pääsiäiseen mennessä ovat tutkimusten mukaan ristiriidassa kansalaisten toiveiden kanssa. 

Monessa maassa juuri kansalaiset ovat osoittautuneet päättäjiä vaativimmiksi kriisitoimenpiteiden käynnistämisessä.

Kriisi voimistaa maailmanpolitiikan hajaannusta

Myös maailmanpolitiikassa koronavirus on merkinnyt katkoksen sijaan jatkumoa viimeisen vuosikymmenen kehitykselle. Rajat ja muurit vahvistuvat ja kansainvälisten organisaatioiden kyky koordinoida yhteisiä ratkaisuja on heikentynyt.

Maahantulokieltoja on asetettu yksipuolisesti, ilman ennakkovaroituksia ja yksinomaan poliittisin perustein. WHO:n suositukset eivät ole kääntyneet jaetuiksi toimintamalleiksi valtioiden välillä. Osa maista kuten Britannia on vaihtanut strategiaansa lennosta.

Vaikka Yhdysvaltojen reaktio koronan taltuttamiseen on ollut hitaampi kuin monen länsimaan, ajatus ”kiinalaisesta viruksesta” sopii hyvin Trumpin hallinnon geopoliittiseen ajatteluun. Koronaviruksen synnyttämä taloudellinen shokki estää todennäköisesti Trumpia asettamasta laajempia pakotteita Kiinalle. Se kuitenkin oikeuttaa osaltaan jo tehtyjä toimia Kiinan taloudellisen ja poliittisen vallan suitsimiseksi. 

Kiinan WTO-jäsenyydestä (2001) kiihtynyt maailmankaupan kasvu on osoittanut viime vuosina hidastumisen merkkejä. Syynä ovat olleet kasvaneet jännitteet ja protektionistiset toimet, mutta myös Euroopan ja Aasian aiempaa hitaampi talouskasvu. 

Koronakriisi saattaa tuoda mukanaan myös pysyvämmän tarpeen tuotantoketjujen yksinkertaistamiseen ja globalisaation hidastumiseen.

Valtioiden rooli vahvistuu, varsinkin Euroopassa

Euroopan unionille koronakriisi tulee haastavaan aikaan. EU on tasapainoillut viimeiset kymmenen vuotta sisäisten haasteiden kuten eurokriisin, brexitin ja Visegrad-maiden oikeusvaltiokehityksen kanssa. Samalla sen ulkoinen toimintaympäristö on muuttunut kasvaneiden jännitteiden kuten Ukrainan sodan ja Lähi-idän tilanteen vuoksi.

Toisin kuin usein esitetään, EU ei ole kehittynyt Bryssel-vetoisen liittovaltion suuntaan. Koronakriisi saattaa vahvistaa tätä kehitystä, jossa merkittävä osa keskeisistä ratkaisuista tehdään joko hallitustenvälisesti tai Saksan ja Ranskan johdolla.

Erityisesti terveyden ja turvallisuuden kysymyksissä valtiot ovat edelleen keskeisimpiä toimijoita, jotka voivat puuttua yksipuolisesti unionin perusvapauksiin kuten vapaaseen liikkuvuuteen. Schengen-alueen kestävyyttä koeteltiin jo vuoden 2015 pakolaiskriisin yhteydessä, ja osa nykyisistä rajoituksista uhkaa muuttua pysyviksi.

Saksan ja Ranskan päätös rajoittaa suojavarusteiden myyntiä viruksesta pahimmin kärsiviin maihin herätti kysymyksiä eurooppalaisen solidaarisuuden kohtalosta. 

Vaikka talouspolitiikan periaatteet ovat menneet monessa maassa uusiksi, perustava epäluulo euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa kohtaan ei ole poistunut. Euroalueella tuskin nähdään merkittävää yhteistä budjettia tai edes yhteisiä joukkovelkakirjoja. 

Talouspolitiikan liikkumavaraa lisätäänkin ennen kaikkea kansallisella tasolla. Kuten eurokriisin aikana, EU-instituutioista merkittävimpiä talouspoliittisia päätöksiä tekee komission tai parlamentin sijaan Euroopan keskuspankki. 

On vaikea sanoa, mitä koronavirus merkitsee niille aloille, joissa EU:n onnistumiset ovat olleet suurimpia. Esimerkiksi yksityisyydensuojaan ja datatalouteen liittyvässä sääntelyssä EU on ollut edelläkävijä, ja monet maat ovat muokanneet omaa lainsäädäntöään EU:n tietosuoja-asetuksen eli GDPR:n mukaisesti. 

Koronakriisi varmasti nostaa valtioiden paineita ottaa käyttöön poikkeuksellisia toimia esimerkiksi teletunnistetietojen valvonnassa. Tärkeää on, etteivät poikkeamat normaalista jää pysyviksi.

Korona haastaa demokratian

Nämä kehityskulut kietoutuvat kysymykseen demokratian ja oikeusvaltion kohtalosta. Demokratian kriisiä ovat kiihdyttäneet yhtäältä autoritääriset johtajat kuten Unkarin Orbán tai Turkin Erdoğan, toisaalta populistinen poliittinen tyyli ja polarisoitunut mediaympäristö. Liberaalin demokratian kuolemaa julistavasta kirjallisuudesta on tullut arkipäivää.

Monet maat ovat turvautuneet lainsäädäntöön, joka on lisännyt viranomaisten toimivaltaa, rajannut perusoikeuksia ja keskittänyt päätöksentekoa entistä harvemman joukon käsiin. Esimerkiksi italialaisen filosofin Giorgio Agambenin mukaan kyseessä on jo Yhdysvaltain terrorismin vastaisesta sodasta jatkunut pysyvän poikkeustilan logiikka.

Koronavirus edustaa kuitenkin uudenlaista haastetta liberaalille demokratialle.

On esitetty, että autoritääriset hallinnot hallitsisivat koronakriisin kaltaisia tilanteita paremmin kuin demokratiat. Esimerkiksi WHO:n helmikuun lopussa julkaistussa raportissa Kiinan esitettiin toteuttaneen ”koko historian kunnianhimoisimman, ketterimmän ja aggressiivisimman yrityksen rajata taudin leviämistä”. Laajamittaiset ulkonaliikkumiskiellot, kauppojen sulkemiset ja erikoissairaalat ovatkin toimineet kohtuullisesti.

Samalla tietojen pimittäminen ja sensuuritoimenpiteet kriisin alkuvaiheessa edesauttoivat ongelman leviämistä. Viruksesta varoittaneita lääkäreitä syytettiin perusteettomia huhujen levittämisestä, ja viranomaiset hidastelivat ongelman vakavuuden tunnistamisessa.

Kiinan sosiaalisessa mediassa on päädytty rajoittamaan jopa neutraalia informaatiota covid–19-viruksen luonteesta. Taustalla on Xi Jinpingin aikana jatkunut kehitys, jossa kiinalaisen median toimintavapaudet ovat huonontuneet entisestään

Tietojen pimittäminen ei ole ongelma vain kriisitilanteessa, vaan se haittaa puuttumista vastaavien virusten juurisyihin kuten villieläinkauppaan.

Epidemologiset kriisit ovat myös eri tavalla yhteisöllisiä haasteita,jotka edellyttävät aktiivisen kansalaisyhteiskunnan osallistumista. Tällaisten kriisien hoito vaatii erityistä luottamusta niin hallintoon, tiedonvälitykseen kuin toisiin ihmisiin. 

Kyse ei ole vain vapaan yhteiskunnan ongelmista: autoritäärisimmissäkin yhteiskunnissa on mahdotonta valvoa käsihygienian toteuttamista tai sosiaalisen etäisyyden ylläpitämistä.

Korona historian kiihdyttämisenä

Politico-lehden tuoreessa artikkelisarjassa 34 mielipidevaikuttajaa esittävät näkemyksensä siitä, miten koronapandemia tulee ”muuttamaan kaiken” aina individualismista nationalismiin, terveydenhuollosta teknologiaan, asiantuntijatiedosta poliittiseen polarisaatioon. 

Osa arvioista on varmasti totta: luottamus tieteelliseen tietoon saattaa nousta, matkustaminen vähentyä, sosiaalisuus muuttaa muotoaan…

Maailmanpolitiikan saralla koronakriisi pikemminkin voimistaa jo olemassa olevia kehityskulkuja kuten kansallisvaltioiden vahvistumista tai sääntöpohjaisen yhteistyön rapautumista. Tästä huolimatta koronakriisi ei ole todiste demokratian kuolemasta, vaan osoitus aktiivisen ja läpinäkyvän kansalaisyhteiskunnan välttämättömyydestä uudentyyppisten kriisien ratkaisussa.

FT Timo Miettinen on yliopistotutkija ja dosentti Helsingin yliopistossa.

47 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.