Etiikka digitaalisessa mediassa

Henrik Rydenfelt

2019

 

Työssä, harrastuksissa, mediankäytössä ja sosiaalisissa suhteissa etiikka tulee usein esiin yksittäisinä kysymyksinä: puhumme eettisistä ongelmista. Etiikkapuhe on löytänyt tiensä myös markkinointiin, ja tuotteita ja palveluita kaupataan ”eettisinä” ikään kuin etiikka olisi lisäosa tai ominaisuus.

Etikka on kuitenkin ubiikkia: se on läsnä kaikkialla inhimillisessä toiminnassa. Toimintamme pohjautuu koko ajan oletuksille siitä, mikä on hyvää ja pahaa, oikein ja väärin. Kun kävelemme kadulla, emme oleta, että katu on sortumassa altamme: muuten pysähtyisimme tai vaihtaisimme suuntaa. Samalla tavalla oletamme, että on eettisesti sallittua kävellä kadulla – että emme pelkästään kulkiessamme toimi väärin: muuten pysähtyisimme ja harkitsisimme uudelleen.

Näkyväksi eettiset oletukset tulevat kuitenkin silloin, kun kohtaamme eettisen ongelman – kun olemme epävarmoja siitä, miten meidän tulisi toimia tai mitä meidän on sallittua tehdä. Siksi voi vaikuttaa siltä, että etiikka koskee vain tiettyä, harvoin vastaan tulevia tilanteita.

Mediankäytössä ja viestinnässä eettiset kysymykset korostuvat: toiminnallamme voi olla kauaskantoisia ja monimutkaisia vaikutuksia. Median ja viestinnän eettisessä arvioinnissa on erotettavissa kahdenlaisia keskeisiä tekijöitä, jotka on hyvä pitää erillään. Viestintää voi tarkastella toisaalta tiedollisesta näkökulmasta, toisaalta ihmisen toimintana.

Kun viestinnässämme on kyse tiedon välittämisestä, viestiämme voi arvioida tiedollisesti. Onko kerrottu totta? Onko se oikeutettua? Antaako se oikean kuvan tapahtumista tai ihmisistä? Nämä kysymykset eivät koske kaikkea viestintää. Jos kerromme vitsin tai jaamme valokuvan lemmikistämme, kysymystä totuudesta ei yleensä nouse. Tiedollinen näkökulma on arviossa läsnä, jos yleisö odottaa viestityn olevan tietoa.

Toiseksi voimme tarkastella viestintää toimintana. Viesti, joka on tiedollisesti pätevä, voi olla silti väärin välittää. Tieto, vitsi tai kuva voi esimerkiksi loukata toista ihmistä tarpeettomasti tai rikkoa toisen oikeutta yksityisyyteen.

Jotain uutta, jotain ikivanhaa

Missä määrin digitaalinen viestintä ja media on tuonut meidät kokonaan uusien eettisten kysymysten äärelle?

Esimerkiksi monet median etiikan kysymykset koskevat yksityisyyttä. Millaisia asioita toisista ihmisistä voi julkaista, varsinkin ilman lupaa? Millä tavoin toisia koskevaa tietoa sopii käyttää? Kysymykset eivät ole uusia. Olemme aina miettineet, onko oikein kertoa asioita toisista, ja yksityisyyden kunnioittaminen on tärkeä näkökohta journalistien etiikassa.

Digitaalinen media – erityisesti sosiaalinen media – on mahdollistanut jokaisen viestimisen laajalle, usein ennalta rajoittamattomalle yleisölle. Jokainen median käyttäjä voi joutua kohtaamaan eettisiä kysymyksiä, jotka aiemmin koskivat vain media-alan ammattilaisia. Vilkasta keskustelua onkin käyty siitä, mitä toisia koskevaa tietoa, kuvia tai muuta mediasisältöä on lupa välittää sosiaalisessa mediassa (ks. myös Rydenfelt 2016).

Digitaalinen media on tuonut myös aiempaa huikeasti laajemman mahdollisuuden kerätä käyttäjiä ja heidän toimintaansa koskevaa dataa. Nyt käytävä keskustelu datan käytöstä ja luovuttamisesta osoittaa, että edes sosiaalisen median palveluntarjoajat eivät ole täysin käsittäneet käytössään olevan datan arvoa: kaikkea sitä, mitä pienikin määrä dataa suuresta joukosta ihmisiä mahdollistaa. Hyvin vähäinenkin käyttäjiä koskeva informaatio voi ennakoida esimerkiksi käyttäjien äänestys- tai ostopäätöksiä, ja tarjota mahdollisuuksia yksityiskohtaisten käyttäjäprofiilien laatimiseen. Sosiaalisen median toimijoiden sekä dataa käyttävien yritysten ja tutkijoiden on otettava yksityisyyden ja datan suojelu tosissaan.

Toinen viestinnän etiikan keskeinen näkökohta on avoimuus ja läpinäkyvyys. Voimme perustellusti odottaa, että saamme yhteiskunnallisilta toimijoilta, organisaatioilta ja yrityksiltä merkityksellistä tietoa niiden toiminnasta, tuotteista, palveluista ja päätöksenteon perusteista. Digitaalinen teknologia mahdollistaa helppoja tapoja tuoda tietoa ja informaatiota tarjolle laajoille yleisöille. Jo tämän vuoksi äänet datan avoimuuden hankkeiden puolesta kuuluvat voimakkaammin.

Pelkän datan ja informaation tuominen yleisön ja esimerkiksi tutkijoiden saataville ei kuitenkaan monesti riitä aidon läpinäkyvyyden toteutumiseen. Olennainen hukkuu helposti laajoihin datajoukkoihin, ja ”silkka” informaatio on altis väärintulkinnalle, jos kontekstia ei ole tuotu esille. Ammattimaisen viestinnän tehtäväksi tuleekin entistä enemmän tulkita informaatiota yleisölle merkityksellisellä, kontekstin huomioon ottavalla ja kiinnostavalla tavalla.

Tekoäly – eettinen toimija?

Kysymys ongelmien uutuudesta ja vanhuudesta koskee nyt vilkkaan keskustelun kohteena olevaa tekoälyä, josta ennustetaan ihmiskunnan pelastajaa tai lopullista tuhoa.

Tekoäly ja robotit hoitavat jatkossa monia tehtäviä, jotka tähän asti ovat kuuluneet ihmiselle. Tällä hetkellä keskustellaan esimerkiksi robottiauton toiminnasta vaikeissa valintatilanteissa. Pitäisikö robottiauton jatkaa suoraan ja törmätä kahteen jalankulkijaan – vai kääntää ohjausta ja osua vain yhteen kävelijään kadun toisella puolella? Tämä on kuitenkin ongelma lähinnä siksi, että emme osaisi vastata siihen silloinkaan, jos itse istuisimme ratin takana. Emme yksinkertaisesti osaa kertoa tekoälylle, miten sen tulisi toimia.

Merkittävämpi tekoälyn etiikan haaste on sen kyvyssä oppia. Tekoäly kykenee luomaan itselleen uusia sääntöjä. Se voi näin oppia toimimaan tavoilla, jotka eivät kestä eettistä tarkastelua. Pankkien lainapäätöksiä tekevä tai tuomareille tuomiota suositteleva tekoäly voi alkaa päätellä, että tietyllä alueella asuvilla on suurempi todennäköisyys jättää lainansa maksamatta tai syyllistyä uuteen rikokseen.

Näin tekoäly voi huomaamattamme tehdä ja suositella ratkaisuja perusteilla, jotka ovat eettisestä näkökulmasta kestämättömiä.

Tekoäly tuottaa tässä joukon uusia eettisiä kysymyksiä. Paitsi että se suorittaa tehtäviä, jotka tähän asti ovat kuuluneet ihmisille, se voi kehittää kokonaan uusia sääntöjä ja toiminnan päämääriä. Koska tekoäly voi oppia toimimaan uusilla ja ennakoimattomilla tavoilla, emme arvioi ainoastaan sen suunnittelijoiden ja käyttäjien toimintaa vaan myös tekoälyn itsensä tapaa oppia ja kehittää uusia toimintamalleja.

Toinen tekoälyn etiikan keskeinen aihepiiri on kysymys tekoälyn omista oikeuksista ja ihmisen vastuusta sitä kohtaan. Voiko tekoälystä tulla paitsi eettisen arvioinnin kohde, myös oikeuksia ja arvoja ”kantava” toimija? Voiko meillä olla sitä kohtaan vastuita ja velvollisuuksia?

Keskustelu kääntyy tässä nopeasti yleiseen ongelmaan sen määrittelemisessä, ketä tai mitä kohtaan ylipäätään voimme olla eettisessä vastuussa.

Eettisen vastuun kohteista voidaan erotella kolme aspektia. Ensinnäkin eettisten velvollisuuksien tai vastuun kohde on usein olento, joka kykenee kokemaan esimerkiksi kipua. Tästä syystä ajattelemme, että meillä voi olla joitakin eettisiä velvollisuuksia esimerkiksi yksinkertaisiakin eläinlajeja kohtaan.

Toiseksi eettisen vastuun kohde on usein itse toimija, joka suorittaa tai tekee ratkaisuja ja päätöksiä. Pelkkää konetta kohtaan tuskin olemme vastuussa.Läheisesti edelliseen liittyy vielä kolmas näkökohta. Ihminen ja ainakin jotkut eläimet kykenevät rationaaliseen päätöksentekoon eri vaihtoehtoja puntaroiden. Ajattelemme usein, että omia valintojaan harkitseva ja eettisestä näkökulmasta arvioiva toimija on myös itse eettisen vastuumme kohde.

Miten tekoäly suhteutuu näihin näkökohtiin? Tekoäly voi jo nykyisellään tehdä ratkaisuja ja päätöksiä, joilla se myös vaikuttaa ratkaisuillaan ihmisen elämään. Tulevaisuudessa mahdollisesti suurikin osa vuorovaikutuksestamme tapahtuu tekoälyn kanssa. Edelleen se kykenee prosesseihin, jotka muistuttavat ihmisen päättelyä, järkeilyä ja päätöksentekoa. Oppiva tekoäly lähestyy tässä sellaista rationaalisuutta, jota odotamme ihmisiltä. Tekoäly lähestyy tässä sekä toimijuutta että omaa toimintansa puntaroimiseen kykenevää rationaalisuutta.

Ensimmäisen näkökannan kohdalla on kuitenkin oltava skeptinen. Tekoälyllä varustettu robotti voisi esimerkiksi reagoida kipua aiheuttavaan tilanteeseen ulkoisesti samaan tapaan kuin vaikkapa ihminen. Mutta kykeneekö se kokemaan ja tuntemaan kipua, surua, iloa tai onnea? Tämä ei vaikuta todennäköiseltä, vaikka mahdollisuutta on vaikea sulkea pois. On tietysti kiinnostava kysymys, miten voisimme lopulta tietää, onko tekoälyllä kokemuksia tai tunteita samassa mielessä kuin ihmisillä ja monilla eläimillä.

Tekoälyyn liittyvät eettiset kysymykset eivät ole helppoja. Juuri siksi niitä pitäisi miettiä tarkoin nyt, kun tekoälyyn pohjautuva (media)teknologia ja muut sovellukset ovat yleistymässä.

Jaettu media – jaettu vastuu?

Edellä on tarkasteltu sekä uusia ja vanhoja eettisiä kysymyksiä, joita digitaalinen mediakulttuuri sekä tekoäly tuo tullessaan. Viestinnän etiikka ei kuitenkaan keskity vain yksittäisten viestintätekojen tai viestinnän toimintamallien arviointiin, vaan sen näkökulmasta voidaan tarkastella myös koko viestintäkulttuuria.

Millä tavoin meidän tulisi yleisesti ottaen viestiä? Millä tavalla meidän tulisi kehittää viestintäympäristöä ja viestimisen tapoja? Millaista on hyvä vuoropuhelu?

Digitaalinen viestintä muuttaa myös viestintäkulttuuria sekä näkemyksiämme hyvän viestinnän luonteesta. Mihin suuntaan viestintä kehittyy?

Saksalaisfilosofi Jürgen Habermasin klassikkoteoksen Strukturwandel der Öffentlichkeit mukaan yhteiskunnallisen keskustelun suurin mullistus sitten maatalouden vallankumouksen tapahtui 1800-luvulla. Tuolloin Euroopan porvarillisissa salongeissa ja kahvihuoneissa yhteiskunnan kysymyksiä alettiin käsitellä uudella tavalla: argumentteihin perustuvalla keskustelulla. Poliittinen ja taloudellinen asema ei ratkaissut salonkien debatteja. Ainakin ihanteellisessa tapauksessa paras argumentti voitti.

Habermasin näkemystä voi kritisoida sekä historiallisesta että filosofisesta näkökulmasta. Ei ole mitenkään selvää, että rationaalinen keskustelu tuli ja korvasi aiemman, asemaan perustuvan päätöksenteon. Viimeisten vuosisatojen aikana on kuitenkin syntynyt ajatus julkisuudesta paikkana tai tilana, jossa tehdyt ratkaisut on tuotava esiin ja niitä on perusteltava –  ja jossa käytävä keskustelu ohjaa päätöksentekoa yhdessä muiden demokraattisten prosessien, kuten vaalien kautta.

Digitaalisen median kontekstit ovat nyt monin osin korvanneet salongit, huoltoasemat, seurat, yhdistykset ja monet muut kohtaamispaikat, joissa yhteiskunnallista keskustelua aiemmin käytiin.

Uudet median käyttötavat antavat kuitenkin aihetta huoleen julkisuuden tulevaisuudesta. Sosiaalisen median alustat näyttävät ruokkivan toimintaa, joka ei välttämättä tue yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua vaan pikemminkin voivat estää sitä. Ottamalla jyrkästi kantaa ja jakamalla voimakkaasti mielipiteitä saa aikaan keskustelua, näkyvyyttä ja ”tykkäyksiä” – siinä missä pitkät, perusteelliset ja tasapainoiset kommenttipuheenvuorot saavat vähemmän huomiota.

Sosiaalisen median palkintomekanismit huomaamatta ruokkivat polarisaatiota ja erilaisten mielipiteiden ympärille kerääntyvien heimojen muodostumista. Monilla keskustelufoorumeilla, kuten Facebook-sivuilla ja -ryhmissä, ratkaisu yhteiskunnallisiin kysymyksiin on jo valmiiksi kirjoitettu otsikkoon. Ongelmia ja ratkaisuja ei niinkään haeta yhdessä vastakkaisiakin näkökantoja edustavien kanssa.

Digitaalisen julkisuuden kehitys on vasta alkumetreillään. Kohujen ja kärjistysten rinnalla myös ratkaisuihin pyrkivä keskustelu voi päästä oikeuksiinsa. Tässä kehityksessä jokainen on mukana. Digitaalisen median aikaansaama olennainen muutos on, että vastuu viestinnästä ja julkisesta keskustelusta jakautuu aiempaa tasaisemmin. Vaikka perinteinen media, vaikuttajat ja päättäjät ovat yhä merkittävässä asemassa, jokainen on osaltaan päättämässä siitä, mihin ja millä tavoin julkinen viestintä kohdistuu – myös ne, jotka pysyttelevät hiljaa.

Kirjoitus on lyhennetty versio yleistajuisesta artikkelista ”Etiikka digitaalisessa mediakulttuurissa” (Mediametkaa 10, toim. Maija Puska; Mediakasvatusseura 2018).

Lähteet

Habermas, Jürgen (1962). Strukturwandel der Öffentlichkeit. Neuwied/Berlin.
Kosonen, Miia, Salla-Maaria Laaksonen, Henrik Rydenfelt & Anja Terkamo-Moisio (2018). Sosiaalinen media ja tutkijan etiikka. Media & viestintä 41:1. https://journal.fi/mediaviestinta/article/view/69924
Rydenfelt, Henrik (2014). Eettinen ennakointi. ProComma Academic 2014.
Rydenfelt, Henrik & Elisa Juholin (2016). Hyvä viestintä, parempi viestintäkulttuuri. ProComma Academic 2016.
Rydenfelt, Henrik (2016). Blogimediat ja bloggaamisen etiikka. Media & viestintä 39:3. https://journal.fi/mediaviestinta/article/view/61421