COVID-19-pandemia: Kriisijohtajuus voisi olla etiikkaviestintää

Matti Häyry

2020

Seurasin 26.3.–26.4. media- ja somesyötteeni kautta COVID-19-pandemian etenemistä, hallituksen toimia ja suomalaisten bioetiikkaa harrastavien tutkijoiden reaktioita. Julkaisin löydökseni englanniksi ja suomeksi. Jatkoin tilanteen havainnointia Suomessa (jossa alettiin purkaa rajoituksia ensimmäisen torjuntavaiheen jälkeen) ja Ruotsissa (jonka politiikka oli erilainen ja vähemmän rajoittava). Ryhdyin myös seuraamaan kansainvälistä bioeettistä keskustelua aiheesta. Kiinnitin erityistä huomiota siihen, kuinka hallitukset viestivät päätöstensä eettisestä perustasta. Etiikkaviestintä alkoi näyttää oikealta kriisiajan johtamisratkaisulta, ja se muodostui havainnointini kulmakiveksi. Aineisto saavutti täyteytensä, saturoitui, noin viikossa (7.–14.5.), ja laadin tämän raportin, jonka englanninkielinen versio julkaistaan Cambridge Quarterly of Healthcare Ethics –lehdessä. Viittaukseni keskusteluun ja pohdintoihin ovat suuntaa-antavia pikemminkin kuin kaikenkattavia.

COVID-19-pandemia on herättänyt kolme kysymystä yhteisistä päämääristämme ja parhaista keinoistamme saavuttaa ne. Millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää? Minkälaista poliittista järjestelmää haluamme kannattaa? Mitä valtioiden johtajat voivat tehdä varmistaakseen, että saamme haluamamme kriisiaikoina? Omien havaintojeni mukaan näyttää siltä, että avoimuus, läpinäkyvyys, yhtäläisyys, vapaus ja solidaarisuus ovat arvoja, joita pidetään tärkeinä kun arvioidaan hallitusten toimia pandemian hallitsemiseksi. Liberaaleissa demokratioissa kansalaiset uskovat, että nämä arvot toteutuvat parhaiten heidän omassa järjestelmässään, joka perustuu lainmukaisuuteen, perusoikeuksien kunnioitukseen, läpinäkyvään poliittiseen päätöksentekoon ja osallistavaan hallintoon. Sosiaalidemokratiat noudattavat samoja sääntöjä, mutta korostavat enemmän yhteistä hyvää ja voivat suhtautua sallivammin yksilönvapauden rajoituksiin.

COVID-19-pandemian kaltaisissa tilanteissa poliittisilla johtajilla on velvollisuuksia, joista jotkut näyttävät olevan ristiriidassa keskenään. Valtiovallan pitäisi huolehtia sekä ihmisten hyvinvoinnista että muista heidän elämänsä ehdoista, mutta terveyttä edistävät päätökset voivat haitata toimeentulon hankintaa ja päinvastoin. Viranomaisten pitäisi turvata kansalaisten vapaus, mutta vapauden rajoituksia voidaan tarvita, jos halutaan estää tartuntojen leviäminen. Poliittisella johdolla on myös vastuu kaikkien kohtelusta tasa-arvoisesti ja yhtäläisesti, mutta jotkut pandemianhallinnan keinot aiheuttavat suurinta haittaa jo huono-osaisille ja haavoittuville ryhmille. Ikääntyneet voidaan eristää omiin koteihinsa tai hoitokoteihin. Vaikka tämän sanotaan olevan heidän omaksi parhaakseen, seuraukset voivat olla heille haitallisia. Kiireetöntä hoitoa odottavien potilaiden tila voi heiketä, kun sairaalat on muutettu ensiapu- ja tehohoitoyksiköiksi. Vammaiset ja mielenterveyden häiriöistä kärsivät voivat kokea kovia.

Ei ole varmaa tietoa siitä, mitkä päätökset pandemiaa koskien ovat oikeita. Poliittisella johdolla pitäisi kuitenkin olla selvä näkemys siitä, kuinka kriisistä päästään läpi mahdollisimman vähin vaurioin. Ja poliittisen johdon pitäisi tehdä kansalaisille tiettäväksi, mikä tämä näkemys on ja mitkä ovat sen eettiset perustelut. Siksi etiikkaviestintä voisi olla parasta kriisijohtamista.

Neljä päälinjaa

COVID-19-pandemia kukistuu aikanaan, mikäli tutkijat saavat kehitettyä tehokkaan ja turvallisen rokotteen ja mikäli nykyisiä hoitoja pystytään parantamaan huomattavasti. Rokotteen myötä tautia aiheuttavan SARS-CoV-2-viruksen leviäminen pysähtyisi. Täydellinen hoito tekisi taudista vaarattoman, ainakin siellä, missä sitä olisi kaikkien saatavilla. Ei ole kuitenkaan varmaa tietoa siitä, milloin rokote ja hoidot olisivat odotettavissa. Kunnes näin on, pandemian hallintaan on neljä päälähestymistapaa: (i) Taudin rajoittaminen ja sen vahingollisten vaikutusten lievittäminen. (ii) Taudin antaminen levitä, kunnes saavutetaan laumaimmuniteetti. (iii) Testaus, jäljitys, eristys ja hoito. (iv) Taudin tukahduttaminen. Strategiat (i), (iii) ja (iv) liittyvät toisiinsa ja niitä voidaan käyttää peräkkäin, vuorotellen tai eri tavoin yhdistellen. Kaikissa on huonot ja hyvät puolensa, vaikkakaan tieto niistä ei lisäänny kovin suoraviivaisesti alueellisten erojen ja muiden muuttujien takia.

Rajoita ja lievitä

(i) Koska virus siirtyy ihmisestä toiseen ensisijaisesti lähikontaktissa, taudin ja sen leviämisen rajoittamiseksi on säädeltävä tarkasti ihmisten liikkumista, kokoontumisia ja kanssakäymistä. Keinoja tähän ovat muiden muassa alueiden eristäminen, rajojen sulkeminen, ulkonaliikkumiskiellot, kotiaresti, eristys, karanteeni, etätyö, päiväkotien, koulujen ja yliopistojen sulkeminen sekä joukkotapahtumien peruuttaminen ja ravintoloiden pitäminen kiinni. Useimmissa COVID-19-uhkaan vakavasti suhtautuneissa maissa omaksuttiin nopeasti jokin näiden yhdistelmä. Rajoittamisen ensisijainen tavoite on lievittää pandemian aiheuttamia vahinkoja ”tasaamalla käyrä” eli pitämällä huolta siitä, ettei liian moni ole sairaana yhtä aikaa. Näin terveydenhuollolle jää enemmän valmistautumisaikaa ja oikea-aikaisen, tehokkaan hoidon antamiseen on parempi mahdollisuus.

Rajoittamiskeinojen laillisuus ja moraalisuus on kuitenkin kyseenalaistettu. Onko hallituksella liberaaleissa demokratioissa oikeus puuttua näinkin vakavasti kansalaisten elämään? Ohjeet ja suositukset on helpompi hyväksyä, koska niihin ei välttämättä liity pakottamista eikä vapauden tai autonomian loukkauksia. Mutta tilanne on toinen, kun poliisi tai armeija määrätään pitämään huolta rajoitusten noudattamisesta, tarvittaessa voimankäytöllä. Vaikka tämäkin voi loppujen lopuksi olla oikeutettua, liberaali ajattelu suhtautuu pakkovaltaan varoen

Ääripäiden välille on vielä kehkeytynyt uusi kategoria kansalaisten tulkittua julkiset kehotukset laillisiksi kielloiksi. Kun rajoittamista oli harjoitettu joitakin viikkoja, moni yli 70-vuotias Suomessa alkoi kysellä: ”Milloin meillä on taas lupa nähdä lapsenlapsiamme?” Yleisen mielipiteen painostus oli tehnyt tehtävänsä – ikääntyneiden kotieristys nähtiin sitovana velvollisuutena, vaikka se oli koko ajan ollut vain hallituksen suositus.

Anna laumaimmuniteetin kehittyä

(ii) Toinen vaihtoehto on antaa taudin levitä kunnes saavutetaan laumaimmuniteetti. Kun riittävä määrä väestöstä (sen suuri enemmistö) on saanut tartunnan, virukselle ei löydy uusia kantajia ja se häviää tietyltä alueelta ainakin siihen asti kunnes sen uusi muunnos alkaa levitä. Britannian ja Yhdysvaltojen johtajat leikittelivät jonkin aikaa tällä ajatuksella, mutta heidän strategiansa ovat sittemmin jääneet epäselviksi. Ruotsi näyttää kuitenkin omaksuneen tämän mallin, ja sen rajoituspolitiikka on naapurimaita huomattavasti kevyempi. Lähestymistavan valinta saattoi osin johtua myöhäisestä heräämisestä tilanteeseen, mutta hallitus ja muut viranomaiset ovat pysyneet siinä johdonmukaisesti. Valtionepidemiologi Anders Tegnell on väittänyt, että vaikka Ruotsin tautikuolleisuus on ollut järkyttävä, kaikissa muissakin maissa päädytään lopulta samoihin lukuihin, kun kerran tukahdutettu pandemia iskee uudelleen nyt suojeltuun mutta myöhemmin taas suojaamattomaksi jäävään väestöön.

Laumaimmuniteetin tavoittelu herättää sekä tieteellisiä että eettisiä kysymyksiä. SARS-CoV-2 on uusi virus, emmekä voi olla varmoja, että tartunnan saaneet kehittävät kunnollisen ja kestävän immuniteetin, varsinkaan, jos virus alkaa merkittävästi muuntua. Testit eivät tähän mennessä ole olleet kovin luotettavia, joten ei ole myöskään varmuutta siitä, että luvut olisivat oikeita ja tukisivat Anders Tegnellin uskomusta laumaimmuniteetin syntymisestä muutamassa kuukaudessa. Ja koska Ruotsin tautikuolleisuus on todella ollut hälyttävän korkea, tehokkaat rokotteet ja parempi hoito voivat vielä pelastaa rajoituksen valinneet maat vastaavilta luvuilta. Kysymyksiä herättää myös solidaarisuuden puute, joka näyttää liittyvän ikääntyneiden suhteettomaan määrään menehtyneiden joukossa.

Testaa, jäljitä, eristä ja hoida

(iii) Niiden maiden, jotka alun perin valitsivat rajoituksen ja lievennyksen tien, on jossain vaiheessa tehtävä uusi valinta. Kun taudin tartuttavuus- eli uusiutumisluku R0 on saatu pienenemään alle yhden käsien pesulla, kasvomaskeilla, fyysisen etäisyyden pidolla ja rajoituksilla, kukin viruksen kantaja tartuttaa vähemmän kuin yhden muun, ja pandemia alkaa hiipua. Jos kuitenkin tässä vaiheessa kaikki rajoitukset perutaan, R0 lähtee taas nousuun, ja pandemia leviää uudelleen. Yksi vastaus tähän on Saksan, Suomen ja monen muun maan valitsema testaa, jäljitä, eristä ja hoida -strategia. Tartuntatestien määrää lisätään huomattavasti ja valtiot ja teknologiayritykset tuottavat sovelluksia, joiden avulla voidaan kartoittaa tartuntareittejä, tunnistaa mahdollisia tartunnansaaneita, kutsua heidät testeihin sekä tuloksen mukaan asettaa eristykseen tai ottaa hoitoon. Mallissa pandemian leviäminen sallitaan kansanterveydellisistä ja muista syistä, mutta tarkasti valvottuna.

Lähestymistavan oikeutus on, että kansanterveyden kannalta on parempi antaa tartuntojen levitä maltillisesti ja hallitusti kuin pysäyttää pandemia tilapäisesti ja sitten altistua yhtä vaaralliselle toiselle aallolle muutaman kuukauden päästä. Strategialla on kuitenkin ongelmansa. Testit eivät ainakaan vielä näytä olevan kovin tarkkoja, ja väestön valvonta taas uudella tiedonkeruujärjestelmällä herättää epäilyksiä. Sitä paitsi on kysyttävä, mihin strategialla pyritään. Mikäli R0 pidetään lähellä yhtä, joka olisi turvallisempaa kuin jyrkkä nousu, voi kulua vuosia, ennen kuin pandemia on ohi. Tehokas rokote voisi olla ratkaisu, mutta sellaisen saamisesta ja sen aikataulusta ei ole hyvin perusteltua tietoa. Talous voi myös kärsiä pahastikin. Vaikka taloutta koskevat skenaariot usein perustuvat kuppikuntaisille intresseille, ideologisille oletuksille ja epätäydelliselle tiedolle, pandemian aiheuttama taantuma on todellisuutta, eikä sitä voida jättää pois laskuista.

Tukahduta

(iv) Rajoittaminen ja lievittäminen, täydennettynä testaamisella, jäljittämisellä, eristämisellä ja hoitamisella, johtaa pulmaan, joka on osittain mutta ei kokonaan semanttinen, sanojen merkitykseen liittyvä. Tarkastelemalla sitä päästään taas etiikkaviestinnän merkitykseen kriisijohtamisessa.

Ei-semanttisessa muodossaan ongelma on, että antamalla tietoisesti pandemian levitä hallitukset näyttävät kääntyvän kohti laumaimmuniteetin kehittämistä. Jos tämä tehdään nopeasti ja tehokkaasti, Ruotsin valtionepidemiologin synkkä ennustus voi toteutua. Maissa, jotka valitsevat tämän tien, kuolleisuusluvut voivat hyvinkin nousta naapurimaamme tasolle.

Ratkaisuksi tähän on ehdotettu taudin tukahduttamista sen rajoittamisen sijasta. Päämääränä olisi silloin taudin lähes täydellinen kitkeminen pois tietyltä alueelta. Vertailukohdaksi on tarjottu tuberkuloosia, jota esiintyy Suomessa aika ajoin, mutta joka ei ole aikoihin ollut varsinainen kansanterveydellinen ongelma.

Esimerkin valinta osoittaa heikkouden tässä ajattelutavassa. Vaikka jokainen hallitus on ensi sijassa vastuussa omista kansalaisistaan, pandemiat ovat yleismaailmallisia. Tuberkuloosi on edelleen vakava terveysuhka monissa kolmannen maailman maissa, ja kuulostaa kyyniseltä sanoa, että taudin kitkeminen vauraista länsimaista olisi ratkaisu ongelmaan.

Muitakin kysymyksiä nousee esiin. Voimme joutua odottamaan rokotetta kaksi tai kolme vuotta. Olemmeko valmiita elämään siihen asti suljetuissa yhteiskunnissa, joiden taloudet romahtavat? Entä jos rokotetta ei löydy? Entä jos virus muuntuu?

Toinen pulma on, että sanojen merkitykset eivät ole tässä keskustelussa selviä. Neil Ferguson ryhmineen Lontoon Imperial Collegessa esitti aiemmin, että tukahduttaminen on ainoa toimiva lähestymistapa Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Mutta mallin tarkemmassa kuvauksessa ryhmä totesikin, että tukahduttaminen voidaan tarvittaessa kääntää pois päältä ja sitten taas päälle, tilanteen mukaan, jotta terveydenhuolto pysyy toimintakykyisenä. Tämä kuulostaa siltä rajoita, lievitä, testaa, jäljitä, eristä ja hoida -politiikalta, jonka Saksa ja Suomi ovat omaksuneet. Nimestä riippumatta, Fergusonin ja hänen ryhmänsä viitoittama tie näyttäisi, mikäli puhutaan ensisijaisesti terveydestä, johtavan takaisin laumaimmuniteetin etsintään, ei sellaiseen strategiaan, jossa tartuttavuusluku R0 pidetään alle yhdessä ja yhteiskunta suljetaan kunnes rokote on käyttövalmis.

Etiikkaviestintä

Kriisijohtaminen etiikkaviestintänä ei luultavasti ole parhaimmillaan, kun käytettyjen sanojen epätarkkuus piilottaa valitut päämäärät. Esimerkkiä ei tarvitse etsiä Suomea kauempaa. Huhtikuun 2020 lopussa käyrä oli tasattu, uusiutumisluku R0 painettu alle yhden ja hallitus ryhtyi harkitsemaan rajoitusten purkamista ja etäisyyden pitoa koskevien ohjeiden muuttamista. Hallitus teki päätöksensä ja kertoi niistä suorissa lähetyksissä televisiossa ja muissa medioissa. Paria päivää myöhemmin Sosiaali- ja terveysministeriö julkisti asiaa koskevan päivityksen, luetteli hallituksen päätökset ja esitti yhteenvetona, että uusi lähestymistapa tähtää testaamalla, jäljittämällä, eristämällä ja hoitamalla hallitsemaan pandemiaa. Pääministeri Sanna Marin ei ollut muotoiluun tyytyväinen, vaan korjasi, että hallitus pyrkii edelleen estämään viruksen leviämistä. Korjaus oli juridisesti oikeansuuntainen, sillä Tartuntatautilain mukaan viranomaisten tehtävä on yksiselitteisesti torjua taudit eikä ”säädellä” tai ”hallinnoida” niitä. Pääministerin kannanoton varsinainen syy ei ole tiedossa. Ministeriö paransi tapansa ja korjasi sanamuotonsa vastaamaan hallituksen kantaa.

Ministeriön alkuperäinen muotoilu oli kuitenkin todennäköisesti lähempänä totuutta. Hallitus voi retorisista syistä haluta puhua estämisestä, mutta koska valittu linja tähtää estämiseen tai tukahduttamiseen vain Imperial Collegen tutkijoiden määrittelemässä mielessä, varsinainen strategia näyttää olevan rajoittamista vahinkojen lievittämiseksi kansanterveydelle ja -taloudelle. Se ei ole se aito estämispolitiikka, jonka Islanti, muista kaukana oleva 364 000 asukkaan saarivaltio, toteutti pakottaessaan tartunnat nollaan. Ja sielläkin alkoi heti sen mietintä, milloin maa saadaan taas avattua.

Terveysutilitarismi – vaikea viestittävä kun (ensimmäinen) pahin on ohi

Pandemiantorjunnan ensivaiheessa Ruotsi, Suomi ja kaikki muutkin valtiot, joilla oli suhteellisen selvä suunnitelma, pystyivät viestimään toimenpiteensä ja niiden perustelut kansalaisille helposti. Sekä laumaimmuniteetin kehittäminen että tartuntojen rajoittaminen olivat helposti rationalisoitavissa terveysutilitaristisella kielellä. Ruotsin Kansanterveysvirasto ja Suomen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) tuottivat suosituksia, jotka perustuivat epidemiologisiin laskelmiin, hallitus ja eduskunta tekivät päätökset näiden suositusten valossa ja avainministerit esittivät ne suurelle yleisölle epäämättöminä lääketieteellisinä totuuksina. Ruotsi voi edelleen jatkaa tällä linjalla, koska rajoitusten niukkuus on pitänyt liiketoiminnan käynnissä eikä talouselämän suunnasta kuulu kovin äänekkäitä vastaväitteitä. Tilanne on toinen Suomessa, kuten kaikissa muissakin maissa, jotka miettivät nyt ensimmäisen rajoitusvaiheen jälkeisiä jatkotoimia.

Epidemiologia ei anna selvää vastausta siihen, pitäisikö valita rajoittamisen jatko vai aito tukahduttaminen. Emme yksinkertaisesti tiedä, kumpi vaihtoehdoista tulee lopulta säästämään eniten ihmishenkiä tai kumpi niistä tuottaisi enemmän terveyttä tai laatupainotteisia elinvuosia (Quality Adjusted Life Year, QALY). Emme myöskään tiedä, miten kuolemantapausten välttäminen, terveys ja QALYt pitäisi painottaa keskenään. Ja kun laskelmaan lisätään muut arvot, siitä tulee vielä monimutkaisempi. Ellei talous toimi, seuraukset tuntuvat kansalaisten elämässä kenties vuosien ajan. Ympäristöä koskevat, ekologiset, kulttuuriset ja poliittiset arvot voivat nekin olla vaarassa. Kun useimmat näistä eivät ole yhteismitallisia, utilitarismi, hyvän suoraviivainen maksimointi, ei anna hyviä perusteita päätösten tekoon, saati sitten niiden viestimiseen suurelle yleisölle.

Vaikka utilitaristinen totuus löytyisikin, sitä ei voi kertoa kansalle ensimmäisen akuutin kriisivaiheen jälkeen, koska siihen liittyy voittajien lisäksi häviäjiä, joille ratkaisu ei kelpaa. Jos maan johto päättää jatkaa hallittua rajoittamista talouden elvyttämiseksi, totuuden kertomiseen kuuluisi myös arvio siitä, kuinka monta kuolonuhria strategia vaatii. Vastalauseena kuultaisiin, että uhraus on epäeettinen ja, koska haavoittuvat joutuisivat kovimmille, epäoikeudenmukainen. Jos taas hallitus päättäisi ryhtyä täyteen tukahduttamiseen, totuuteen kuuluisi arvio rajoitusten kestosta, niiden vaikutuksesta talouteen ja näiden molempien seurauksista kansalaisten hyvinvointiin. Liike-elämän edustajat esittäisivät vastalauseensa, pienyrittäjät valittaisivat elinkeinonsa menetyksestä ja loput voisivat protestoida vapautensa rajoittamisesta.

En esitä tässä terveysutilitarismin kritiikkiä. Moni on tehnyt sen vuosien ja vuosikymmenten mittaan. Tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, että mikäli kriisijohtaminen nähdään etiikkaviestintänä, utilitaristisia perusteita ei voida esittää kansalaisille yhtä aikaa täsmällisesti, totuudenmukaisesti ja odottaen kaikkien hyväksyntää. Siksi hallitusten, jotka ovat harkitsemassa pandemian hallinnassa seuraavaa askelta alun rajoittamisvaiheen jälkeen, on joko löydettävä parempi narratiivi tai mietittävä, osin tai kokonaan, totuudesta luopumista. 

Tasavaltalaisuus mahdollisena ratkaisuna

Tasavaltalainen poliittinen filosofia eli republikanismi voisi tarjota paremman totuuden. Lähtökohtana voidaan käyttää sitä huomiota, että hallitukset eivät elä elämiä tai harjoita liiketoimintaa. Ihmiset kansalaisyhteiskunnassa tekevät näin, ja hallitusten tehtävä on katsoa, että yhteinen hyvä tulee parhaiten edistetyksi niillä tavoilla, joilla ihmiset elävät elämiään ja joilla yrittäjät ja omistajat harjoittavat liiketoimiaan. COVID-19-pandemian kaltaisissa tilanteissa tähän liittyy kansalaisvapauksien rajoituksia. Mikäli uskomme, että kyseiset vapaudet ovat itsessään arvokkaita, rajoitukset on oikeutettava vakuuttavasti.

Vapaudella ja vapauksilla voidaan tarkoittaa sitä, että valintojamme ja toimintaamme ei rajoiteta eikä niihin puututa. Pandemian torjunta rajoittamalla tai tukahduttamalla edellyttää kuitenkin monenlaista puuttumista ihmisten elämään ja liiketoimiin. Eikä tällaista puuttumista tapahdu vain pandemia-aikoina. Kunhan jokin hätätila on meneillään, liberaaleilla ja autoritaarisilla hallintojärjestelmillä ei näytä olevan paljonkaan eroa. Ja on täysin mahdollista, että jokin hätätila on aina meneillään nyky-yhteiskunnissa. Ero demokratian ja totalitarismin välillä voikin olla vain näennäinen ja liberaalin demokratian nostaminen jalustalle ideologinen virhe.

Tasavaltalaisuus tarjoaa tähän ratkaisun. Vapautta ei pidä määritellä rajoitusten tai puuttumisten poissaolona vaan ei-dominointina. Olemme vapaita ei-dominoinnin mielessä, kun pystymme itse kansalaisina kontrolloimaan sitä valtaa, joka asettaa rajoitukset. Silloin ulkopuolinen diktaattori tai tyranni ei alista meitä mielivallalleen. Meistä itsestämme lähtöisin oleva valta kanavoituu demokraattisten johtajiemme kautta niin, että säädetään vain oikein perusteltuja rajoituksia. Niiden päämäärä on edistää yhteistä hyvää niin kuin me sen ymmärrämme ja hyväksymme yhteiseksi tavoitteeksemme. Luottamus hallintojärjestelmään saa meidät tottelemaan pandemiaan liittyviä ja muitakin käskyjä ja kieltoja oman tahtomme ilmauksina, mutta voimme silti arvostaa vapautta ja torjua totalitaristiset vallankäytön muodot.

Koska pysäytys rajalla voi tuntua melko samanlaiselta, olipa pysäyttäjänä tasavaltalainen tai autoritaarinen poliisi tai sotilas, lisävakuudet voivat olla tarpeen. Kun puhutaan kriisitilanteen hallinnasta, tasavaltalaisuus asettaa yleensä kolme ehtoa. Ne ovat rajoitusten tilapäisyys, tiedonkulun läpinäkyvyys ja kaikkien hyötyminen rajoituksista. Tilapäisyys takaa, että hätätiloja pidetään poikkeuksina, ei sääntönä. Pandemian vielä jyllätessäkin viranomaisten pitäisi jatkuvasti arvioida tilannetta uudelleen ja kumota säädökset, joita ei enää välttämättä tarvita. Useimmat hallitukset, niin autoritaariset kuin demokraattisetkin, ovat COVID-19-kriisissä ainakin pyrkineet antamaan kuvan, että näin tapahtuu. Läpinäkyvyyden suhteen aatteellisten leirien välillä näyttää kuitenkin olevan eroa. Kiina ja Venäjä, Pohjois-Koreasta puhumattakaan, antavat säännönmukaisesti valikoitua informaatiota, joka on puettu sellaiseen muotoon, ettei valtiojohto joudu huonoon valoon. Jatkumon toisessa päässä Belgia, Islanti, Italia, Norja, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi ja Tanska ovat kommunikoineet avoimesti, vaikka viestin selvyydestä ei aina ole ollut takeita. Epäselvyydet ovat ehkä olleet väistämättömiä, koska asiaa koskeva tieto on vajavaista. Joka tapauksessa kahden ensimmäisen tasavaltalaisen reunaehdon valossa näyttää siltä, että liberaalit demokratiat kunnioittavat vapautta ei-dominointina paremmin kuin totalitaariset hallinnot.

Entä kolmas ehto, jonka mukaan kaikkien pitäisi hyötyä rajoituksista? Tämä kysymys johtaa kaikissa nyky-yhteiskunnissa takaisin vastalauseeseen, joka jo upotti terveysutilitarismin. Melkein kaikki poliittiset päätökset hyödyttävät erittäin hyvin toimeentulevia, useimmat hyödyttävät hyvin toimeentulevia, jotkut hyödyttävät huonommin toimeentulevia ja hyvin harvat hyödyttävät erittäin huonosti toimeentulevia. Niin kauan kuin tilanne on tämä, perustellut erimielisyydet ovat mahdollisia. Jos hallitus julkistaa totuudenmukaisesti suunnitelmansa tukea suuryhtiöitä suojellakseen niiden varakkaita osakkeenomistajia tappioilta, muilla kansanosilla voi olla hyviä syitä vastustaa päätöstä.

Ruotsi vai hyväntahtoinen valehteleminen?

On muitakin totuuksia tai narratiiveja kuin terveysutilitaristinen ja tasavaltalainen, mutta nämä kaksi ovat luontevimpia liberaali- ja sosiaalidemokraattisille päättäjille. Muihin vaihtoehtoihin kuuluu sotaretoriikka, jota Britannian ja Yhdysvaltojen johtajat ovat käyttäneet näkyvimmin. Sairastuneiden ja kuolleiden uhrauksille voi antaa merkityksen yhteisen vihollisen nimeämisellä. Mutta koska vertaukselta puuttuu konkreettinen sisältö, ajan myötä viesti todennäköisesti laimenee eikä enää kohota mielialaa tarkoitetulla tavalla. Toinen vaihtoehto on vähätellä asiaa. COVID-19 on vain flunssa muiden joukossa; sellaisiin kuolee väkeä joka vuosi, eikä sen takia ole ennenkään maita suljettu. Tämäkään vertaus ei nykyisen tietomme valossa ole kovin hyvä. Mutta jos nämä vaihtoehdot hylätään, päädytään kahteen hiukan outoon tulokseen.

Ensinnäkin näyttää siltä, että Ruotsi on ainoa maailman maa, jossa hallitus voi parhaan kykynsä mukaan yrittää kertoa totuuden ja silti säilyttää kansalaistensa tuen. Perinteisenä ei-nyt-tehdä-tästä-numeroa eugeenisena sosiaalidemokratiana Ruotsi voi noudattaa terveysutilitaristista linjaa, ja konsensushakuisen päätöksenteon yhteiskuntana se arvostaa sitä, että vallanpitäjät eivät kansalaisilta kysymättä rajoita heidän toimiaan. Vastalauseitakin esitetään, mutta hallituksen ja epidemiologien asema pitää. Ruotsalaiset ovat, kuten asia on esitetty, kansanluonteeltaan ”luottavaisia ja vakaita”.

Toiseksi, koska muiden maiden hallitukset eivät voi käyttää Ruotsin lähestymistapaa sellaisenaan, niiden pitäisi ehkä vain toimia niin kuin katsovat oikeaksi ja sitten valittava viestinsä kansalaisille huolellisesti. Hyväntahtoinen valehteleminen ei kuulosta oikein hyvältä, mutta se voi olla ainoa realistinen tapa pitää kansa tyytyväisenä, kun moni maa Saksan esimerkkiä noudattaen alkaa järjestelmällisesti purkaa rajoituksia. On eri asia, kuinka pitkään ja kuinka usein näin voi tehdä – ehkä vain kerran. Suomalaisten vanhusten ohjeistuksessa käytetyt jyrkät muotoilut kelpaavat esimerkiksi. Nyt kun yli 70-vuotiaat alkavat olla tietoisempia oikeuksistaan, he voivat kuunnella epäluuloisemmin hallituksen seuraavia linjauksia.

Tästä päästään takaisin tarinani alkuun. Mikäli haluamme elää liberaalissa demokratiassa ja mikäli liberaalit demokratiat saavuttavat luottamuksemme parhaiten avoimella ja läpinäkyvällä päätöksenteolla ja sen viestinnällä, voiko totuuden muuntelu tai tietämättömyyden peittely koskaan olla oikea ratkaisu? Ellei voi, jää jäljelle kiusallinen kysymys: Tarvitsevatko kansalaiset parempaa liberaalidemokratiaa vai liberaalidemokratia parempia kansalaisia?

Kirjoituksen englanninkielinen versio ilmestyy bioetiikan aikakauslehdessä Cambridge Quarterly of Healthcare Ethics ja löytyy sen First View-osastolta.

Kiitokset

Kiitän tutkimuksen taloudellisesta tuesta Suomen Akatemiaa (hanke Biotalous ja oikeudenmukaisuus, SA 307467) sekä Maa- ja metsätalousministeriötä (hankkeet Oikeudenmukaisuuden rooli biotaloutta koskevassa päätöksenteossa ja Systeemisen ja kestävän biotalouteen siirtymisen oikeudenmukainen johtamismalli).