Tag Archives: konsensus

Tolkku, auktoriteettiusko ja USA:n kansannousu

Donald Trumpin hallinnon toimet ja mustiin kohdistunut poliisiväkivalta ovat johtaneet täysimittaiseen väkivallattomaan kansannousuun USA:ssa. Kansannousu on ollut menestyksekäs: se on onnistunut kääntämään enemmistön rasismia vastaan ja entisestään heikentänyt Trumpin mahdollisuuksia vaaleissa. Suomalaisessa keskustelussa protestien leviämisessä Suomeen on nähty anarkian uhkaa. Väitän, että tämä johtuu autoritaarisista arvoista, joiden mukainen käsitys yhteiskunnan ja valtion suhteesta on Suomessa yhä valloillaan.

Lue lisää

Miksi vasemmistopopulismi epäonnistui?

Monet populistiliikkeet ovat haastaneet valtaapitävät vasemmalta, mutta ne eivät ole pystyneet saamaan aikaan pysyviä muutoksia. Oikeistopopulismin suosio näyttää voimakkaammalta. Mistä tämä johtuu?

Aikaisemmin vasemmistopuolueet tukeutuivat työväenliikkeeseen siinä missä oikeisto kirkkoon ja liike-elämän järjestöihin. Vanhan teollisuusyhteiskunnan hajottua puolueet ja valtaapitävät ovat irtautuneet kansalaisyhteiskunnasta. Ne tukeutuvat pikemminkin valtiobyrokratian, median ja liike-elämän verkostoihin.

Puolueissa on pieni poliittisista broilereista ja mediakonsulteista koostuva ydinryhmä, joka tavoittelee vaalimenestystä mediamainonnalla liike-elämän tarjoaman vaalirahan turvin. Ei ehkä ole ihme, että 1990-luvulla kaikki puolueet asettuivatkin uusliberaalin politiikan taakse.

Vasemmistopopulismi on eri asia kuin nykyiset vasemmistopuolueet. Teoksessaan For A Left Populism (2018) Chantal Mouffe määrittelee vasemmistopopulismin toiminnaksi, jossa eri yhteiskunnallisia kamppailuja yhdistetään retoriikan keinoin yhteisiä vihollisia osoittaen. Vasemmistopopulismi on yritys haastaa eliittikartelleihin nojaava konsensuspolitiikka.

Pystyykö vasemmistopopulismi tuomaan politiikan ja kansalaiset takaisin politiikkaan? Ei: populismin logiikka ajaa ne toistamaan puolueiden mediakeskeisen toimintatavan sekä keskuksesta ja ”säteistä” koostuvan organisaatiomallin.

Lue lisää

Kouluun vai aivopesuun?

Yhdeksäsluokkalaiset oppilaat olivat tehneet julisteen, joka asetti perussuomalaisten ja kahden muun poliitikon pakolaiskannat kärkevästi vastakkain. Perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaari syytti opettajia ja koulua vihan lietsomisesta, oppilaiden ”politisoimisesta” ja aivopesusta.

Syytös aivopesusta on heikkoa tekoa jo siksi, että mitään tietoa ei ole siitä, missä määrin jos mitenkään opettajat ja koulu ovat vaikuttaneet oppilaiden työn aihepiiriin.

Aivopesun, ideologisuuden ja indoktrinaation syytökset nousevat koulun kontekstissa pinnalle lähinnä silloin, kun itse opetuksen sisällöstä ollaan eri mieltä. Mutta tämä voi koskea mitä tahansa kysymystä – jopa tieteellisiä tosiasioita. Opettajana toiminut Huhtasaari itse on ilmoittanut, ettei ”usko” evoluutioon (Yle 15.9.2015). Olisiko evoluution opettaminen myös aivopesua?

Syytösten taustalla piilee kuitenkin myös perusteellisemman kritiikin arvoinen – ja ehkä yllättävän yleinen – ajatus, että koulun tulisi olla poliittisten ja moraalisten kysymysten suhteen neutraali. Lue lisää

Liberalismin kriisi nakertaa objektiivisen journalismin perusteita

Vilkas keskustelu liberaalin maailmanjärjestyksen kriisistä on läikkynyt huoleksi journalismin tilasta ja julkisen keskustelun rapautumisesta. Donald Trumpin puheet liberaaleista toimittajista elitistisinä ”kansan vihollisina” kyseenalaistavat journalistien puolueettomuuden ja kiskovat toimittajat osaksi poliittisia kiistoja.

Samaan aikaan esimerkiksi Euroopan komissio kantaa huolta siitä, että tarkoituksellisen sepitteellisillä, verkossa levitettävillä ja taiten kohdennetuilla valeuutisilla sormeillaan demokratiaa.  

Nämä ongelmat limittyvät puheeseen ”totuudenjälkeisestä ajasta”, jossa asiantuntijatiedolla ei ole merkitystä eikä järkiperäinen keskustelu yhteisistä asioista ole mahdollista. Emme keskustele ammattijournalistien meille välittämän, paikkansapitävän tiedon nojalla, vaan tukeutuen tunteilla ja ennakkoluuloilla ratsastaviin vaihtoehtoisiin faktoihin. Journalismi on joutunut puolustuskannalle, ja julkinen keskustelu tuntuu sekavalta ja vaikealta.

Tilannetta ei helpota kansalaisten surkea luottamus perinteiseen mediaan eikä alan perinteisten liiketoimintamallien murros digitaalisessa viestintäympäristössä. Lue lisää

Demokratian tulevaisuus: konsensus, osallisuus vai avoin erimielisyys?

Sitran yliasiamies Mikko Kosonen esitti taannoin, että demokratian ”viheliäiset ongelmat” saadaan ratkaistua parhaiten kehittämällä politiikasta pitkäjänteistä ja hallinnon toiminnon järkeistämistä (HS Vieraskynä 29.8.). Politiikasta ja hallinnosta tulisi tehdä yksimielisempää ja hallituskaudet ylittävää.  Poliittiset puolueet olisivat valmiita viemään ratkaisuja eteenpäin hallituskokoonpanosta huolimatta, ja hallitus-oppositio -jako olisi käytännössä turha.

Tutkija Vesa Koskimaa vastasi Kososelle (HS Mielipide 7.9.2018). Koskimaan mukaan Kososen ajatus ontuu: vahvasti konsensuaalinen ja asiantuntijavetoinen eli ”järkeistetty” poliittinen hallinto ei kykene ratkaisemaan suomalaisen tai länsimaisen demokratian ongelmia, kuten populismia tai kansalaisten voimattomuuden tunnetta. Pikemminkin laaja konsensus yhteisine tavoitteineen, ratkaisuvaihtoehtoineen ja toimenpiteineen näyttää yhä epätodennäköisemmältä.

Koskimaan mukaan demokratian heikko nykytila johtuu osittain juuri siitä, mitä Kosonen ehdottaa. Politiikka on pitkään muistuttanut kasvotonta hallinnointia, jossa asiantuntijat ratkaisevat ongelmia vaihtoehdottomassa hengessä. Ratkaisuksi Koskimaa ehdottaa pikemminkin kansalaisten osallisuuden lisäämistä sekä osallisuuden tunteen vahvistamista.

Demokratian ajatellaan olevan tasa-arvoista ja oikeudenmukaista kansanvaltaa, jossa kaikilla kansalaisilla on yhtäläinen mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Demokratian toteutuminen kuitenkin edellyttää, että riittävän moni kansalaisista osallistuu päätöksentekoon vähintään edustuksellisin keinoin. Lue lisää

Huonoja periaatteita tutkijan viestintään

Miten tutkijoiden olisi suotavaa tai ”hyvä” toimia julkisuudessa? Empiirisen yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta kysymys ei ole helppo tai yksiselitteinen. Hedelmällisempänä näyttäytyy tarve kiinnittää huomiota tyypillisiin ongelmakohtiin.

Käytännön kannalta olennaista on ymmärryksen kehittäminen julkisesta viestinnästä. Kehittyminen tiedeviestijänä edellyttää ennen kaikkea tieteen ja muun yhteiskunnan suhteiden hyvää ymmärrystä. Ymmärrystä on tarjolla esimerkiksi Helsingin yliopistolla laatimassamme tutkijan oppaassa tiedeviestintään.

Palasin äskettäin tutkimusvierailulta Edinburghin yliopiston tieteentutkimuksen yksiköstä, jonka tutkija Dominic Berry on myös laatinut mainiot, vakavan valistavan sävyn välttävät huonot ohjeet yleisöjä osallistavasta tiedeviestinnästä. Ohjeista saa nopealla vilkaisulla käsityksen tieteen ja muun yhteiskunnan vuorovaikutuksen tyypillisistä hiertymistä. Ennakko-oletukset ja käytännöt tiedeviestinnässä noudattelevat (edelleen) valitettavan usein niissä kuvattuja periaatteita.

Berryn tyylin inspiroimana tarjoankin kirjallisuudesta ammentaen neljä huonoa periaatetta tutkijoiden toimintaan julkisina asiantuntijoina – siis tutkijan toimintaan hänen antaessaan neuvoja ja ottaessaan julkisesti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jotka eivät nouse tieteen sisältä (Peters, 2008).

Näiden mukaan toimiminen tyypillisesti aiheuttaa ongelmia tutkijalle julkisena asiantuntijana, jopa tutkijoiden uskottavuudelle laajemmin asiantuntijoina yhteiskunnassa. Lue lisää