Koronakriisi ja kriittisen julkisen keskustelun vahvuudet

Koronakriisin on ennustettu tuovan takaisin valtiokeskeisen yhteiskuntamallin. Sen myös pelätään vahvistavan diktatorisia, oikeistopopulistisia tai muita autoritaarisia yhteiskuntamalleja. Argumentit perustuvat sekaannukseen: niissä vahva valtio ja toimintakykyinen valtio samastetaan. Valtion kyky vastata virukseen joustavasti ja strategisesti on eri asia kuin sen autoritaarisuus tai monoliittisuus. 

Demokraattisilla valtioilla on kriisissä kahtalaisia etuja. Ensinnäkin suuri osa koronatoimista, kuten kansalaisten vapaaehtoinen eristäytyminen, edellyttää kansalaisten tukea. Tässä demokratioilla on etulyöntiasema. Toiseksi valtion on verkostoyhteiskunnassa voitava nojata epidemian keskipisteenä olevien kaupunkien sekä ylikansallisten tuotanto- ja valtioverkostojen sekä kansainvälisen tiedeyhteisön tukeen. Tämä tekee monoliittisen kansallisvaltion tehottomaksi nykyajan kriisien torjunnassa. Esimerkiksi Saksan vastaus epidemiaan on ollut vahva maan hajautetun liittovaltiorakenteen ansiosta.

Autoritaaristen ”vahvojen” valtioiden toimet näyttävät sitä vastoin kömpelöltä uhoamiselta. Kiina lähetti poliisin uhkailemaan viruksesta varoittanutta lääkäriä ja on muun muassa sensuroinut virusta koskevaa tiedonkulkua internetissä. Se myös näyttää pitäneen epäluotettavia tilastoja. Venäjällä taas hallinto halvaantui, kun johtaja vetäytyi julkisuudesta.

Myös oikeistopopulistit ovat pyrkineet esittämään kovaa pandemian edessä, vaarantaen ihmishenget oman valta-asemansa ja talouden suojaamiseksi. Sekä Donald Trumpin Yhdysvallat että Boris Johnsonin Iso-Britannia pyrkivät jatkamaan yhteiskuntien normaalitilaa, vähättelivät viruksen uhkaa ja levittivät virheellistä tietoa taudista. Kumpikin maa viivytteli karanteenien asettamisessa, minkä vuoksi virus ehti levitä vapaasti.

Suomi – kriittinen keskustelu vai konsensus?

Liika valtiokeskeisyys uhkasi määrittää myös Suomen reaktiota kriisiin. Suomen poliittinen kulttuuri nojaa vahvasti valtiobyrokratian ympärille muodostuneeseen konsensukseen, jossa valtiovalta toimii yhteiskunnallisena portinvartijana. Konsensukseen liittyy myös kansallisen yhtenäisyyden kultti: tolkun ihminen pysyy ylhäältä määrätyssä linjassa eikä kyseenalaista valtiovaltaa kriisiaikana! Tällainen alamaismentaliteetti koronakriisissä uhkasi tehdä suomalaisista ”aasien johtamia lampaita”.

Kriisin alussa tästä oli hälyttäviä merkkejä. Valtiovalta vastasi virukseen laajamittaisilla rajoituksilla harkitsematta seuraavaa siirtoa tai ihmisoikeusvaikutuksia. THL torjui toimivaksi osoittautuneen massatestauksen, jota myös WHO suosittelee. Kaiken huippuna olivat tarvikehankintasekoilut: valtio ei lähtenyt mukaan EU:n yhteishankintaohjelmaan, vaan tilasi kasvomaskeja lööppijulkkiksilta ja talousrikollisilta!

Kriisitoimet herättivät kuitenkin kriittistä keskustelua netissä ja mediassa. Kansalaiskeskustelu netissä nosti esiin kansainväliset ehdotukset testeistä ja ”vasara ja tanssi”-strategiasta, jossa lyhyitä täyskaranteeneja seuraa yhteiskunnan asteittainen avaaminen ja tartuntaketjujen katkaisu testeillä. Ihmisoikeusasiantuntijat taas nostivat esiin rajoitusten ja poikkeustilan ongelmia ihmisoikeudellisista ja perustuslaillisista näkökulmista. Media läpivalaisi maskikauppojen ympärille muodostunutta korruption ja byrokratian suonsilmäkettä. 

Julkinen keskustelu poikkeustilasta siirtyi nettiin, jossa kriittisen keskustelun verkostot yhdistivät kotimaan tilanteen kansainväliseen keskusteluun ja tarjosivat tilaa valtion toimien arvioinnille. Tällöin valtio tai muut konsensustahot eivät enää pystyneet enää toimimaan keskustelun portinvartijoina. Lopulta kokoomus otti omakseen vaatimukset testausten aloittamisesta ja politisoi valtion kriisistrategian, jolloin myös THL:n oli otettava testit vakavasti. Näin Suomen kriisistrategiasta tuli vahvempi juuri siksi, että kriittinen keskustelu ja parlamentaarinen kritiikki riitauttivat valtion kriisilinjan ja konsensuksen.

Ylikansallinen keskustelu ja moniäänisyyden vahvuudet

Riippumaton kansalaiskeskustelu on haastanut konsensuksen myös Euroopassa. EU kärsii demokratiavajeista, ja uusliberaali konsensus- ja valtapolitiikka on johtanut EU:n kestokriisiin. Koronakriisi jatkoi tätä kriisien sarjaa ja nosti esiin vaatimukset EU:n yhteisestä investointipolitiikasta. Kriisit ovat johtaneet polanyilaisen blokkipolitiikan nousuun EU:ssa. Unionin suunnasta kamppailevat pohjoisen uusliberaali Hansa-ryhmä, oikeistopopulistinen Visegrad-liittouma ja progressiivinen koronavelkablokki, jossa Ranska, Italia ja Espanja ovat vaatineet koronabondeja eli yhteisiä velkakirjoja jälleenrakennuksen rahoittamiseksi.

Vaatimukset koronabondeista ovat herättäneet kiivaan ylikansallisen keskustelun. Pohjois-Euroopan progressiiviset liikkeet, kuten Saksan vihreät ja osa Suomen ay-ekonomisteista, merkittävät saksalaiset taloustieteilijät  Euroopan keskuspankki EKP ovat tukeneet vaatimuksia. Julkinen keskustelu on kohdistettu ylikansalliselle yleisölle: saksalaisekonomistien vetoomus julkaistiin ympäri Eurooppaa, italialaiset poliitikot kirjoittavat saksalaislehtiin, ja talouskurin kannattajat joutuvat viestimään eteläeurooppalaisille, että he eivät vastusta eurooppalaista solidaarisuutta. Keskustelun eurooppalaistuminen on myös muuttanut saksalaista keskustelua avoimemmaksi Euroopan elvytysohjelmalle.

Koronakeskustelu on vahvistanut ylikansallista julkista mielipidettä. Ylikansalliset keskusteluverkostot pystyvät vaikuttamaan EU:n asioihin sekä muuttamalla kansallista keskustelua että EU:n rakenteiden kautta. Nämä verkostot voivat muodostua tarpeeksi vahvoiksi kontrolloimaan kansallisten hallitusten valtapolitikointia, muuttamaan voimasuhteita ja siirtämään EU-politiikan mahdollisuuksien ikkunaa. Jos eurooppalainen politiikka pystytään ankkuroimaan ylikansallisissa verkostoissa rakentuvaan julkiseen mielipiteeseen, saadaan myös EU:n demokratiavajeita olennaisesti vähennettyä.

Euroopassa näyttää siis käyneen samoin kuin Suomessa: kansalaistoimijoista, julkisen vallan edustajista ja poliittisista puolueista koostuvat vertaisverkostot pystyvät haastamaan valtaapitävien keskus ja säde-konsensusverkostot. Tämä johtaa monien valtakeskusten syntyyn. Tällainen kehitys nakertaa EU:n sitoutumista uusliberalismiin, kun progressiiviset tai äärioikeistolaiset blokit pystyvät torjumaan uusliberaalin politiikan tai muodostamaan omia rinnakkaisia instituutioitaan ja politiikkavisioitaan. Tämä ei hajota EU:ta, mutta sen toimintaa alkaa kasvavassa määrin rakentua erilaisten verkostojen varaan. Esimerkiksi Ranska on ilmoittanut laskevansa liikkeelle koronaeurovelkakirjoja tarvittaessa ilman Saksan tukea. Saksa ja Suomi ovat ottaneet vastaan pakolaisia ilman Unkarin tukea.

Koronakriisi paljastaa moniarvoisen yhteiskunnan vahvuudet. John Adams totesi, että ”valta on asetettava valtaa vastaan, ja intressi intressiä vastaan”. Niccolo Machiavelli väitti, että kansan ja ylimystön riidat tekivät Rooman tasavallan vahvaksi, kun kansalaistottelemattomuus esti ylimystöä kahmimasta valtaa ja tekemästä mitä huvittaa. Liberaali demokratia, kriittinen kansalaiskeskustelu ja verkostojen tukeen nojaavat valtajärjestelmät ovat osoittaneet vahvuutensa kriisissä, ja tarjoavat vastavoiman vallan keskittymiselle myös tulevaisuudessa.

7 kommenttia

Vastaa käyttäjälle Tiina Airaksinen (@TiinaAiraksinen) Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.