Tuomas Nevanlinna kirjoitti Yleisradion kulttuuritoimituksen sivuille pitkän puheenvuoron poikkeustilan paradoksaalisesta luonteesta. Poikkeustila  julistetaan katastrofin välttämiseksi, mutta se itsessään luo katastrofin. Laki paradoksaalisesti sallii itsensä rikkomisen. Arto Laitinen kiinnitti tällä sivustolla huomiota toiseen tulkintatraditioon, jonka mukaan poikkeustila on perimmiltään lain noudattamista, koska sen edellytykset on kirjattu lakiin. Poikkeustila ei aina ole Poikkeustila isolla P:llä. Nevanlinna ja Laitinen jatkavat syntynyttä keskustelua.

Tuomas: Puhut poliittisen filosofian eri traditioista suhteessa poikkeustilaan. Onko mielessäsi todelliset historialliset traditiot, joista voisi mainita nimiä ja johtavia edustajia? Vai ovatko traditiot enemmänkin loogisia rakennelmia?

Arto: Traditio vai looginen ideaalityyppi? Jälkimmäinen. Se on selvärajaisempi konstruktio kuin traditiot ja niputtaa yhteen eri traditioiden edustajia. Hegel, Dewey ja oikeusfilosofeista vaikka (lain ja valtion auktoriteettia pohtinut) Joseph Raz voidaan poimia ideaalityypin edustajiksi. Tämä lähestymistapa sijoittaa oikeuden ja politiikan laajemman eetoksen kontekstiin, ja tämä laajempi eetos on aina jo sosiaalista ja kollektiivista – laki ei luo järjestystä tai mittaa, eikä voi voluntaarisesti tehdä mitä vaan: auktoriteetin ja legitimiteetin rajat tulevat vastaan. Ison P:n traditioon liittäisin Carl Schmittin vaikutushistorioineen.

Tuomas: Kun puhut normatiivisesta tyhjiöstä, otaksut minun tarkoittaneen totaalista tyhjiötä, jossa katoaa lakinormin lisäksi myös kaikki muu normatiivinen aines, kuten moraali. Tulkintasi on minusta liian “räväkkä”. Moinen ajatus saattaa Poikkeustilan traditiossa olla, mutta en halunnut väittää, että asia on näin. Lähestyin jutun alkuosassa asiaa (laillisen) järjestyksen näkökulmasta. Puhuin laista ja sen sulkeistamisesta, mutta tästä syntyvät  paradoksit liittyvät vain lain suhteeseen siihen itseensä. 

Järjestyksen ”ideologinen” aspekti on siinä, että järjestys pyrkii sitomaan yhteen itsensä ja yhteisön elämän kaikkinensa. Se samastaa oman eloonjäämisensä (ζωή) ja ihmisten eloonjäämisen (βίος). Se, että järjestyksellä on monopoli lain lisäksi myös moraaliin (mores) on nimenomaan järjestyksen itsensä näkökulma. Järjestys määrittelee katastrofin ja onnettomuuden välisen eron. Koko erottelussa on mieltä vain tällä ehdolla. Ei välttämättä ole viaton ele, että omaksun järjestyksen näkökulman analyysin tarpeisiin, joten tästä minua voi hyvinkin arvostella.

Arto: ”Tyhjiöluentani” oli kieltämättä kärjistävä: halusin kiinnittää huomion kysymykseen ”mitoista” joilla arvioida lakia. Osuu mielestäni naulan kantaan, että ideologisuus näkyy vaatimuksissa ottaa koko eetos haltuun.

Tuomas: Mutta eikö koronatilanne ole globaali katastrofi? Se on kriisiyttänyt maailmantalouden sekä keskeisten globaalien toimijen ja instituutioiden toimintakyvyn, tavat oikeuttaa itseään ja vakiintuneet säännöt, joiden nojalla legiitimit toimet erotetaan ei-legitiimeistä. Eikö tätä voi kutsua mitan kriisiytymiseksi järjestyksen itsensä kannalta? Tämä ei ole paradoksaalinen tilanne, koska koko perustuslakia ei ole pantu lepäämään, mutta mitta on silti kriisissä.

Arto: Juuri näin, kyseessä on globaali kriisi paitsi lain ja politiikan, myös muiden elämismaailman ja kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Siihen voi paremmin kiinnittää huomiota, kun nämä tasot ovat alusta alkaen mukana analyysissä.

Tuomas: Puhun poikkeustilasta ”räväköin” termein, koska koko lain seisauttava poikkeustila on poliittisen filosofian traditiossa eniten oppineita puhuttanut. Halusin esitellä tämän tradition panokset ja seuraukset nykyiseen poikkeustilaan nähden. Poikkeustilan paradoksaalisuus ei juonnu totaalisesta normatiivisesta tyhjiöstä, vaan ainoastaan lain paradoksaalisesta itsesuhteesta. Tämä koskee tietysti ennen muuta Poikkeustilaa, mutta myös poikkeustilaa sikäli kuin siinä sulkeistetaan perustuslaillisia oikeuksia. Nojaan poikkeustilan historiaa tarkastellessani Agambeniin (ennen kaikkea teokseen State of Exception), vaikka en hänen tämänhetkiseen tilanneanalyysiinsa yhdykään.

Arto: Poikkeustilasta on varmastikin puhuttu ansiokkaimmin juuri Schmitt-Agamben – lähestymistavassa. Jos kyseiseen lähestymistapaan liittyy oletuksia, jotka vinouttavat analyysiä, tarvitaan rinnalle analyysiä toisista lähestymistavoista käsin.

Tuomas: Roomassa tunnettiin kaksi poikkeustilan muotoa: komissariaalinen diktatuuri ja Iustitium. Ensin mainittu on väliaikaista virkamiesvaltaa, johon siirrytään hätätilan ajaksi. Iustitium (vrt. solstitium) on ”lainseisaus” – siis juuri räväköin mahdollinen tilanne. Siitä syntyy juridinen limbo, koska minkään teon statusta suhteessa lakiin ei voi enää määrittää. Laki on ja ei ole voimassa. Agambenin mukaan moderni, lakiin kirjattu poikkeustilamahdollisuus noudattaa Iustitiumin logiikkaa. Tässä Agamben edellyttää, että kyseessä on Poikkeuslaki eli koko perustuslain sulkeisiin asettaminen — ja Kansallissosialistinen vallankaappaus on ruokkinut puhetta poikkeustilasta juuri tästä näkökulmasta. Erikseen ovat Agambenin hajautetut ja näkymättömät poikkeustila-asetukset, jotka eivät perustu koko lain sulkeistamiseen. Ne edustavat modernia vallankäytön strategiaa.

Kirjoitat: ”Kyse on poikkeustilassakin edelleen lain noudattamisesta, koska laki kertoo myös, mitä erikoistilanteissa saa tehdä. Lain ei tarvitse olla koomassa, vaan erikoistilanteen ollessa päällä vain noudatetaan eri kohtaa laista.” Kyllä, mutta juuri tämä avaa agambenilaisten poikkeuslakitekniikoiden mahdollisuuden. 

Olet oikeassa, että käyttämäni ”melko lailla perinteinen hätätila” on epämääräinen ilmaus. Viittasin sillä ennen kaikkea väliaikaisuuteen. Lain sulkeistamisen osittaisuuden vuoksi se ei kuitenkaan ole perinteinen (eli Poikkeustila), vaan moderni poikkeustila, koska se ensinnäkin perustuu lain itsensä antamaan poikkeustilamahdollisuuteen ja toiseksi siinä laki pannaan vain osittain lepäämään.

Arto: Tässä Agamben on eittämättä ansiokas (eikä tämä edellytä Isolla P:llä – lukutapaa).

Tuomas: Kirjoitat: “Lisäksi kun otetaan huomioon, että laki jää voimaan poikkeustilan aikana, sitä ei tarvitse erikseen palauttaa.” Mutta eihän valmiuslainkaan idea ei ole, että siihen nojatuen hallittaisiin ikuisesti, vaan ainoastaan hädän ollessa päällä. (Hitlerin logiikka loputtomiin lykkääntyvästä väliaikaisuudesta perustui hädän määrittelyyn termein, joiden nojalla sen voitiin aina väittää olevan päällä.) Poikkeuslakilainsäädännön idea on, että poikkeustilassa annetaan toimeenpanevalle vallalle hallita asetuksin, joita ei ole säädetty lainsäätämisjärjestyksessä mutta joilla kuitenkin on  “lain voima”. Vaikka koko laki ei olekaan sulkeissa, normaalitilanne täytyy kuitenkin jossakin vaiheessa palauttaa. Mutta – ja tämä juuri on Agambenin pointti – tuo normaalitila itsessään on sellainen, jossa poikkeusasetusten avulla hallitaan koko ajan.

Vaikka valmiuslain käyttöönotolla ei vajoteta koomaan koko perustuslakia, on siinä paradoksaalinen elementti: se antaa mahdollisuuden kajota perusoikeuksiin, jotka ovat paitsi perustuslaillisia, myös symbolisia oikeusvaltion oikeutuksia. Valmiuslain käyttöönotto ei sulkeista koko lakia eikä tyhjennä ilmaa normeista. Silti se sallii laillisen järjestyksen poiketa siitä, mikä perustavasti tekee siitä sen, mikä se väittää olevansa ja mihin sen viimekätinen oikeutus perustuu.

Arto: Tämä on valaisevaa. Kontrastina tälle on Unkari, jossa takarajaa ei ole. Perusoikeuksien tuoma oikeutus oikeusvaltiolle on keskeinen. Voi kiteyttää, että demokraattisesti oikein säädettyjen lakien oikeutusta rajoittaa lähinnä kaksi seikkaa: kunnioittavatko ne yksilöiden oikeuksia ja, vaikka olisivat sisällöllisesti aika tyhmiäkin, täyttävätkö minimaalisen siedettävyyden ehdot (esimerkiksi Thomas Christiano esittää nämä kaksi vaatimusta). Näistä oikeudet ovat keskeisempiä.

Tuomas: Kommentoit, että ”Poikkeustilan perusteet eivät koskaan riitä” lienee turhan räväkkä väite. Kyllä, ja se olikin toimituksellinen väliotsikko (olin sen kyllä puhelimessa hyväksynyt!). Olemme molemmat sillä kannalla, että perinteisten väliaikaisten hätätilojen perusteet saattavat riittää.

Arto: Välikevennyksenä: toimittajaopiskelijana minulle opetettiin, että toimittaja erottaa jyvät akanoista ja huolehtii, että akanat päätyvät lehtiin. Tätä periaatetta olen yrittänyt noudattaa myös akateemisia journaaleja ja kokoelmia toimittaessani.

Tuomas: Sanoin, että järjestyksen perustava ideologinen ele on, että se samastaa itsensä, eloonjäämisen ja elämänmuodon. Yksi komplikaatio tässä muotoilussa on tietysti Agambenin paljas elämä -käsite. Biovalta nimenomaan perustaa koko oikeutuksensa eloonjäämiseen ja paljaan elämän resurssien takaamiseen. ”Elämänmuoto” ei kuulu sille tai oikeastaan on sen näkökulmasta viime kädessä uhka sellaisenaan: esimerkiksi kansallisvaltio pyrkii luomaan valtio–yksilö -suhteesta kaiken perustan, koska kaikki itsenäiset kollektiivit uhkaavat sen statusta.

Arto: Tähän erottelu esim. hegeliläis-deweylaisen ja agambenilaisen lähestymistavan välillä osuu. Ensimmäisen näkökulmasta asiat ovat eriytyneempiä. Hyvinvointivaltio voi yrittää turvata turvallisuutta, yksilöiden oikeuksia ja kansanterveyttä sekä myöntää, että onnistuu vain puolittain. Asiantuntijoiden parantamisehdotukset eivät ole järjestelmälle uhka.

Olisi kiinnostava verrata tuota Agambenin kantaa sellaiseen populismiin tai fasismiin, jossa johtaja ilmaisee kansan äänen ja jonka ”elämänmuoto” tai järjestys sisältää erotteluja esimerkiksi siitä, milloin joku on edustava kansalainen eikä pelkkää paljasta elämää. Molemmille tutkimus ja tutkiva journalismi ovat kuitenkin uhka.

Tuomas: Toinen poikkeustilatarkasteluja komplisoiva näkökohta, jonka jätin tuosta kirjoituksesta pois, on lain yhteys sitä kannattelevaan pimeään puoleen. Sen voisi koodata nimellä Salainen Poliisi. En tarkoita sillä vain salaista poliisia, vaan kaikkea sitä, mikä kannattelee, puolustaa, pönkittää lakia sen itsensä vastaisin konstein; harmaata vyöhykettä, jossa lakia rikotaan (tai ollaan valmiita rikkomaan) sen itsensä puolustamiseksi. Tietty kriittisen teorian perinne (kuten Benjamin, Agamben, Žižek) esittää, että tämä ei ole satunnainen vallan tekniikka, vaan lakia konstituoiva aspekti. Myös ideologinen identifikaatio lakiin tapahtuu tällä tasolla. Esimerkiksi “kansallistunne” ei perustu riippumattomaan moraaliseen kalkyyliin siitä, mikä valtio on paras. ”Right or wrong, my country” -ajattelulla on poikkeuksen rakenne. 

Arto: Myös hegeliläis-deweyläinen perinne karsastaa jaetusta eetoksesta riippumatonta moraalista kalkyyliä, mutta sille kansallistunne ei synny poikkeuksen rakenteesta eikä ole identifikaatiota lakiin. (Populismin tai fasismin johtaja, joka ilmaisee kansan äänen, kylläkin tuntuu noudattavan poikkeuksen rakennetta.) Tämä perinne on kuitenkin samaa mieltä aivan riippumattomaankin moraaliseen kalkyyliin (kuten Kantin) uskovien kanssa siinä, että luotu laki ja institutionaalis-poliittinen järjestys on kritisoitavissa.

Tuomas: Sinänsä identifikaatiokin sopii kritiikin kanssa yhteen. Voi olla jopa kritiikin tietynlainen ehto. Kritiikki edellyttää aina affirmaatiota tai rakkautta: sitä, mihin suhtaudutaan välinpitämättömästi ja minkä parantaminen ei ole tärkeää, ei myöskään kritisoida.

Tuomas Nevanlinna on vapaa kirjoittaja, tuntiopettaja ja suomentaja. Arto Laitinen on filosofian professori Tampereen yliopistossa.