Venäjän rikollinen sota Ukrainassa on kyselyjen mukaan saanut suomalaisten enemmistön vihdoin kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä. Muutos on tapahtunut historiallisen nopeasti, joskin moni lienee turhautunut vilkastuneen Nato-keskustelun epämääräisyyteen. Nato-option sijaan nyt puhutaan – edelleen hiukan kryptisesti – erilaisista turvallisuusyhteistyön tiivistämisprosesseista, ja moni poliitikko empii yhä kantaansa. On ymmärrettävää, ettei valtiojohto voi avoimesti viestiä hankalan asian kaikista aspekteista. Onneksi näyttää syntyvän konsensus siitä, ettei häirinnälle altista Nato-kansanäänestystä tule järjestää.
Ei liene tarpeen laajasti kerrata ilmeisiä seikkoja, jotka puhuvat Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Voin avoimesti todeta, että olen kannattanut Suomen liittymistä Natoon jo vuosikausia. Viimeistään Krimin valtauksen (2014) myötä kävi selväksi, että Putinin Venäjän rajanaapurin Suomen paikka on – ja sen olisi jo pitkään pitänyt olla – Natossa. Ei ole näköpiirissä, että mikään muu järjestely turvaisi tulevaisuutemme. Minkäänlainen luottamus Venäjään missään asiassa ei maan nykyhallinnon aikana ole mahdollinen. Jo ennen Ukrainan katastrofia tiesimme, että Putinin Venäjä kiristää, uhkaa, pommittaa, tuhoaa, myrkyttää, murhaa – sotarikoksiin syyllistyen siviilejäkin – ja syyttää totuudenjälkeisyyden mallimaana Mainilan laukausten tapaan teoistaan muita. Diktatuurin uhreja ovat myös sen omat harhaanjohdetut kansalaiset.
Kuvitelma, että olisi turvallisempaa jäädä Naton ulkopuolelle, vaikuttaa itsepetokselta ja toiveajattelulta. Toki tie Natoon saattaa ”juuri nyt” – oman viivyttelymme vuoksi – olla vaarallinen, ja valtiojohdolle on annettava uhkaavassa tilanteessa työrauhaa. Jälkiviisauden sijaan on katsottava tulevaan, ja voimmekin toivoa demokraattisesti valittujen johtajiemme keksivän keinoja viedä kansamme ”rauhallisesti mutta viivyttelemättä” Natoon. Pelimerkiksi mahdollisessa Ukrainan rauhanprosessissa Nato-jäsenyysasiamme ei saa ajautua. Toivottavasti Nato-ovi pysyy auki vielä jonkin aikaa; jos se sulkeutuisi, syy olisi omamme.
Edellä sanottu on itsestäänselvyyksien toteamista. Eettisesti vaikeampi ja kiinnostavampi kysymys koskee sitä, voisiko Natoon liittyminen olla Suomelle nykyisessä maailmantilanteessa jopa velvollisuus. Jäsenyyttä puolustetaan (tai vastustetaan) yleensä viittaamalla omaan legitiimiin turvallisuusintressiimme. Vahvan lisäargumentin Natoon liittymisen puolesta kuitenkin tuo jäsenyyskysymyksen tarkastelu Suomen kansainvälisten velvoitteiden ja yleisempien eettisten näkökohtien valossa. En ole kansainvälisen oikeuden asiantuntija enkä pohdi asiaa juridisesti. Ajattelen, että Suomen Nato-jäsenyyden kannattamista voidaan pitää moraalisena velvollisuutena.
Demokratiaa ja ihmisoikeuksia puolustamaan sitoutuneena maana Suomen tulee kuulua läntisten demokratioiden yhteisöön, joka suojelee ihmishenkiä, avoimia yhteiskuntia ja oikeusvaltion instituutioita. Vastuullisen suomalaisen voidaan edellyttää pyrkivän edistämään Suomen kykyä kantaa kansainvälistä vastuutaan erityisesti Pohjolan ja Itämeren alueen rauhasta ja vakaudesta.
Nato-jäsenyyttä vastustetaan usein huomauttamalla, että jäsenenä Suomi joutuisi ”valitsemaan puolensa” idän ja lännen kiistoissa ja suomalaisia sotilaita saatettaisiin lähettää muiden maiden sotiin. Tämä on niin heikko argumentti, että on hämmentävää havaita sitä yhä kannatettavan. Suomi on ensinnäkin valinnut puolensa – tietenkin jo EU:n jäsenenä sekä nyt toimittamalla Ukrainalle aseita ja yhtymällä lännen toimiin Venäjää vastaan. Ukrainan oikeutetun puolustustaistelun tukeminen on ollut ainoa mahdollinen valinta ja ainoalle oikealle puolelle asettumista. Sikäli kuin meillä on tähän velvollisuus, on luontevaa ajatella meillä olevan velvollisuus myös Nato-jäsenyyden kautta olla osa barbarian vastaista voimaa. On harhaista, vaarallista ja myös eettisesti vastuutonta naiiviutta vaalia suomettunutta myyttiä maastamme puolueettomana toimijana ”idän ja lännen välissä”, kiistojen ulkopuolella.
Ukrainan sota räväyttää silmillemme vastakkainasettelun, jonka ulkopuolelle ei tule eikä voida jäädä. Kun kyse on ihmisten ja kansojen perusoikeuksiin ja -vapauksiin sitoutuvien demokratioiden ja näitä oikeuksia tuhoavien, suvereeneja valtioita ohjuksin alistavien diktatuurien välisestä konfliktista, ei ole neutraalia maaperää. Oikeuksiin sitoutuminen merkitsee niiden puolustamisen velvoitetta. Jos olemme demokratian ja vapauden asialla, meidän on oltava valmiita tukemaan niitä muuallakin kuin rajojemme sisäpuolella (muistaen, että näitä suuria sanoja voidaan väärinkin käyttää – ja on usein käytetty). Meidän on liityttävä Naton jäseniksi, koska panostamme tarvitaan. Nato ei vain puolusta meitä, vaan juuri meillä, suomalaisilla, on oma vastuumme avointen yhteiskuntien, demokratian ja oikeusvaltion turvaamisesta ylipäänsä, ei ainoastaan omalla itärajallamme. Näitä on puolustettava Naton sisälläkin, jossa on myös Unkarin ja Turkin kaltaisia autoritaarisuuden tielle ajautuneita maita ja jonka johtavan valtion, Yhdysvaltojen, oma demokratia on kriisissä. Natoon ei pidä liittyä kenenkään painostuksesta vaan autonomisesta eettisestä pyrkimyksestämme toimia oikein.
Tästä mielestäni vastaansanomattomasta ajatuskulusta seuraa kuitenkin vakava jatkopohdinta. Naton voima – myös Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä saama turva – nojaa viime kädessä ydinasepelotteeseen, samaan kauhistuttavaan, koko ihmiskuntaa uhkaavaan vaaraan, jota Putin on holtittomasti väläytellyt. Olen parinkymmenen vuoden ajan joka elokuun kuudentena päivänä, jollei mikään force majeure ole estänyt, osallistunut Töölönlahdella järjestettävään Hiroshima-muistotilaisuuteen, jossa vuodesta toiseen korostuu ydinaseiden hirvittävyys ja niiden rajoittamisen välttämättömyys. Rauhanliikkeeseen identifioituessanikin katson, että Suomella on velvollisuus liittyä ydinasepelotteeseen perustuvaan läntiseen puolustusliittoon, nimenomaan siksi, että rauha säilyisi.
En väitä tätä asennetta helpoksi. Rauhan asiaan sitoutuneen on vaikeaa hehkuttaa sotilaallista liittoutumista. Emme silti voi vain kategorisesti vastustaa varustautumista vaan kuljemme moraalisten jännitteiden kanssa läpi elämämme. Avishai Margalitin teoksen On Compromise and Rotten Compromises (2009) otsikon erottelun mukaisesti on pyrittävä siihen, että tekemämme moraaliset kompromissit ovat siedettäviä (kuten Natoon liittyminen) eivätkä ”mätiä” (kuten Venäjän mielistely). Putinin asetettua ydinasejoukkonsa hälytystilaan Ukrainan sodan alkuvaiheessa muistutettiin, että kylmän sodan aikana ydinaseet olivat ”vain pelote” – vallitsi ymmärrys, ettei niitä koskaan käytettäisi, koska se merkitsisi maailmanloppua. On erikoista viitata pelotteeseen, jota ei koskaan, missään tilanteessa, käytettäisi. Miksi sellainen olisi pelote? Ikään kuin ydinaseet olisivat puhdasta potentiaa vailla aktualisoitumisen mahdollisuutta. Jokainen Aristoteleen metafysiikkaa lukenut muistaa, että potentiaalisuus on kykyä tulla aktuaaliseksi. Jos ydinaseita ei olisi edes mahdollista käyttää, tuskin meidän tarvitsisi olla niistä huolissamme. Paradoksaalisesti ydinsodan mahdollisuuden on tarkoitus estää tuo sota.
Ikävä kyllä maailmamme on sellainen, että vakavinta eksistentiaalista huolta, ihmiskunnan tuhon näköalaa, herättävä totalitaarinen voima tarvitsee vastavoimakseen puolustusliiton, joka pitää potentiaalisuuksiensa reservissä tuosta samasta uhasta muistuttavaa asetta. Tässä maailmassa meidän on eläminen, ja siksi meidän on Natoon liittyminen, vailla viattomuusnostalgiaa, vailla illusorista optimismia, tietoisina globaalin katastrofin uhasta, jonka toteutumisen kynnys on koetettava nostaa mahdollisimman korkealle.
Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. Hänen Nato-näkemyksensä on hänen omansa, ei minkään hänen edustamansa tahon kanta.
Nato keskustelussa voisi olla 3 yhtä merkittävää näkökulmaa: turvallisuus (fyysinen ja henkinen), vaikutus talouteen (investoinnit ,matkailu jne) ja eettinen puoli (kuten tässä kirjoituksessa). Valitettavasti pohditaan useimmiten vain sotilaallista puolta. Hyvä kirjoitus.
Kollega todistaa väkevästi ja kysyy: Voisiko Nato-jäsenyys olla velvollisuus? https://t.co/pHq1XSDIEo
Sami Pihlström @Etiikka: “Demokratiaa ja ihmisoikeuksia puolustamaan sitoutuneena maana Suomen tulee kuulua läntist… https://t.co/K0zlR0t0Lr
Tässä tänä aamuna kirjoittamani vasta-argumentti: https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ristosuvanto/vladimir-putin-taistelee-olemassaolostaan/
Olen eri mieltä. Putinilla on oma etiikkansa ja nyt hän taistelee olemassaolostaan yhdessä Moskovan patriarkan kanssa.
”Kristitylle riittää että toivoo Jumalan olevan olemassa ja että Jumala on hyvä”. Jotenkin näin Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki tv-haastattelussa asetti 12.3 kristittynä olemisen vaatimukset. Saman voinee ilmaista myös näin: kristitylle riittää, että toivoo hyvää ja edistää hyvyyttä maailmassa. Tai saman asian voinee ilmaista näinkin: kristitylle riittää kun toivoo että sellainen olio (tai kuten filosofit sanovat entiteetti) kuin hyvyys on olemassa ja että yrittää suunnata oma toiminta hyvyyttä kohti. Kristittynä olemisen vaatimus on lavea. Myös monien valtioiden johtavat sanovat olevansa kristyttyjä ja heillä on oma hyvänsä.
Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Moskovan patriarkka Kirill kutsuu Putinia ”Jumalan ihmeeksi”. Kirill ja Putin ovat erottamaton pari, jotka tukevat toisiaan rakentaessaan yhtenäistä slaavilaista maailmaa. Se on heidän yhteinen hyvänsä, jonka tavoittelu oikeuttaa heidät tekemään mitä tahansa välittämättä ihmisuhreista – siis omasta mielestään. Diktaattori, jolla on vahva visio ja kirkko takana,voi tehdä mitä tahansa.
Stalin toteutti 1930-luvun alussa omaa hyväänsä suorittaessaan ukrainalaisten talonpoikaiston pakkokollektivoinnin ja aiheuttaen ilmeisesti tietoisesti miljoonien ukrainilaisen nälkäkuoleman.Hänen kirkkonsa oli kommunistinen puolue. Stalinin aiheuttamien nälkäkuolemien ja Putinin Ukrainan kaupunkien saarrossa on samaa. Stalin aikoinaan hyökkäsi ja Putin hyökkää nyt armottomasti vihollisiksi kokemiaan ihmisiä vastaan sekä oman maan ulkopuolella että sisällä. Stalinin vankileirien saaristo ja Putinin kuripolitiikka oman maan sisällä ovat samaa tarinaa.
Venäjän lipun symboliikka tulee kaukaa menneisyydestä. Lipun kolme tasaista väriraitaa symbolisoivat Putinin ja Kirillin projektia: valkoinen väriraita Valko-Venäjää, sininen Vähä-Venäjää eli Ukrainaa ja punainen Iso-Venäjää eli Venäjää. Venäjän valtio syntyi noin 1000 vuotta sitten Kiovan Venäjänä. Tämä slaavilaisten kansojen yhteinen koti mielessään Putin ja Kirill aloittivat sodan – palauttamaan menneisyyden Venäjän. Heille Ukrainan vain noin 30 vuoden ikäinen itsenäisyyskausi on mitätön slaavilaisten yhteisen historian erehdys, jonka he haluavat korjata. Kun ajatusjänne on jotain 1000 vuotta, niin nykyhetken ihmisten kärsimykset eivät mitään merkitse. Putin identifioi itsensä Venäjäksi, jolla tuhatvuotinen historia.
Kun historian korjausliike ei neuvotellen lännen kanssa onnistunut, niin vaihtoehdoksi jäi raakalaismainen sota, jonka syntymiseen lännessä ei uskottu. Muistan kuinka kommentaattorit Suomessa sanoivat Venäjän uhkailuja vain retoriikaksi eivätkä ottaneet niitä tosissaan. Järkytys oli suuri kun sota 24.2 syttyi. Nyt kun Venäjä uhkaa Suomea sotilaallisilla toimilla, jos liitymme Natoon, niin samat kommentaattorit sanovat sen olevan jälleen vain retoriikkaa. Kommentaattorit erehtyvät jälleen. Putinin maailma on kylmän sotalogiikan maailma. Sodan kylmän logiikan mukaisesti kohtaamme Venäjän sotatoimet jos liitymme Natoon, sillä Nato on hänen maailmassaan hyökkäävä vihollinen.
Jyrki Kataisen hallituksen 29.2.2012 päätöksellä ryhdyimme vahvistamaan omaa puolustustamme rakentamalla vastahyökkäysuhkaa Venäjää vastaan.(blogini: https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ristosuvanto/kohti-turvallisuutta-ehdotus-ulkoministerille/). Meidän vastahyökkäysuhka on pelote venäläisille hyökätä, mutta tuskin vastahyökkäysuhkamme kovasti venäläisiä häiritsee heidän stragisessa ajattelussaan. Tilanne muuttuu jos olemme Naton jäsen. Venäläiset kokevat meidät Naton hyökkäyskärjeksi aivan lähellä heidän ydinalueitaan. Samalla Itämerestä tulee Naton sisämeri, jonka pohjukassa saarrettuna on Pietari. Vaikka me emme uhkaa ketään, niin venäläiset kokevat Naton uhkana. On enemmän kuin todennäköistä että he reagoivat tähän sotilaallisesti, kuten ovat myös itse jo sanoneet. Putinilla ei ole mitään todellista syytä hyökätä Suomen kimppuun. Mutta hänellä on syy hyökätä Naton Venäjään kohdistuvan hyökkäyskärjen (eli NatoSuomen) kimppuun.
Putin on ajanut itsensä Ukrainassa hyvin tukalaan asemaan. Putinin hyökkäyssota Ukrainassa on muuttunut USAn ja Venäjän sodaksi, jota USA käy ”silkkihansikkain”, ilman omia sotilaita. USA:n Biden on nimennyt Putinin sotarikolliseksi eli USA:n tavoitteena on sysätä Putin Venäjän johdosta.
Saman tavoitteen on EU asettanut Venäjä-strategiassaan (https://www.europarl.europa.eu/doceo/document/TA-9-2021-0383_FI.html). Sekä USAn että EU:n tavoite on syöstä Putin vallasta. Asetelma on hyvin tulenarka ja voi tapahtua mitä tahansa.
Asemaansa puolustava Putin voi tehdä arvaamattomia temppuja näpäyttääkseen länttä. Ei ole mahdoton ajatus, että samalla hetkellä kun Suomi jättää mahdollisen jäsenhakemuksensa Natoon, Putin lähettää niskaamme taktisen ydinpommin. Ei meidän takiamme vaan osoittaakseen USAlle että hänen kanssaan ei leikitä. Tai jos hän ei lähetä ydinpommia niskaamme, niin hän voi lähettää miljoonan liikaväestöään Venäjältä marssimaan rajojemme yli ja valloittaa siten maamme luodakseen Venäjälle turvallisuusvyöhykkeen. Suomi on pieni pelinappula isojen pelissä. Ei meiltä kukaan kysy mitään. Tämä pitäisi aina muistaa ja ajatella omaa turvallisuuttamme. Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäkikin totesi MTV:lle 19.3 että nyt on aito mahdollisuus ydinsotaan. Meidän pitäisi nyt olla todella varovaisia ettemme vie kehitystä väärään suuntaan.
Ruotsin pääministeri on selkeästi sanonut, että hakemus Natoon lisää turvallisuusriskiä pohjolassa. Niin tapahtuisi – varmasti. Miksi ihmeessä meidän pitää riskeerata turvallisuuttamme?
Please poliitikot! Älkää tehkö uhkarohkeita temppuja kesken Ukrainan kriisin. Malttakaa mielenne. Ei meillä ole mitään hätää, jos emme itse aseta itseämme maalitauluksi suurvaltojen pelissä. Jo itsesäilytysvaistomme pitäisi estää meitä ryhtymässä uhkarohkeaan natoseikkailuun kesken Ukrainan kriisin.
Surullista luettavaa. Sami Pihströmin parin kirjan verran tulee tilaa kirjahyllyyni.
Uskonnonfilosofian proffa Sami Pihlströmiltä vakavaa pohdintaa Nato-jäsenyydestä.
Voisiko Nato-jäsenyys olla velv… https://t.co/urY4z5V73G
Mielestäni erityisesti filosofien tulisi olla tarkkana siinä, minkälaisia diskursseja ja arvoja lähdetään tässä tilanteessa vahvistamaan. On todella huolestuttavaa, että tässäkin blogissa keskustelu pyörii nyt juuri sotavarustelun ja diktaattorien ympärillä. On hyvinkin mahdollista, että Nato-jäsenyys on tällä hetkellä huonoista vaihtoehdoista se toiseksi huonoin, mutta se ei millään muotoa ole edes käytännölliseltä, saati arvojemme kannalta, autuaaksi tekevä asia.
Oma, tiivistetty näkökulmani Helsingin Sanomissa 29.3.2022: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008710584.html
HS mielipiteiden merkkimäärä on erittäin rajoitettu – joten tarkennuksena, että en em. tekstissä varsinaisesti puhu Nato-jäsenyydestä vaan nimenomaan jäsenmaiden arvopohjasta. Esim. Irakin sota 2003 ei ollut Naton, vaan sen eräiden keskeisten jäsenmaiden hanke. Libyassa 2011 Natolla kyllä oli YK turvallisuusneuvoston mandaatti ilmatilan sulkemiseen, mutta ohessa vaihdettiin maan johto. Turkki myös pääosin toimii omillaan (EU:n kannustaessa vieressä). Ja tietysti lisäksi Puolan, Unkarin ja USA:n viimeaikainen sisäpoliittinen kehitys on ollut todella huolestuttavaa. En itse ainakaan halua tulla millään muotoa arvopohjaltani rinnastetuksi näiden maiden toimintaan. Suomen demokraattinen painoarvo tässä liitossa on käytännössä mitätön – ja minkälaisessa maailmassa ylipäätään haluamme ulkoistaa edes osaa vastuusta demokratiakehityksestä juuri sotilasliitolle?(!)