Perusarvojemme puolustaminen edellyttää valmiutta ongelmallisiin toimiin: aseiden valmistamiseen, asevaraisen turvallisuusjärjestelmän ylläpitoon ja jopa ihmisten surmaamiseen. On käytävä eettistä keskustelua turvallisuuspoliittisista ratkaisuista, ja Suomen Nato-jäsenyysprosessi tarjoaa tähän konkreettisen kontekstin. Jäsenyyden vastustajat ovat pieni vähemmistö, jonka ääriajattelu tuskin ansaitsisi laajaa huomiota, ellei olisi kyse kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta, erityisesti ydinaseista.
Professori Thomas Wallgren, suuresti arvostamani filosofikollega, esittää suoraviivaisen argumentin: ydinaseiden käyttäminen on aina väärin, koska ne voivat tuhota ihmiskunnan, joten puolustuksen rakentaminen ydinaseuhan varaan on väärin. Siksi Suomen – kuten minkä tahansa maan – on väärin liittyä Natoon.
Ydinaseet ovat ihmiskunnan kauhistuttavin keksintö, ja on surullista, että turvallisuutemme on niiden pelotteesta riippuvaista. Yhtä selvää on, että voimme jatkaa vapaata kriittistä keskustelua tästä(kin) teemasta vain vapaiden demokratioiden maailmanjärjestyksessä, jonka ”kovan turvallisuuden” kulmakivi on ydinpelote. Ilman Natoa sinnittelisimme Venäjän alistamassa Euroopassa, ja sellaiselle mielivallalle Nato-jäsenyyden vastustajat olisivat valmiit vapautemme uhraamaan.
Wallgrenin argumentti toimii eräänlaisessa eettisessä kuplassa huomioimatta, että Natoon liittoudutaan moraalisesti epätäydellisessä reaalimaailmassa, jossa on jo ydinaseita. Wallgrenin mukaan ydinaseilla ei saa koskaan uhata mutta niillä uhkaavan kiristykseen ei pidä suostua; on tarvittaessa itse tuhouduttava. Tällä hetkellä vain Putinin Venäjä uhkaa toisia ydinaseilla. Yhdysvaltojen moraalihistoria on toki synkkä – onhan se ainoa maa, joka on käyttänyt ydinaseita, mikä on tietenkin hirvittävä sotarikos. Silti Venäjän ahdistamassa nykymaailmassa vain Yhdysvaltain ja Naton muiden johtavien maiden pelote ehkäisee terrorin laajenemista Ukrainan ulkopuolelle ja mahdollistaa Ukrainan tukemisen.
Wallgrenin näkemys johtaa suisidaaliseen valmiuteen murskautua ydinaseiskussa. Vaikka tätä näkemystä puolustava rauhanajattelija tukee argumenttiaan ydinsodan välttämisen velvollisuudella, on perusteltua uskoa, että yksipuolinen ydinpelotteesta kieltäytyminen tässä maailmantilanteessa lisäisi suursodan ja siten ydinsodankin todennäköisyyttä salliessaan Venäjän pidäkkeettä jatkaa ja laajentaa aggressiotaan. Vain Ukrainaa yhä voimakkaammin tukien kannamme vastuumme rauhan edistämisestä, ja siksi Naton hajottamista de facto puoltava kanta on erityisesti nykyisen sodan oloissa absurdi.
On ikään kuin Wallgren olisi valmis ottamaan mieluummin riskin ”rajallisesta” ydinsodasta, jossa vain toinen (roistomaisempi) osapuoli käyttäisi ydinaseita toisen sitoutuessa etukäteen pidättymään vastaiskusta, kuin ydinpelotteen asettaman epätodennäköisemmän riskin siitä, että koko ihmiskunta tuhoutuisi eskaloituneessa ydinsodassa. Voi toki olla järkevää välttää ydinsodan riskiä, olipa sen toteutumisen todennäköisyys kuinka pieni tahansa. Samantapaisella logiikalla yksilön kannattaisi välttää kuoleman riskiä – kuinka pientä tahansa. Tällöin ei esimerkiksi pidä syödä ravintolassa, koska sinne voi kohdistua pommi-isku tai ruoka voi olla myrkytettyä. Myöskään lentokoneeseen – saati autoon – ei kannattaisi nousta, vaikka lento-onnettomuudessa kuolemisen tilastollinen todennäköisyys on pieni.
Ydinsodan riskiä ei pidä vähätellä, mutta sen todennäköisyyden liioittelu estää auttamasta Ukrainaa – ja siten tavoittelemasta tilannetta, jossa laajentuneen sodan, myös ydinsodan, todennäköisyys on Venäjän heikentymisen vuoksi pienempi kuin se olisi, jos suostuisimme Putinin kiristykseen. Ilman Naton voimaa ja (viime kädessä) sen ydinasevaltioiden pelotetta Ukrainan meidän puolestamme käymän taistelun tukeminen ei olisi mahdollista; mitään muuta ”punaista viivaa” Venäjä tuskin kunnioittaa.
Wallgrenin argumentti olettaa liikaa siitä, mitä kykenemme rajallisessa, epävarmassa ja riskialttiissa tilanteessamme arvioimaan ”oikeaksi” tai ”vääräksi”. Se visioi hybristisesti vapaan ja puhtaan moraaliharkinnan tilan, jossa ei jo olisi pelissä valtavia oletuksia siitä, mitä elämänmuotomme peruslähtökohtien suojeleminen merkitsee ja edellyttää. Olen Wallgrenin kanssa aivan samaa mieltä ajatellessani, että tämän problematiikan tarkastelu on itseymmärryksemme kriittistä erittelyä, ja juuri siksi katson hänen vakavasti erehtyvän. Yhden modus ponens voi olla toisen modus tollens.
Kyse on Suomen turvallisuuspoliittisia ratkaisuja laajemmasta asiasta. Suomalaisen militarismin mahdollinen lievä lisääntyminen Ukrainan sodan aikana johtuu Venäjän räikeästä militarismista ja lienee vähäisine ylilyönteineen pienehkö huoli. Pikemminkin kaivattaisiin lisää (oikeanlaista) militarismia: selvempää yhteiskunnallista ymmärrystä, ettemme voi jatkaa eloamme rauhan moodissa, vaan Ukrainan auttamiseen ja Euroopan aseelliseen varustautumiseen on panostettava yhä enemmän – Naton suojassa. Poliitikkojemme päätöksenteossa painopiste on Suomi, mutta arvioidessamme eettisesti sodan ja rauhan kysymyksiä, ihmisoikeuksia ja ydinaseita, on pohdittava asemaamme maailmassa.
Ei ehkä ole ”oikein” abstraktin moraalipohdinnan mielessä liittoutua ydinasevaltojen kanssa, mutta ydinaseilla uhkaavaa Venäjää vastaan ei ole muuta keinoa suojella perusarvojamme, kuten demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Meillä ei ole neutraalia tilaa sen harkitsemiseen, pitäisikö tai kannattaisiko meidän niitä puolustaa. Se, että olemme ”me”, merkitsee, että puolustamme eettisen ja poliittisen yhteisömme mahdollisuuden ehtoja. Jos tämä edellyttää Natoon liittoutumista, me toimimme niin emmekä valitse ”puhtaalta pöydältä” – argumentaatiolla on rajansa. On harhaa, että voisimme filosofisesti järkeillä, onko jäsenyys ”oikein” vai ”väärin” riippumatta arvoista, joita tässä maailmassa vain Nato turvaa.
Jälkiviisas muistuttaa, että Suomen olisi pitänyt liittoutua muiden länsidemokratioiden kanssa Natoon jo aikaisemmin ja siten kantaa paremmin vastuutaan lähialueen turvallisuudesta. Suomettuneisuudesta seurannut liioiteltu länsiliittouman pelko on estänyt meitä edistämästä yhteistä turvallisuutta hieman samoin kuin Saksan historian katastrofit ovat hidastaneet saksalaisten kykyä kantaa vastuutaan Ukrainan auttamisesta. Onneksi emme ole ajaneet alas omaa puolustuskykyämme, ja onneksi suomalainen demokratia on kuljettanut melko rationaalista kansaamme kohti ainoaa mahdollista ratkaisua.
Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa. sekä Suomen filosofisen yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on käyttänyt puheenvuoroja Ukrainan sodasta ja Suomen Nato-jäsenyysprosessista etiikka.fi-sivuston lisäksi mm. Kosmopolis-lehden numeroissa 2/2022 ja 4/2022. Teksti perustuu osin Pihlströmin puheenvuoroon Suomen filosofisen yhdistyksen 150-vuotisjuhlaseminaarissa Helsingissä 19.1.2023.
Posken käännön vaatimusta äärimmäisen väkivallan edessä voidaan pitää kohtuuttomana vaatimuksena. Näin ollen siitä ei ole käytännölliseksi suositukseksi.
Pasifisti on oikeassa: jos maailmassa ei olisi aseita, niin ei olisi sotiakaan. Valitettavasti aseita kuitenkin on. Todellisuuden huomioiva, “maltillisempi pasifisti” voi todeta, että jos maailman armeijat olisivat aidosti hyökkäämättömyyttä noudattavia puolustusvoimia, niin ei olisi sotia. (ikivanha tuherrukseni aiheesta: https://lr.domnik.net/2005/09/maltillinen-pasifismi/)
Pääsemme natoon. Puolustusvoimien olennainen idea on tehdä hyökkäyksestä kannattamaton, saavutettavasta liian kalliin – taloudellisesti, yhteiskunnallisesti jne… Venäjän hyökättyä Ukrainaan Suomen täyskäännöksen nato-jäsenyyden osalta voidaan nähdä sen noteeraamiseksi, että aggressiivinen naapuri onkin vastoin oletetuksia pidäkkeetön.
Prosessilla ja sen historiallakin on merkityksensä. Mikään sattumapäätös se ei ole. Vuosikymmeniä puhuttiin “optiosta”. Jäsenyyttä vastustaneille se oli tapa lopettaa keskustelu myönnytyksellä, kannattaneille se oli ainoa saavutettavissa oleva muotoilu. Vuosikymmeniä sitä hoettiin. Olennainen hallituskysymys se ei ole ollut. Syntyi konsensus. Jotkut irvailivat sitä illuusioksi, mutta sen ansiona oli kuitenkin poliittinen todellisuus, joka huusi vastausta kysymykseen: “jos optiota ei nyt käytetä, milloin sitten?” Suomalaisen konsensuksen voimannäyttö. Samalla olisi virhe ymmärtää valinta kritiikittömäksi. Se oli vuosikymmenien keskustelun mukainen p u o l u s t u sratkaisu. Täydentää entistä: jos lähtökohdan hyväksyy, niin viilailukaan ei tuota ongelmaa.
Päätös myös heijastaa kokemusta vääryydestä. EU on luonteeltaan rauhanomainen, “ei koskaan enää sotaa” sitä olennaisesti liimaava henki. Tämä on näkynyt asevoimissa, joita on ajettu alas (Suomi on ollut joukossa poikkeus, ostanut vehkeitä käytettyinä alennusmyynneistä ja jatkanut asevelvollisuusjärjestelmäänsä). Aivan loppumetreille asti puhelinlangat lauloivat kuumina, käytiin naurettavan pitkän pöydän ääressäkin. Nordstream ja muu taloudellinen yhteistyö oli se ajattelu, jonka varaan aidosti laskettiin loppuun asti.
Mitään provokaatiota ei ollut. (hyvä kuvaus kulisseista valmistautumisesta pahimpaan, yrityksestä estää se ja toiminnasta, kun tiedustelutietojen ennustama, mutta samalla kaikilla mittareilla täydellinen typeryys sitten kuitenkin kaikkien kauhuksi alkoi: https://www.politico.com/news/magazine/2023/02/24/russia-ukraine-war-oral-history-00083757 )
(laitoin saman kommentin tätä edeltäneeseen Wallgrenin avaukseen, koska samaa keskustelua)
Ydinaseiden rakentaminen on epäeettistä. Ydinaseiden nykyaikaistaminen on myös epäeettistä. Puhumattakaan siitä, että ydinaseita käytettäisiin sodassa sotilas- tai siviilikohteiden tuhoamiseen – miten sellainen katastrofaalinen toiminta voisi olla eettistä? Ydinaseiden käytöllä uhkaaminen – jota kaikki ydinasevaltiot, mutta erityisesti USA ja Venäjä ensi-iskun oppeineen tekevät – on myös epäeettistä. Se on lyhyesti sanottuna rikollista.
“Ydinpelotteen etiikka” on käsitteellistä hölynpölyä, ja näin ollen jokainen, joka puhuu ydinpelotteen etiikasta, ei ole filosofi vaan akateeminen “metaeetikko”, joka puhuu hölynpölyä osoittaakseen uskollisuuttaan rikollisille johtajilleen.
Cicero tuskin olisi voinut kuvitella, että jokin tuleva valtio tai ihmisyhteisö saastuttaisi maan, ilman ja meren ydinasejärjestelmillä ja uhkaisi niillä vihollisiaan pelastaakseen oman valtionsa tai yhteisönsä. Silti hän pystyi muotoilemaan eettisen kannan, joka on entistä tärkeämpi ydinpelotteiden aikakaudella:
sunt enim quaedam partim ita foeda, partim ita flagitiosa, ut ne conservandae quidem patriae causa sapiens facturus sit. (On näet eräitä niin alhaisia ja toisia niin häpeällisiä asioita, ettei viisas ihminen tekisi niitä vaikka isänmaan pelastus olisi kyseessä, Velvollisuuksista 1, 159.)
Pingback: Sodan ja rauhan moodit: huomioita militarisoitumisen ”logiikasta” - Etiikka.fi