Perusarvojemme puolustaminen edellyttää valmiutta ongelmallisiin toimiin: aseiden valmistamiseen, asevaraisen turvallisuusjärjestelmän ylläpitoon ja jopa ihmisten surmaamiseen. On käytävä eettistä keskustelua turvallisuuspoliittisista ratkaisuista, ja Suomen Nato-jäsenyysprosessi tarjoaa tähän konkreettisen kontekstin. Jäsenyyden vastustajat ovat pieni vähemmistö, jonka ääriajattelu tuskin ansaitsisi laajaa huomiota, ellei olisi kyse kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta, erityisesti ydinaseista.

Professori Thomas Wallgren, suuresti arvostamani filosofikollega, esittää suoraviivaisen argumentin: ydinaseiden käyttäminen on aina väärin, koska ne voivat tuhota ihmiskunnan, joten puolustuksen rakentaminen ydinaseuhan varaan on väärin. Siksi Suomen – kuten minkä tahansa maan – on väärin liittyä Natoon.

Ydinaseet ovat ihmiskunnan kauhistuttavin keksintö, ja on surullista, että turvallisuutemme on niiden pelotteesta riippuvaista. Yhtä selvää on, että voimme jatkaa vapaata kriittistä keskustelua tästä(kin) teemasta vain vapaiden demokratioiden maailmanjärjestyksessä, jonka ”kovan turvallisuuden” kulmakivi on ydinpelote. Ilman Natoa sinnittelisimme Venäjän alistamassa Euroopassa, ja sellaiselle mielivallalle Nato-jäsenyyden vastustajat olisivat valmiit vapautemme uhraamaan.

Wallgrenin argumentti toimii eräänlaisessa eettisessä kuplassa huomioimatta, että Natoon liittoudutaan moraalisesti epätäydellisessä reaalimaailmassa, jossa on jo ydinaseita. Wallgrenin mukaan ydinaseilla ei saa koskaan uhata mutta niillä uhkaavan kiristykseen ei pidä suostua; on tarvittaessa itse tuhouduttava. Tällä hetkellä vain Putinin Venäjä uhkaa toisia ydinaseilla. Yhdysvaltojen moraalihistoria on toki synkkä – onhan se ainoa maa, joka on käyttänyt ydinaseita, mikä on tietenkin hirvittävä sotarikos. Silti Venäjän ahdistamassa nykymaailmassa vain Yhdysvaltain ja Naton muiden johtavien maiden pelote ehkäisee terrorin laajenemista Ukrainan ulkopuolelle ja mahdollistaa Ukrainan tukemisen.

Wallgrenin näkemys johtaa suisidaaliseen valmiuteen murskautua ydinaseiskussa. Vaikka tätä näkemystä puolustava rauhanajattelija tukee argumenttiaan ydinsodan välttämisen velvollisuudella, on perusteltua uskoa, että yksipuolinen ydinpelotteesta kieltäytyminen tässä maailmantilanteessa lisäisi suursodan ja siten ydinsodankin todennäköisyyttä salliessaan Venäjän pidäkkeettä jatkaa ja laajentaa aggressiotaan. Vain Ukrainaa yhä voimakkaammin tukien kannamme vastuumme rauhan edistämisestä, ja siksi Naton hajottamista de facto puoltava kanta on erityisesti nykyisen sodan oloissa absurdi.

On ikään kuin Wallgren olisi valmis ottamaan mieluummin riskin ”rajallisesta” ydinsodasta, jossa vain toinen (roistomaisempi) osapuoli käyttäisi ydinaseita toisen sitoutuessa etukäteen pidättymään vastaiskusta, kuin ydinpelotteen asettaman epätodennäköisemmän riskin siitä, että koko ihmiskunta tuhoutuisi eskaloituneessa ydinsodassa. Voi toki olla järkevää välttää ydinsodan riskiä, olipa sen toteutumisen todennäköisyys kuinka pieni tahansa. Samantapaisella logiikalla yksilön kannattaisi välttää kuoleman riskiä – kuinka pientä tahansa. Tällöin ei esimerkiksi pidä syödä ravintolassa, koska sinne voi kohdistua pommi-isku tai ruoka voi olla myrkytettyä. Myöskään lentokoneeseen – saati autoon – ei kannattaisi nousta, vaikka lento-onnettomuudessa kuolemisen tilastollinen todennäköisyys on pieni.

Ydinsodan riskiä ei pidä vähätellä, mutta sen todennäköisyyden liioittelu estää auttamasta Ukrainaa – ja siten tavoittelemasta tilannetta, jossa laajentuneen sodan, myös ydinsodan, todennäköisyys on Venäjän heikentymisen vuoksi pienempi kuin se olisi, jos suostuisimme Putinin kiristykseen. Ilman Naton voimaa ja (viime kädessä) sen ydinasevaltioiden pelotetta Ukrainan meidän puolestamme käymän taistelun tukeminen ei olisi mahdollista; mitään muuta ”punaista viivaa” Venäjä tuskin kunnioittaa.

Wallgrenin argumentti olettaa liikaa siitä, mitä kykenemme rajallisessa, epävarmassa ja riskialttiissa tilanteessamme arvioimaan ”oikeaksi” tai ”vääräksi”. Se visioi hybristisesti vapaan ja puhtaan moraaliharkinnan tilan, jossa ei jo olisi pelissä valtavia oletuksia siitä, mitä elämänmuotomme peruslähtökohtien suojeleminen merkitsee ja edellyttää. Olen Wallgrenin kanssa aivan samaa mieltä ajatellessani, että tämän problematiikan tarkastelu on itseymmärryksemme kriittistä erittelyä, ja juuri siksi katson hänen vakavasti erehtyvän. Yhden modus ponens voi olla toisen modus tollens.

Kyse on Suomen turvallisuuspoliittisia ratkaisuja laajemmasta asiasta. Suomalaisen militarismin mahdollinen lievä lisääntyminen Ukrainan sodan aikana johtuu Venäjän räikeästä militarismista ja lienee vähäisine ylilyönteineen pienehkö huoli. Pikemminkin kaivattaisiin lisää (oikeanlaista) militarismia: selvempää yhteiskunnallista ymmärrystä, ettemme voi jatkaa eloamme rauhan moodissa, vaan Ukrainan auttamiseen ja Euroopan aseelliseen varustautumiseen on panostettava yhä enemmän – Naton suojassa. Poliitikkojemme päätöksenteossa painopiste on Suomi, mutta arvioidessamme eettisesti sodan ja rauhan kysymyksiä, ihmisoikeuksia ja ydinaseita, on pohdittava asemaamme maailmassa. 

Ei ehkä ole ”oikein” abstraktin moraalipohdinnan mielessä liittoutua ydinasevaltojen kanssa, mutta ydinaseilla uhkaavaa Venäjää vastaan ei ole muuta keinoa suojella perusarvojamme, kuten demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Meillä ei ole neutraalia tilaa sen harkitsemiseen, pitäisikö tai kannattaisiko meidän niitä puolustaa. Se, että olemme ”me”, merkitsee, että puolustamme eettisen ja poliittisen yhteisömme mahdollisuuden ehtoja. Jos tämä edellyttää Natoon liittoutumista, me toimimme niin emmekä valitse ”puhtaalta pöydältä” – argumentaatiolla on rajansa. On harhaa, että voisimme filosofisesti järkeillä, onko jäsenyys ”oikein” vai ”väärin” riippumatta arvoista, joita tässä maailmassa vain Nato turvaa.

Jälkiviisas muistuttaa, että Suomen olisi pitänyt liittoutua muiden länsidemokratioiden kanssa Natoon jo aikaisemmin ja siten kantaa paremmin vastuutaan lähialueen turvallisuudesta. Suomettuneisuudesta seurannut liioiteltu länsiliittouman pelko on estänyt meitä edistämästä yhteistä turvallisuutta hieman samoin kuin Saksan historian katastrofit ovat hidastaneet saksalaisten kykyä kantaa vastuutaan Ukrainan auttamisesta. Onneksi emme ole ajaneet alas omaa puolustuskykyämme, ja onneksi suomalainen demokratia on kuljettanut melko rationaalista kansaamme kohti ainoaa mahdollista ratkaisua.

Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa. sekä Suomen filosofisen yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on käyttänyt puheenvuoroja Ukrainan sodasta ja Suomen Nato-jäsenyysprosessista etiikka.fi-sivuston lisäksi mm. Kosmopolis-lehden numeroissa 2/2022 ja 4/2022. Teksti perustuu osin Pihlströmin puheenvuoroon Suomen filosofisen yhdistyksen 150-vuotisjuhlaseminaarissa Helsingissä 19.1.2023.