Lihan syömisessä ja syömättömyydessä on kyse paitsi arvoista ja tuotannosta myös kuluttajien tahtomuksista ja uskomuksista. Näitä ei ole vielä käsitelty lihan tehotuotannosta parhaillaan käytävässä keskustelussa, jossa pastori Kari Kuula vertasi lihateollisuutta holokaustin keskitysleireihin, Maataloustuottajain keskusliitto MTK kanteli jutusta Espoon Tuomiokapitulille, Jaakko Nevasto vastusti vertausta, minä kannatin sitä, Nevasto puolusti vastustustaan vielä hyvin perustein ja Visa Kurki selitti sitten, miksi vertaus koetaan ongelmalliseksi.

Ajatustenvaihto on keskittynyt arvoihin ja siihen, saako ihmistä koskevaa etikkaa soveltaa eläintuotantoon. Itse ilmiötä voi kuitenkin lähestyä myös vertauksiin turvautumatta. Tutkitaan karjatiloja itseään, kuten Nevasto ehdotti vastauksessaan minulle, tai omia asenteitamme ja päätöksiämme. Jälkimmäisiin vaikuttavat ratkaisevasti tahtomuksemme ja uskomuksemme, ja tarkastelen tässä niitä. Antiikin kreikkalaisfilosofi Aristoteleen huomiot hyveellisyydestä, heikkotahtoisuudesta, voimakastahtoisuudesta ja paheellisuudesta valottavat asiaa.

Aristoteles hyveellisyydestä ja sen lähi-ilmiöistä

Aristoteleen mukaan hyveellinen ihminen voisi päätellä esimerkiksi näin:

• Tahdon välttää aiheuttamasta, suoraan tai epäsuorasti, kärsimystä eläimille.
• Uskon, että lihatuotteita ostamalla tai käyttämällä aiheutan epäsuorasti kärsimystä eläimille.
• En siis osta enkä käytä lihatuotteita.

Kyseessä on niin kutsuttu praktinen syllogismi, joka osoittaa kuinka laskelmia tekevä sielunosamme asianmukaisesti toimiessaan etenee tahtomuksista ja uskomuksista siihen, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Esimerkissä käytetyt tahtomukset ja uskomukset ovat suurin piirtein minun. Niitä on toki muitakin.

Päättelymalli näin esitettynä koskee Aristoteleen mukaan hyveellistä ihmistä. Hänen moraalinen koulutuksensa on onnistunut niin hyvin, että laskelmoiva sielunosa ohjaa suoraan käyttäytymistä. Moraalinen koulutus voi kuitenkin myös epäonnistua, ja silloin seurauksena on joko heikkotahtoisuus tai voimakastahtoisuus.

Heikkotahtoisen praktista syllogismia vastaava päättely, kun se perustuu samoihin tahtomuksiin ja uskomuksiin, voisi olla vaikkapa:

• Tahdon välttää aiheuttamasta, suoraan tai epäsuorasti, kärsimystä eläimille.
• Uskon, että lihatuotteita ostamalla tai käyttämällä aiheutan epäsuorasti kärsimystä eläimille.
• Minun ei siis pitäisi ostaa eikä käyttää lihatuotteita, ja tiedän sen.
• Haluan kuitenkin syödä lihaa.
• Siis ostan ja käytän lihatuotteita.

Heikkotahtoisella järki laskelmoi tilanteen oikein, mutta sillä ei ole riittävää auktoriteettia toiminnan ohjaamiseen. Tunnemme varmasti kaikki tämän ilmiön. Ainakin itse olen tiedostanut sen sosiaalisissa tilanteissa, joissa lihansyönnistä kieltäytyminen olisi selvästi loukannut vieraanvaraisuuttaan tarjoavia. Miellyttämisen halu voi syrjäyttää vakaumuksen.

Voimakastahtoisella järki laskelmoi tilanteen oikein ja halu houkuttelee toimimaan väärin, mutta halu toimia vakaumuksen mukaisesti korjaa tilanteen, esimerkiksi seuraavasti:

• Tahdon välttää aiheuttamasta, suoraan tai epäsuorasti, kärsimystä eläimille.
• Uskon, että lihatuotteita ostamalla tai käyttämällä aiheutan epäsuorasti kärsimystä eläimille.
• Minun ei siis pitäisi ostaa eikä käyttää lihatuotteita, ja tiedän sen.
• Haluan kuitenkin syödä lihaa.
• Mutta haluan myös toimia oikein, ja tämä haluni on voimakkaampi kuin haluni syödä lihaa.
• En siis osta enkä käytä lihatuotteita.

Vaikka myöhemmät uskonnolliset opetukset ovat tunnistaneet voimakastahtoisen toiminnan hyveelliseksi ja heikkotahtoisen käytöksen paheelliseksi, Aristoteles ajatteli asian toisin. Hänen mallissaan aidosti hyveellisen ratkaisut syntyvät spontaanisti, ilman kamppailua.

Uskomusten kirjo

Sanoin, että syllogismissa käytetyt tahtomukset ja uskomukset ovat ”suurin piirtein” minun. Ne ovatkin, mutta uskomusosaa on täsmennettävä. Tahdon kyllä välttää eläinten kurjuuttamista, mutta en usko, että sitä tapahtuu aivan kaikessa lihantuotannossa.

Jos vaikkapa Mansikki ja Mustikki eläisivät lähiluomutilalla mahdollisimman hyvän elämän mahdollisimman hyvin hoidettuina, ja kuolemakin olisi huomaamaton, kärsimystä ei välttämättä aiheutettaisi. Esitetyt uskomukseni ja johtopäätökseni näyttävätkin koskevan lähinnä teholihatuotteita. Kiinnostavampaa on kuitenkin se, mitä muita mahdollisuuksia tämä avaa.

Satun uskomaan, että lihan tehotuotanto aiheuttaa eläimille kärsimystä, enkä siksi osallistu siihen juuri nyt sen paremmin tuottajana kuin kuluttajanakaan. Mutta muitakin uskomuksia on, esimerkiksi ja omani mukaan lukien:

• Missään lihantuotannossa ei aiheuteta eläimille kärsimystä.
• Ulkomaisessa lihantuotannossa aiheutetaan eläimille kärsimystä, mutta suomalaisessa ei.
• Muussa lihantuotannossa kuin (poikkeus, esim. lähiluomu) aiheutetaan eläimille kärsimystä.
• Kaikessa lihantuotannossa aiheutetaan eläimille kärsimystä.

Reaktiossaan Kuulan kirjoitukseen MTK uskoi vaihtoehdoista toisen mukaisesti, että suomalainen lihantuotanto on ulkomaista lihantuotantoa huomattavasti paremmin järjestetty. Järjestön mukaan ”tämänhetkinen tutkimus antaa hyvin vähän objektiivista näyttöä siitä, että eläimet kokisivat normaalin, hyvän kasvatuksen aikana juuri minkäänlaista kärsimystä”. 

Jos jakaa MTK:n uskomuksen, praktinen syllogismi voisi muotoutua tällaiseksi:

• Tahdon välttää aiheuttamasta kärsimystä eläimille.
• Uskon, että ulkomaisia lihatuotteita ostamalla tai käyttämällä aiheutan kärsimystä eläimille.
• En siis osta enkä käytä ulkomaisia lihatuotteita.

Kielteisestä johtopäätöksestä huolimatta syllogismi jättää tilaa hyveelliselle lihansyönnille Aristoteleen mielessä. Sen asettama rajoitushan ei tässä muodossa koske kotimaista lihaa.

Hyveellisen kotimaisen lihansyönnin rinnalla esiintyy tietysti myös heikko- ja voimakastahtoisuutta. Esimerkiksi halvempi hinta voi houkutella ostamaan ulkomaista, vaikka tietäisikin valinnan vääräksi. Ja halu tehdä oikein voi estää väärän toiminnan.

Jos tässä olisi kaikki, suhtautumisemme lihansyöntiin olisi puhtaasti faktuaalinen asia, ja kilpailu eriävien näkemysten kesken voitaisiin ratkaista tiedon valossa. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Myös tahtomuksissa on eronsa, ja se vaikuttaa tilanteeseen omalla tavallaan.

Tahtomusten erot

Praktisen syllogismin tahtomusosa esittää ihmiselle hänen oman vakaumuksensa. Se voi tietenkin vaihdella kulttuurisesti, yksilöllisesti ja ajallisesti. Tässä neljä erilaista mahdollisuutta:

• Tahdon välttää aiheuttamasta, suoraan tai epäsuorasti, kärsimystä eläimille. 
• Tahdon välttää aiheuttamasta, suoraan, kärsimystä eläimille.
• Tahdon välttää aiheuttamasta tarpeettomasti kärsimystä eläimille.
• Tahdon aiheuttaa kärsimystä eläimille.

Viimeksi mainittu vaihtoehto voisi Aristoteleen mukaan olla aidosti paheellinen. Jos kukaan yhteisössä ei jaa tahtomusta, sen haltija on asettanut päämääränsä ”luonnonvastaisesti”. Suomalaisten suuri enemmistö pitäisi varmasti tällaista eläinvastaisuutta pöyristyttävänä, eikä tunnu luontevalta syyttää siitä tehotuottajiakaan. Muiden vaihtoehtojen tarkastelu voi kuitenkin saattaa asian hieman eri valoon, ainakin lihaa syövien osalta.

Ensimmäisen vaihtoehdon kannattajat mittaavat toiminnan oikeutusta pääasiassa seurausten perusteella, toisen puolestapuhujat taas toiminnan motivaation ja tarkoitusperien mukaan. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluva voi sanoa, ettei ole vastuussa muiden tekemisistä. Pääasia on, ettei itse tarkoituksellisesti vahingoita eläimiä.

En tiedä, haluaako kukaan luokitella itseään toiseen kategoriaan. Jos tietää tai uskoo lihansyöntinsä tuottavan vahinkoa eläimille, ei kai voi vetäytyä sen taakse, että ei oikeastaan tarkoittanut aiheuttaa sitä. Kaipa ihmisen pitää sen verran olla vastuussa niistä tekojensa vaikutuksista, jotka hän tuntee tai jotka hän asioista selvää ottamalla voisi helposti tuntea.

Niinpä jos joku pukisi tahtomuksensa toisen vaihtoehdon mukaisesti, häntä voitaisiin syyttää yhteiskunnassamme yleisesti tuomitusta eläinvastaisuudesta ja siis aidosta paheellisuudesta Aristoteleen mielessä. Mutta, kuten sanottua, en ole varma, haluaako kukaan tehdä niin.

Yleisempi linja lienee kolmas – se, että eläimille ei tahdota aiheuttaa kärsimystä tarpeettomasti. MTK esitti julkilausumassaan, että eläintuotannolla on ”nyt ja jatkossakin hyvin tärkeä rooli maataloudellemme ja ravitsemuksellemme haastavissa pohjoisissa tuotanto-oloissamme”. On siis olemassa tarve, joka perustuu talouden vaatimuksiin ja eläinravinnon välttämättömyyteen suomalaisille. Kotieläintieteen emeritusprofessori Esko Poutiainen ulotti Helsingin Sanomissa jälkimmäisen globaalille ja ekologiselle tasolle.

MTK-tyyppisesti motivoituneen ja aristoteelisesti hyveellisen lihansyöjän praktiseksi syllogismiksi näkyisikin muodostuvan jokin seuraavan tapainen:

• Tahdon selvitä haastavissa pohjoisissa oloissamme.
• En usko, että selviän oloissamme ostamatta tai käyttämättä kotimaisia lihatuotteita.
• Siis ostan ja käytän kotimaisia lihatuotteita.

Tämän syllogismin rinnalla kulkee edellä kuvattu syllogismi, joka perustuu MTK:n uskomukseen, että tehotuotanto Suomessa, toisin kuin muualla, tuottaa eläimille korkeintaan vähäistä kärsimystä.

Aristoteelisesti hyveellisen lihansyönnin haasteet

Tarkasteluni osoittaa, että suomalaisilla voi olla tahtomuksia ja uskomuksia, joiden perusteella kotimaisen tehotuotetun lihan syönti on aristoteelisessa mielessä hyveellistä. Nämä tahtomukset ja uskomukset eivät kuitenkaan ole kovin uskottavia, eikä mallikaan täydellinen.

Kovinkaan moni suomalainen lihansyöjä ei luullakseni pyri valinnallaan selviämään haastavissa pohjoisissa oloissamme. Ja vaikka pyrkisikin, olen varma, että suurin osa heistä selviäisi kyllä muullakin ravinnolla. Aika moni elää hyvää elämää Suomessa syömättä lihaa. Ja jos jollakulla on todellinen ravitsemuksellinen lihantarve, lähiluomutilan Mansikki ja Mustikki tarjoaisivat heille riittävän ratkaisun.

Epäilen, että suomalaisen lihansyöjän päättely etenee melko lailla toisin: ”Haluan syödä lihaa. Se on maan tapa ja niin on ennenkin tehty. Miksi minun pitäisi muuttaa tottumuksiani? Ei niitä eläimiä niin paljon kiusata. Ihan hyvin niillä on asiat. MTK:kin sanoi niin. Kivasti elävät ystävällisten ihmisten hoitamina. Joskus vähän voi olla jotain ongelmia, mutta sellaista sattuu. Ei siellä, mistä minä ostan, tietenkään. Ja sitä varten on suojelulait. Ei tässä mitään eläimiä kiusata. Meidän Mustilla ja Mirrilläkin asiat ovat ihan kunnossa. Turhaa tohinaa. Parempi niillä on ihmisten ruokana. Eihän niitä muuten olisi olemassakaan.”

Tuottaja puolestaan voi sanoa: ”Näin on aina tehty. Otamme tietysti eläinten hyvinvoinnin huomioon. Ne ovat ystäviämme. Joskus voi olla pieniä ongelmia, mutta ne pyritään ratkaisemaan. Juuri tehtiin isot investoinnit parempiin käytäntöihin. Miksi meitä demonisoidaan? Tässä vain yrittää itse kukin tehdä elantonsa. Ei täällä missään keskitysleirissä eletä. Ottaisivat selvää ja kysyisivät meiltä. Parhaamme yritetään.”

Pyydän jo etukäteen vilpittömästi anteeksi, jos nämä nopeat ja karikatyyrinomaiset luonnehdintani kuluttajien ja tuottajien ajatuksista ovat virheellisiä. Ne ovat se, mitä valtakunnan ja sosiaalisen median lähteet ovat minulle tarjonneet. Eikä tarkoitukseni ole sanoa pahaa kenenkään mielipiteistä vaan vain todeta, että esittämäni analyyttinen lihansyönnin puolustus, Aristoteleen ajatuksia myötäillen, on mitä todennäköisimmin vaillinainen tai virheellinen.

Se on virheellinen, ainakin esittämilläni tahtomuksilla ja uskomuksilla, myös oman ajatteluni suhteen. En oikeasti haluaisi edes lähiluomutilan Mansikin ja Mustikin tai riistaeläinten syöntiä. Nähtävästi en vain tahdo, että käyttäisimme ei-inhimillisiä eläimiä pelkkinä välineinä omien halujemme tai intressiemme tyydyttämiseen. Mutta siitä enemmän, kun olen kahlannut läpi Immanuel Kantin tuotannon ja ymmärtänyt, kuinka sitä voitaisiin soveltaa eläinten tehotuotantoon.