Kouluun vai aivopesuun?

Yhdeksäsluokkalaiset oppilaat olivat tehneet julisteen, joka asetti perussuomalaisten ja kahden muun poliitikon pakolaiskannat kärkevästi vastakkain. Perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaari syytti opettajia ja koulua vihan lietsomisesta, oppilaiden ”politisoimisesta” ja aivopesusta.

Syytös aivopesusta on heikkoa tekoa jo siksi, että mitään tietoa ei ole siitä, missä määrin jos mitenkään opettajat ja koulu ovat vaikuttaneet oppilaiden työn aihepiiriin.

Aivopesun, ideologisuuden ja indoktrinaation syytökset nousevat koulun kontekstissa pinnalle lähinnä silloin, kun itse opetuksen sisällöstä ollaan eri mieltä. Mutta tämä voi koskea mitä tahansa kysymystä – jopa tieteellisiä tosiasioita. Opettajana toiminut Huhtasaari itse on ilmoittanut, ettei ”usko” evoluutioon (Yle 15.9.2015). Olisiko evoluution opettaminen myös aivopesua?

Syytösten taustalla piilee kuitenkin myös perusteellisemman kritiikin arvoinen – ja ehkä yllättävän yleinen – ajatus, että koulun tulisi olla poliittisten ja moraalisten kysymysten suhteen neutraali.

Yksi tapa olla neutraali on vaikeneminen. Pintapuolisen konsensuksen vuosikymmeniltä lienee peräisin ajatus, että poliittisesti tulenaroista asioista on julkisessa tilassa syytä olla hiljaa. Sittemmin kansalaisten osallisuudesta ja osallistumisen taidoista on huolestuttu. Kansallisista opetussuunnitelman perusteista alkaen peruskoulun toivotaan tuottavan aktiivisia, osallistumiskykyisiä ja -haluisia kansalaisia (OPS 2016). Koulun odotetaan antavan valmiuksia myös ajankohtaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyyn. Opetustyössä vaikeneminen ei enää voi olla kultaa.

Toinen tapa on luottaa lapsen tai nuoren vapaaseen ja itsenäiseen kasvuun. Tämä lienee syynä siihen, että Suomessa kuten useimmissa länsimaissa etiikkaa ja yhteiskunnallista ajattelua ei opeteta omana aineenaan. Mutta moraali tuskin on myötäsyntyistä ainakaan siinä merkityksessä, että se kehittyy, ellei sitä kehitetä. Eettinen kasvu vaatii myös opetusta ja koulutusta. Jos sitä ei tarjota koulussa, eettinen ja poliittinen ongelmanratkaisu ja pohdinta voivat jäädä totutun ja kritiikittä omaksutun varaan.

Kumpikaan näistä tavoista ei vastaa ongelmaan, jonka opetustyötä tekevät kohtaavat käytännössä. Eettisiä ja poliittisia aiheita pitäisi voida käsitellä ja opettaa. Mielipiteitä voimakkaasti jakavien aiheiden kohdalla opettaja kuitenkin joutuu välttämään voimakkaiden kantojen esittämistä, jotta opetus ei muutu indoktrinaatioksi (Hand 2014).

Kasvatuksen tutkimuksessa ja käytännön kasvatustyössä tätä ongelmaa ei onneksi ole ohitettu vaan se otettu vakavasti.

Miten mielipiteitä jakavia aiheita voisi opettaa?

Ongelmaan on esitetty perimmiltään yksinkertainen vastaus. Esimerkiksi Harvey Siegel (1985) on argumentoinut, että ideologisuuden ja indoktrinaation ongelma on eettisten tai poliittisten näkemysten opettaminen perusteluitta ja ikään kuin annettuna. Koulun tulisi valmiiden eettisten tai poliittisten näkemysten sijasta opettaa kriittistä ajattelua: omien ja toisten eettisten ja poliittisten näkemysten pohdintaa, kritisointia ja perustelemista.

Vastaus on varmasti oikeansuuntainen. Ongelmaton se ei silti ole. Miten käytännön kasvatustyössä voisi opettaa perusteluja eettisille ja poliittisille näkemyksille ilman omien ja mahdollisesti kyseenalaisten käsitysten toistamista?

Kriittistä ajattelua korostavan opetuksen taustalla vaikuttaa liberalistinen näkemys rationaalisesta keskustelusta, jossa omat vakaumukset – kuten uskonto tai poliittinen kanta – jätetään hetkeksi narikkaan, ja asioista keskustellaan neutraalilla maaperällä, sellaisin perustein ja perusteluin, jotka ovat kaikkien hyväksyttävissä.

Tämä kuitenkin edellyttää, että olemme edes jokseenkin samaa mieltä siitä, mitä hyvät perustelut ovat. Mutta mitä jos emme ole? Entä jos oppilaan tai opiskelijan mielestä moraali on valmis ja luettavissa pyhästä kirjasta – ja toisen mielestä kyse on pelkästä evoluution sivutuotteesta? Ongelma pulpahtaa esiin toisella tasolla.

Kasvatusfilosofian klassikko John Dewey (1916) esitti, että koulu olisi paikka, jossa harjoitettaisiin yhteisten ratkaisujen hakemista yhteisiin ongelmin. Deweyn pragmatistisessa visiossa koulun työ perustuisi tieteellisen tutkimuksen itseäänkorjaavaan malliin. Myös eettisessä ja poliittisessa oppimisessa lähdettäisiin niistä oletuksista ja käsityksistä, jotka meillä kulloinkin ovat. Samalla oltaisiin myös valmiita avoimesti kyseenalaistamaan sekä omat näkemykset että käsitykset tavasta, jolla niitä voidaan rationaalisesti perustella. Käytännön opetustilanteessa opettajan tai kasvattajan ei ole tarvetta kokonaan vaieta omista näkemyksistään; päinvastoin ne voi tuoda esiin, mutta vain erehtyväisinä ehdotuksina.

Yksi deweylaisen näkemyksen seurauksista on, että yksimielisyyteen ja rationaaliseen konsensukseen vetoamisen vastapainoksi tarvitaan myös erimielisyyttä, joka saa meidät kyseenalaistamaan ja korjaamaan totuttuja kantojamme.

Konsensuksen tavoittelu on antanut eväitä populisteille, joiden kärkiviesti on pitkään ollut keskustelun ulkopuolelle menneinä vuosikymmeninä jääneiden, totuttujen ratkaisujen näennäinen kyseenalaistaminen.

Nämä eväät kävisivät vähiin, jos näennäiseen neutraaliuteen pyrkimisen sijasta erimielisyyksistä käytäisiin avointa keskustelua jo koulussa. Ehkä siksi vaikeista aiheista olisi koulussa vaiettava.

Viitteet
Dewey, John (1916). Democracy and Education. https://www.gutenberg.org/files/852/852-h/852-h.htm#link2HCH0007
Hand, Michael (2014). Towards a Theory of Moral Education. Journal of Philosophy of Education 48:4.
Siegel, Harvey (1985). Educating Reason: Critical Thinking, Informal logic, and the Philosophy of Education. Informal Logic 7: 1-2&3.

27 kommenttia

    1. Uolevi Kolehmainen

      Onko koulun opetussuunnitemassa poliittisten ideologioiden syöttäminen ilman kritiikkiä nimenomaan yhden puolueen ohjelman mukaisesti? Kun ottaa vielä huomioon, että tuo ohjelma sisältää yhden kapean näkemyksen, ja jopa hyvin kielteisen näkemyksen suomalaiseen yhteiskuntaan ja korostaen vihamielistä suhtautumista kaikkeen, joka vähänkin poikkeaa omasta kapeakatsoisesta ja menneisyyteen jumittuneesta konservatismista. Eikö meillä ole ymmärrystä siihen, että Suomen nykytilanne on maailman huippua verrattuna suurimpaan osaan muuta maailmaa. Olisiko järkevämpää pyrkiä ymmärtämään, että maailmassa on muutakin kuin Suomi ja Trump. Näin eläkeläisenä voin todeta, että olen ennättänyt nähdä ja osittain myös kokea työurani aikana kovinkin erilaisia sivilisaatioita, ja kaikissa löytää tavallisen kansan parissa ajattelultaan melko samanlaista porukkaa, joka oli tavallaan yllätys, kun järjestelmä ei ole kuitenkaan pystynyt muuttamaan kansan syvien rivien maailmankatsomusta ja omaa ajattelukykyä. Saattaa tietysti olla, että osatekijänä on myös uskonto, jolla on suuri rooli monissa maissa.

  1. Elisa Juholin

    Erinomainen blogiteksti ja hyviä kommentteja. Etiikan ja moraalin taju eivät tule luonnostaan, joten niitä pitää opettaa. Niitä myös opitaan. Koulu on tärkeä paikka mutta mielestäni koti ja perhe laajasti nähtynä näyttävät esimerkkiä taaperoiästä asti: mikä on oikein ja väärin. Saako ottaa lelun toiselta tai saako tönäistä jonossa. Aikuisen rooli ja esimerkki ovat tärkeitä. Kouluun tultaessa moni asia on kiteytynyt.

  2. Mikko

    Hyvä Henrik, miksi et taustoittanut mielipidettäsi kunnolla? Vastaus alla olevaan lainaukseen olisi löytynyt muutaman minuutin googlailulla.

    ”Syytös aivopesusta on heikkoa tekoa jo siksi, että mitään tietoa ei ole siitä, missä määrin jos mitenkään opettajat ja koulu ovat vaikuttaneet oppilaiden työn aihepiiriin.”

    Kyseisen työn toteutusta ohjannut Taidekaari oli antanut oppilaille valmiit vihervasemmistolaiset aiheet. Se on työn poliittista ohjaamista ja propagandaa. Lisäksi poliittisen mielipiteesi kuorruttaminen pseudoakateemisilla lähteillä on surkuhupaisaa. Suomalaisen journalismin tila on säälittävä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.