Koronakriisi ja liberaalin asiantuntijuuden kahdet kasvot

Koronakriisi on valtava haaste tieteelle ja asiantuntijuudelle. Toistaiseksi verrattain huonosti tunnettu tauti yhdistettynä tiedejulkaisemisen kilpailullisiin käytäntöihin ja sosiaalisen median huomiotaloudelliseen logiikkaan tempaa epidemiologit ja muut virusoppineet kuivakkaista tieteellisistä seminaareistaan keskelle raivokkaita ja päättymättömiltä tuntuvia poliittisia kiistoja. 

Ilmiötä ei voi lähestyä vain disinformaation tai valeuutisten kaltaisin muotitermein. Sosiaalisessa mediassa eittämättä leviävät koronaan liittyvät salaliittoteoriat ja muu hömppä, mutta myös oikeiden tutkijoiden kirjoittamat, usein toki vielä vertaisarvioimattomat tutkimuspaperit. 

Ja niitähän riittää. Koronavirus on kiihdyttänyt tieteellisen julkaisemisen tahtia suunnattomasti. Koronapandemia ei ole vielä täyttänyt vuottakaan, mutta tutkimusrahoituksesta ja meriiteistä kamppailevat tutkijat ovat kirjoittaneet uudesta viruksesta jo kymmeniä tuhansia tieteellisiä tutkimuspapereita.

Ilmiötä on hedelmällistä lähestyä liberaalien yhteiskuntien sisäsyntyisten ristiriitojen kautta. Liberaalit yhteiskunnat edellyttävät asiantuntijuutta, mutta pyrkivät toisaalta horjuttamaan asiantuntijuutta tukevia instituutioita ja säännellyn julkisen keskustelun muotoja.

Demokratioissa asiantuntijuus ja politiikka kulkevat käsi kädessä

Demokratia (kansanvalta) ja teknokratia (asiantuntijavalta) on helppo mieltää toistensa vastakohdiksi. Todellisuus on kuitenkin hyhmäisempi ja politiikan ja tieteen suhde monimutkaisempi.

Viimeistään 1900-luvun puolivälistä työnjaoltaan pitkälle erikoistuneiden yhteiskuntien poliittinen hallinta on nimittäin nojannut vahvasti asiantuntijatietoon. 

1930-luvun suuri lama ja kansantalouksien resurssien koordinoitua käyttöönottoa vaatinut toinen maailmansota puhkuivat nostetta keynesiläiseen makrotalousteoriaan. Kansantalous oli mahdollista kuvitella numeroiden ja datan muodossa esiin piirtyvänä kokonaisuutena. Talousteoria tarjosi poliitikoille työkaluja suhdanteiden hallintaan ja yhteiskuntien kehittämiseen. 

Toisen maailmansodan jälkeiset, länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien ”kultaiset vuosikymmenet” olivatkin tieteellisesti hallinnoidun kapitalismin kulta-aikaa. Taloustieteilijät, sosiologit ja muut yhteiskuntatieteilijät analysoivat yhteiskuntaa ja tuottivat siitä dataa, johon tukeutuen poliitikot laajensivat hyvinvointipalveluiden verkostoa ja ohjasivat talouden resursseja. 

Tieteelliset käsitykset todellisuuden luonteesta ja poliittiset ideologiat olivat kulkeneet käsi kädessä jo aiemminkin esimerkiksi liberaalin taloustieteen tai marxilaisen tieteellisen sosialismin muodossa. Toista maailmansotaa seuranneina loputtoman edistysuskon vuosina tiede ja politiikka nivoutuivat yhteen tiiviimmin. 

Monissa maissa perustettiin tieteentekijöistä koostuvia neuvonantajapaneeleita. Tieteilijät otettiin mukaan päätöksenteon ytimiin. Samalla kävi entistä selvemmäksi, että maallistuneissa yhteiskunnissa poliittisen puheen olisi nojattava yhä vahvemmin tieteen ja tutkitun tiedon legitimiteettiin.

Vaikka politiikka usein mielletään erilaisten arvojen välisiksi kiistoiksi ja kamppailuiksi, valtaan hamuavien poliittisten liikkeiden on toimittava myös tiedontuotannon ja tieteen tasolla. Esimerkiksi maahanmuuttoa rajoittamaan pyrkivän puolueen on jaettava äänestäjille tutkittua tietoa maahanmuuttajien määrästä ja perusteltava maahanmuuton haitallisuutta paitsi arvopohjaisesti myös tieteelliseen tietoon nojaten. 

Samoin markkinaliberaalin hegemonian haastamiseen pyrkivän vasemmistopuolueen olisi haastettava vallitsevat talouspoliittiset näkemykset yhtä lailla retoriikan kuin tiedontuotannonkin tasolla. Minkälaista asiantuntijuutta, tietoa ja käytännön teknisiä järjestelyjä esimerkiksi 2020-lukulainen vasemmistolainen teollisuuspolitiikka edellyttäisi?

Ei ole sattumaa, että poliittiset kiistat ovat usein kamppailuja siitä, mitä kukin asiantuntija on aiheesta sanonut tai kenen näkemystä tieteellinen konsensus tukee. 

Liberaalin julkisuuden hierarkia ja kapitalismin kaksoisliike

Tieteellisen politiikanteon hegemoniaa on tukenut julkisen keskustelun ja tiedontuotannon melko hierarkkinen järjestys.

Viestinnän tutkija Silvio Waisbord painottaa ammattimaisen journalismin roolia 1900-lukulaisen liberalismin tiedontuotannon ”pyramidimaisessa” järjestyksessä. 

Tässä ideaalimallissa pyramidin huipulla, ylhäisessä yksinäisyydessään, istuivat asiantuntijat ja muut eliitit, joita journalismi kuunteli. Ammattikuntansa eettisiin ohjeisiin ja liki puolitieteellisiin tiedontuotannon tapoihin sitoutuneet journalistit valvoivat julkisen keskustelun rajoja ja säällisyyttä ja annostelivat kansalaisille aidoksi varmennettua tietoa. Tämän tiedon perusteella kansalaiset saattoivat sitten tehdä valistuneita poliittisia päätöksiä aina muutaman vuoden välein.

Samalla liberaalissa kapitalismissa on sisäsyntyisiä voimia, jotka pyrkivät kiinteiden hierarkioiden romuttamiseen ja disruptointiin.

Karl Marx ja Friedrich Engels kuvasivat tätä vallankumouksellista voimaa ”Kommunistisessa manifestissa” kirjoittamalla kapitalismin kyvystä saattaa taantumuksellisimmatkin kansakunnat vapaiden markkinoiden piiriin ja murskata tottumuksiin ja perinteisiin perustuneet olemisen tavat. 

Taloushistorioitsija Karl Polanyi puolestaan kirjoittaa liberaalin kapitalismin ”kaksoisliikkeestä”. Polanyille kapitalismi näyttäytyy voimana, joka pyrkii ulottamaan kysynnän ja tarjonnan laeille perustuvan markkinalogiikan yhä uusille sosiaalisen elämän alueille. Dynaaminen kapitalismi kuitenkin nakertaa oman olemassaolonsa perustaa murskatessaan niitä markkinalogiikan ulkopuolella sijainneita sosiaalisuuden muotoja, jotka ovat tuoneet jatkuvuutta ja pysyvyyttä ihmisten elämään. Kaksoisliike heilahtaa takaisin ja tuottaa voimia, jotka pyrkivät tuomaan järjestystä kaoottisiin markkinayhteiskuntiin. Polanyin analyysissa fasismi esiintyy nimenomaan laissez-faire- liberalismin aikaansaamana vastaliikkeenä.

Liberaalit tiedontuotannon instituutiot ovat olleet viimeisten vuosikymmenten aikana disruption keskellä. Viestintäpolitiikassa 1900-lukulaisia monopoleja on purettu ja sääntelyä kevennetty – innovaatioiden ja kilpailun lisäämisen nimissä. Yliopistoja on kannustettu ulkopuolisen tutkimusrahoituksen hakuun ja markkinaehtoisempaan toimintaan. Yksittäistä tutkijaa suuntaus kannustaa omaksumaan yrittäjähenkisen ”julkaise tai kuole” -mentaliteetin.

Kaupallisen sosiaalisen median toiminta-ajatuksena puolestaan on sitouttaa ihmiset jatkuvaan sisällöntuotantoon. Ei ole sattumaa, että sosiaalinen media tuntuu kaaokselta, sillä kohujen, trollaamisen, addiktioiden ja paranoian ruokkiminen on keskeinen osa sen alustojen liiketoimintamallia. 

Tällaisessa julkisessa ympäristössä 1900-lukulaiselle liberalismille ominaiset asiantuntijuuden hierarkiat latistuvat. Sosiaalisessa mediassa kuka tahansa excel-taitoinen voi brändätä itsensä Covid–19-asiantuntijaksi. Informaatiosta ei ole pulaa – kiitos avoimien tietokantojen ja vertaisarvioimattomien papereiden julkaisemiseen kannustavien käytäntöjen.

Kysynnän ja tarjonnan lait määrätkööt, kenen tuottamalle tiedolle on kysyntää. 

Tällaisen kehityksen demokraattista potentiaalia ei ole syytä väheksyä. Asiantuntijuutta ja teknokratiaa on voitava kritisoida: liberaaleissa demokratioissa asiantuntijuus on toiminut myös politiikan tilan rajaamisen välineenä. 

Täysin ongelmatonta asiantuntijuuden pyramidien murtuminen tuskin on. Vaikka asiantuntijuuden ja politiikan erottaminen on liki mahdotonta, on tärkeää, että yhteiskunnassa on tilaa itsenäiselle ja markkinalogiikan ulkopuolella toimivalle asiantuntijuudelle.

Liberalismin disruptiivisia voimia hillitsevä vastaliike voisikin olla demokraattisilla periaatteilla toimivien julkisten instituutioiden vahvistaminen. Tämä voisi merkitä esimerkiksi julkisesti tuotettua vaihtoehtoa sosiaalisen median kaupallisille jäteille. 


Timo Harjuniemi on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä Etiikka.fi -sivuston toimittaja.

21 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.