Nato-keskustelu vaatii puhetta muustakin kuin Natosta

”Tunnetun sanonnan mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus. Vähemmän tunnetun lisäyksen mukaan toiseksi uhriksi päätyy monitulkintaisuus”

Ilmari Käyhkö, Ykköskolumni, Yle Areena 9.12.2022

Ajalle kuvaavaa on, että pasifistina aloitan lainaamalla sotatieteiden dosenttia. Täysimittainen sota saapui Eurooppaan vuosi sitten keväällä 23 vuoden tauon jälkeen. (Viimeinen Jugoslavian raaoista hajoamissodista, Kosovon sota, päättyi vuonna 1999.) Sodan alkamisen jälkeen myös arvoihin liittyvät rintamalinjat ovat järjestyneet uudelleen useamman kerran. Niinkin epätodennäköiset kumppanit kuin kirjailija Sofi Oksanen ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-Aho ovat löytäneet yhteisen harrastuksen, nimittäin nimikoitujen ammusten ostamisen ja venäläisten demonisoinnin

Itse huomaan tässä keskustelussa asettuvani samalle puolelle arvojanaa sotatieteilijöiden ja ammattisotilaiden kanssa. He huomauttavat ihmisten, myös niin kutsuttujen vihollisten, dehumanisaation johtavan helposti sotarikoksiin, jopa kansanmurhiin. Dehumanisaatio on myös omille joukkuetovereille vaaraksi.

Omat perusteluni tosin eivät liity huonoihin seurauksiin. Ne ovat pikemminkin velvollisuuseettiset ja pohjautuvat tuntoisten olentojen kuten ihmisten itseisarvoon. Itsepuolustuksen kannalta on tietyissä olosuhteissa oikeutettua tappaa jopa viattomia kuten vastentahtoisesti rintamalle lähetettyjä sotilaita. Heidän kuolemansa traagisuutta ei silti pidä vähätellä. Tappamisen karnevalisointi välineellistää tapetut ihmiset. Samaan syyllistyy se henkilö tai toimija, joka heidät rintamalle pakotti.

Ei ole vähempää kuin elämän ja kuoleman kysymys ymmärtää, mikä viime kädessä erottaa meidät diktaattorien kuten Vladimir Putinin arvomaailmasta. Putin on toiminut totalitarististen arvojen mukaisesti valtakautensa alusta alkaen. Siihen on kuulunut vähemmistöjen, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, käyttäminen syntipukkina, moniäänisyyden ja sananvapauden yhä väkivaltaisemmaksi käynyt tukahduttaminen, kansalaisyhteiskunnan hajottaminen, yhteiskunnan militarisoiminen ja sodankäynnin käyttäminen sisäpolitiikan välineenä (Gel’man 2022; Fish 2005). Niin kauan kun sijaiskärsijänä on toiminut joku muu, niin kutsuttu kollektiivinen länsi, Suomi mukaan lukien, on taloudellisten voittojen toivossa katsonut Putinin toimia läpi sormien jo kaksi vuosikymmentä. 

Venäjän raaka hyökkäyssota ja siitä seurannut Suomen Nato-hakemus ovat ymmärrettävästi haukanneet suuren osan julkisesta tilastamme. Kun jäsenhakemus on nyt tehty, on olennaista kiinnittää huomio tämän hakemuksen kotimaisiin ja kansainvälisiin seurauksiin julkisessa keskustelussa. Haluan nostaa esiin kolme keskeistä tendenssiä.

Ensinnäkin tietyn puheenaiheen tai diskurssiin nousu julkisuudessa keskiöön väistämättä syrjäyttää tieltään muita aiheita. Usein näkyvyyttä jaetaan jo olemassa olevien valta-asemien mukaisesti, esimerkiksi siten, että julkista tilaa ja medioita ovat perinteisesti hallinneet valkoiset hyväosaiset miehet – mikä on osaltaan ylläpitänyt ja oikeuttanut tämän ryhmän käyttämää valtaa toisten ylitse. Vasta periksiantamattoman kampanjoinnin tuloksena mediatilaa ovat vähin erin saaneet muidenkin ryhmien tarinat. 

Siksi on tärkeää tarkastella, minkälaiset puhujat ja tarinat nousevat esille ja minkälaiset ryhmät joutuvat marginaalin Nato -keskustelun ja asevarustelun hallitessa julkista tilaa. Miksi ohjusjärjestelmien tai panssarivaunujen tekniset yksityiskohdat kiinnostavat meitä enemmän kuin ukrainalaisten vammaisten lasten hoitolaitosten tilanne? Mielestäni kaikilla on velvollisuus varmistaa, että myös julkisuudesta syrjäytettyjen ääntä kuullaan.

Toiseksi meidän on oltava tarkkoja, ettemme tunnekuohussa ja kiireessä päädy allekirjoittamaan arvoja, joita emme aidosti kannata. Vallitsevassa tilanteessa on erityisen tärkeää pitää omat ja toisten arvot erillään, sillä Natoon liittyessämme liitymme varsin kummalliseen “arvoyhteisöön”. Tässä yhteisössä valehtelu, kuten USA:n ja Ison Britannian johtaman koalition aloittamassa Irakin sodassa 2003, sekä toisinajattelijoiden ja vähemmistöjen vainoaminen, kuten Recep Tayyip Erdoğanin johtamassa Turkissa, näyttäisi olevan sallittua. Esimerkiksi Suomen poliittisen johdon halukkuuteen allekirjoittaa yhteisymmärrysasiakirja Erdoğanin kanssa liittyy vakava ristiriita. Vaikuttaa, että universaalien ihmisoikeuksien tai demokratian kunnioittaminen eivät olleetkaan tärkeitä, tai että on olemassa arvoja, kuten kansallinen puolustus, jotka ovat tärkeämpiä kuin Erdoğanin vainoamien kurdien ja toisinajattelijoiden ihmisarvo. 

Kolmanneksi tarvitaan ennakoivaa keskustelua siitä, mitä yhteiskunnallisesti tarkoittaa, että hierarkkiset, miesvaltaiset, ja väkivallan käyttöön perustuvat instituutiot, kuten armeija ja sotilasliitto Nato, saavat näkyvyyden ja resurssien kautta lisää valtaa. Mitä äärimmäisen miesvaltaisten instituutioiden nousu keskiöön tarkoittaa yhdenvertaisuuden kannalta? Viimeistään tässä vaiheessa olisi tärkeää avata keskustelu asepalveluksen ja armeijan tasa-arvoistamisesta. Armeijan instituutiona on aidosti avauduttava kaikille ryhmille esimerkiksi puuttumalla toden teolla seksismiin ja rasismiin. Keskustelu on käytävä, vaikka kysymys kaikille sukupuolille yhtäläisestä pakollisesta tai vapaaehtoisesta asepalveluksesta on ollut feministeille perinteisesti hankala. 

Samalla on pohdittava, miten yhden instituution nousu keskiöön muuttaa yhteiskunnallisten instituutioiden välisiä valtasuhteita. Mikä on tulevaisuudessa armeijan ja politiikan suhde? Mistä säästetään, jotta armeija saa rahansa?

Militaristisen julkisen puheen ryöpsähdys julkisuudessamme on pääosin maailmanpoliittisen tilanteen luomaa. Nyt ilmoilla oleva vaatimus ”olennaiseen keskittymisestä” on kuitenkin vanha ja koeteltu strategia poliittisen yhteisön sisäisten soraäänten vaientamiseksi. Esimerkiksi työväenliikkeessä naisten vaatimukset sukupuolisyrjinnän kitkemisestä nähtiin usein liikettä hajottavana voimana, jonka väitettiin vievän voimavaroja varsinaiselta päämäärältä eli luokkataistelulta. Monilla naisasia- ja feministisillä liikkeillä taas on ollut vaikeuksia tunnistaa ja tunnustaa liikkeiden sisäistä rasismia ja transfobiaa.           

Kansallinen puolustus on saanut monien mielissä ja julkisuudessa olennaisimman tavoitteen aseman. Vaarana on, että uhraamme yhdelle tavoitteelle muita, vähintään yhtä tärkeitä päämääriä. Analogisesti voimme kysyä, missä olisimme yhdenvertaisuuden suhteen tänään, jos naiset, rodullistetut, ja transsukupuoliset henkilöt olisivat kuunnelleet heihin kohdistettuja vaiennusyrityksiä?

Tarna Kannisto on käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen yhteiskuntafilosofinen väitöskirjansa käsittelee kouluun ja lapsiin liittyviä oikeudenmukaisuuskysymyksiä. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat julkisten instituutioiden etiikka, lasten oikeudet, feministinen poliittinen filosofia, sekä toivon ja tulevaisuuden kysymykset. Kirjoitus pohjautuu Kanniston esitelmään Suomen filosofisen yhdistyksen 150-vuotisjuhlaseminaarissa Helsingissä 20.1.2023.

Kirjallisuus:
Gel’man, V. 2022. The Putin Era. Kirjassa: G. Gill (toim.), Routledge Handbook of Russian Politics and Society (second edition ed., pp. 22-32). Routledge International Handbooks. Routledge.
Fish, M.S. 2005. Democracy Derailed in Russia- The Failure of Open Politics. Cambridge Studies in Comparative Politics. Cambridge University Press.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *