Demokratian tulevaisuus: konsensus, osallisuus vai avoin erimielisyys?

Sitran yliasiamies Mikko Kosonen esitti taannoin, että demokratian ”viheliäiset ongelmat” saadaan ratkaistua parhaiten kehittämällä politiikasta pitkäjänteistä ja hallinnon toiminnon järkeistämistä (HS Vieraskynä 29.8.). Politiikasta ja hallinnosta tulisi tehdä yksimielisempää ja hallituskaudet ylittävää.  Poliittiset puolueet olisivat valmiita viemään ratkaisuja eteenpäin hallituskokoonpanosta huolimatta, ja hallitus-oppositio -jako olisi käytännössä turha.

Tutkija Vesa Koskimaa vastasi Kososelle (HS Mielipide 7.9.2018). Koskimaan mukaan Kososen ajatus ontuu: vahvasti konsensuaalinen ja asiantuntijavetoinen eli ”järkeistetty” poliittinen hallinto ei kykene ratkaisemaan suomalaisen tai länsimaisen demokratian ongelmia, kuten populismia tai kansalaisten voimattomuuden tunnetta. Pikemminkin laaja konsensus yhteisine tavoitteineen, ratkaisuvaihtoehtoineen ja toimenpiteineen näyttää yhä epätodennäköisemmältä.

Koskimaan mukaan demokratian heikko nykytila johtuu osittain juuri siitä, mitä Kosonen ehdottaa. Politiikka on pitkään muistuttanut kasvotonta hallinnointia, jossa asiantuntijat ratkaisevat ongelmia vaihtoehdottomassa hengessä. Ratkaisuksi Koskimaa ehdottaa pikemminkin kansalaisten osallisuuden lisäämistä sekä osallisuuden tunteen vahvistamista.

Demokratian ajatellaan olevan tasa-arvoista ja oikeudenmukaista kansanvaltaa, jossa kaikilla kansalaisilla on yhtäläinen mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Demokratian toteutuminen kuitenkin edellyttää, että riittävän moni kansalaisista osallistuu päätöksentekoon vähintään edustuksellisin keinoin.

Demokraattinen hallinto vaatii kansalaisten osallistumista, sillä hallinnon legitimiteetti ja lopulta toimintakyky perustuvat kansalaisten osallisuuden kokemukseen.

Kaksi vastakkaista demokratianäkemystä

Kososen ja Koskimaan ratkaisuehdotukset demokratian ongelmien ratkaisemiseksi heijastelevat eri demokratian teorioita.

Kososen ajatuksella politiikan järkeistämisestä ja pitkäjänteisyydestä näyttää olevan yhteys näkemykseen, jonka mukaan yhteiskunnalliset ongelmat voidaan hoitaa rationaalisella keskustelulla, jossa päästään kaikkien hyväksymään lopputulokseen. Tällaista näkemystä on kehitellyt erityisesti Jürgen Habermas, jonka mukaan paras ratkaisu kaikkien kannalta on rationaalisella ja ja tasa-arvoisella keskustelulla saavutettu konsensus (ks. Habermas 1981).

Koskimaan ratkaisuehdotus taas yhdistyy näkemykseen, jonka mukaan politiikassa ei periaatteessakaan voida saavuttaa kattavaa yhteisymmärrystä avoimen keskustelun keinoin. Yhteiskunta sisältää useita keskenään erilaisia ryhmiä, joiden näkemykset, arvot ja identiteetit eroavat toisistaan. Tällöin yhteiskunta on olennaisesti pluralistinen eli ainakin joidenkin arvojen osalta erimielinen, vaikka jokin yhteinen perusta voitaisiinkin löytää.

Tällaista näkemystä demokratiasta on kehitellyt Chantal Mouffe, jonka mukaan ihmiset väistämättä eriytyvät ryhmiin, “meihin” ja “heihin” (ks. Mouffe 2005). Ryhmät eroavat arvomaailmaltaan ja valinnoiltaan, jolloin ne ovat erimielisiä myös siitä, mikä ylipäänsä nähdään ongelmana, mitkä ratkaisut vaikuttavat mielekkäiltä, ja miten eri ratkaisuja tai toimintoja voidaan perustella.

Rationaalinen ja konsensushakuinen politiikka viekin kansalaisten kiinnostuksen helposti pois politiikasta ja johtaa mahdollisesti yhteiskunnan sisäisiin konflikteihin. Ratkaisuvaihtoehtojen taustalla olevat ideologiat jäävät piiloon: niitä ei sanota ääneen tai välttämättä edes tiedosteta.

Yhden arvomaailman tai ideologian jyrätessä on vaarana, että toisia arvoja kannattavat ryhmät kokevat olemassaolonsa kyseenalaistetuksi tai vaarantuneeksi. Näin voidaan nähdä tapahtuneen muun muassa länsimaissa 2010-luvulla ääriliikkeiden nousussa.

Mouffen mukaan kaikki poliittinen konsensus on eksklusiivista. Se, mikä näyttää kaikkien yhteisymmärrykseltä, onkin kaikkien eri mieltä olevien ryhmien sulkemista ulos. Tätä hän kutsuu epädemokraattiseksi ja ”post-poliittiseksi”, avoimen poliittisten ryhmien välisen kamppailun hylänneeksi hallinnoksi.

Konsensus, osallisuus, jotain ihan muuta?

Mouffen mukaan politiikassa ei tulisikaan pyrkiä ylittämään identiteettien eroa konsensukseen pyrkimisen kautta, vaan suhtautua eroihin ja erilaisiin arvomaailmoihin rakentavasti.

Tästä näkökulmasta Koskimaan ehdottama osallisuuden kokemus ei riitä demokratian ongelmien ratkaisemiseksi. Osallisuuden lisäksi politiikassa tulee hyväksyä erilaisuus ja suhtautua siihen vakavasti.

Päivänpolitiikassa on pakko tehdä yhteisiä ratkaisuja, jotka eivät koskaan ole ainoita vaihtoehtoja tai kaikkien mielestä parhaita mahdollisia. Niihin liittyvät erimielisyydet – Mouffen termein dissensus – pitäisi kuitenkin viestiä kansalaisille selkeästi (Mouffe 2005, 31).

Jotta politiikka vakuuttaisi eri ryhmät ja houkuttelisi kansalaisia osallistumaan, tehtyjä päätöksiä ei tulisi markkinoida välttämättömyyksinä. Vaihtoehdottomuuspuheen sijasta myös erimielisyys ja vaihtoehdot tulee pitää esillä, jotta tukahdetut ristiriidat eivät kärjistyisi konflikteiksi.

YTM Minna-Kerttu Vienola on väitöskirjatutkija Oulun yliopistossa. Hän tutkii julkisen keskustelun kautta tapahtuvan sosiaalisen oppimisen teoreettisia mahdollisuuksia ja on osa kasvatusfilosofista tutkimusprojektia Citizenship in Changeminna-kerttu.vienola@oulu.fi

Viitteet
Habermas, J (1981). Theorie des kommunikativen Handelns, Bd. 1: Handlungsrationalität und gesellschaftliche Rationalisierung. Suhrkamp, Frankfurt am Main.
Mouffe, C. (2005). On the Political. Routledge, London and New York.

18 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.