Vastaamo Oy:n tietokantoihin kohdistuneen tietomurron seurauksena kiristäjän käsiin on päätynyt yli 40 000 psykoterapian asiakkaan henkilötietoja sekä tietoja näiden kanssa käydyistä keskusteluista. Tietomurron uhrien määrä on tätäkin suurempi: lähes jokainen kertoo psykoterapiassa tunnistettavasti myös muista, kuten läheisistään, perheenjäsenistään tai kollegoistaan.

Tapaus on synnyttyt Twitterissä #Enjaa ja #Enlue -liikkeen, jossa ihmiset lupaavat jättää paljastuneet tai paljastuvat tiedot kokonaan lukematta. Yleisön vastuuseen keskittyvä liike tarjoaa uudenlaisen näkemyksen informaation yksityisyydestä tietomurtojen ja -vuotojen ajassa. Tarkemmin sanottuna siinä yhdistyy sekä uutta että vanhaa.

Mitä informaation yksityisyys on? Jokainen osaa sanoa, että on olemassa tietoa, joka ei toisille kuulu. Mitään yksittäistä näkemystä yksityisyyden luonteeseen ja rajoihin tutkimus tai lainsäädäntö ei kuitenkaan tarjoa. Yleensä informaation yksityisyyttä on pidetty yksilön tai ihmisen oikeutena. Tätä ajatusta voi selkeyttää miettimällä, mitä yksilön oikeudet ylipäätään tarkoittavat.

Wesley Newcomb Hohfeldin (1919) oikeuksien analyysin mukaan yksilön oikeuksia vastaavat toisten velvollisuudet. Jos meillä on oikeus kohtuuhintaiseen terveydenhoitoon tai vähimmäistason toimeentuloon, yhteiskunnan velvollisuus on järjestää nämä palvelut. Koska meillä on oikeus elää, toisilla on velvollisuus olla tappamatta meitä.

Analyysin pohjalta informaation yksityisyyttä oikeutena voi selventää kysymällä kysymyksen: jos joku informaatio on yksityistä, mitä velvollisuuksia muille syntyy?

Pääpiirteissään vastaus on kahtalainen. Yksi velvollisuus on olla paljastamatta tai välittämättä eteenpäin yksityistä informaatiota, siis velvollisuus olla ilmaisematta jotakin. Tämä informaation yksityisyyden tuottama velvollisuus on käsillä, kun puhumme yksityisen ja julkisen välisestä rajanvedosta.

1800-luvun lopulla lehdistön synty tuotti nopeasti kysymyksen siitä, mitä yksittäisestä ihmisestä on lupa kertoa kaikelle kansalle. Ajatus yksityisyydestä oikeutena onkin muotoutunut pitkälti median ja sen teknologian kehityksen myötä. Alun perin toimittajiin ja toimituksiin liittynyt kysymys yksityisyyden ja julkisen rajanvedosta on nyt paljon laajempi: sosiaalisen median myötä jokainen voi tavoittaa laajan yleisön. Yksityisyyteen liittyvä velvollisuus täytyy jokaisen pitää mielessä. Tästä on kyse, kun toteamme, ettei ole oikein jakaa tietomurron kautta saatua informaatiota.

2000-luvun mediateknologia sekä sen seuraukset ovat piirtänyt selkeänä esiin toisen puolen yksityisyyden oikeudesta. Sosiaalisen median palvelut eivät ilmaise yksityisiä asioitamme: emme pelkää, että esimerkiksi Facebook suoraan kertoisi asioitamme jollekin yleisölle. Sosiaalisen median alustat kuitenkin tekevät meistä päätelmiä, joiden avulla ne vaikuttavat toimintaamme. Tässä digitaalinen mediateknologia tuottaa kysymyksen informaation ja datan tarkastelusta ja prosessoinnista. Kenen ja milloin on lupa käsitellä ja hyödyntää meitä koskevaa dataa?

Kyse on toisesta yksityiseen informaatioon liittyvästä velvollisuudesta. Kun informaatio on yksityistä, toisille syntyy velvollisuus olla tarkastelematta ja hyödyntämättä sitä. Tämä velvollisuus liittyy sosiaalisen median lisäksi muitakin tietokantojen ja -järjestelmien ammattilaisia. Terveystietoja sisältävien tietokantojen ylläpitäjien velvollisuus on olla tarkastelematta ja hyödyntämättä niissä olevaa informaatiota, ellei asiakas tai potilas ole antanut siihen erityistä lupaa.

Tietomurto kuitenkin laajentaa tämä velvollisuuden koskemaan jokaista verkon käyttäjää. Tietomurto tuottaa tilanteen, joka on tavallaan uusi. Nyt vastuuta informaation tarkastelusta katsotaan olevan myös yleisöllä. Kaikki, mikä on saatavilla julkisuudessa, ei ole luettavissa. Tästä on kyse, kun katsomme velvollisuudeksemme olla lukematta tietomurron kautta saataville tulevaa informaatiota.

Taustalla oleva eettinen kysymys toki lienee yhtä vanha kuin kirjoitustaito. Toiselta varastetun päiväkirjan lukeminen olisi sekin väärin. Vastaamon tapaus on uusi lähinnä mittakaavaltaan: mahdollista yleisöä – ja siksi yhdessä vastuussa lukematta ja jakamatta jättämisestä – olemme me kaikki.

Viitteet

Hohfeld, Wesley N. (1919). Fundamental Legal Conceptions. Yale UP.
Thomson, Judith Jarvis (1975). ”The Right to Privacy”. Philosophy & Public Affairs 4:4.