Onko Suomessa poikkeustila isolla P:llä?

Tuomas Nevanlinna julkaisi taannoin erinomaisen kirjoituksen, jossa hän tuo esiin poikkeustilojen poliittista luonnetta. On kuitenkin hyödyllistä erottaa kaksi poliittisen filosofian traditiota, jotta ymmärretään millainen tila Suomessa ja maailmassa nyt vallitsee. Yksi traditio teoretisoi räväkästi Poikkeustilasta ikään kuin isolla P:llä. Poikkeustilan määrittelyssä se tekee koko joukon kiistanalaisia oletuksia, joita ei ehkä ole riittäviä syitä tehdä. Toinen traditio hylkää nämä oletukset, ja on sen seurauksena vähemmän räväkkä. Silläkin on kuitenkin sanottavaa poikkeustilojen luonteesta. 

Nevanlinna kirjoittaa, että katastrofi (toisin kuin onnettomuus) koskee poliittis-institutionaalista ”järjestystä kokonaisuudessaan, sen koko laajuutta. Se koettelee järjestyksen symbolista valtaa: kansalaisten uskoa sen kykyyn hallita, toimia heidän elämäänsä ohjaavana kehyksenä. Siksi katastrofi myös horjuttaa sitä kieltä, jolla järjestys puhuu itsestään ja oikeuttaa itseään. Katastrofi on kirjaimellisesti mittaamaton, sillä se kajoaa itse mittaan”(kursiivi lisätty). Tämä väite on räväkkä, ja kiistää sen, että olisi poliittis-institutionaalisesta järjestyksestä riippumattomia mittoja (hyviä ideoita tai käsityksiä järkevästä, kannattavasta, hienosta, oikeasta, eettisesti hyvästä), jolla järjestystä voisi arvioida. Poliittis-institutionaalinen järjestys luo ihmisten ”elämää ohjaavan kehyksen” kokonaisuudessaan, ilman tuota järjestystä mitään kehystä ei voisi olla olemassa – on vain normatiivinen tyhjiö, johon yhteinen järjestys luodaan ja samalla vasta synnytetään se mitta, jolla järjestystä voi arvioida. 

Poikkeustila poistaa tuon yhteisen järjestyksen ja mitan.

 ”[P]oikkeustilan julistaminen synnyttää katastrofin käsitteellisesti. Niin kauan kuin korkein valta ei rekisteröi asiaintilaa katastrofiksi, se pysyy onnettomuutena tai uhkana muiden joukossa”

”[P]oikkeustila synnyttää katastrofin konkreettisessa mielessä. Hätä uhkaa, poikkeustila toteuttaa – juuri se lakkauttaa vanhan, normaalin järjestyksen. Sen avulla ihmisten normaalielämää vaikeutetaan tietoisesti ja kansalaisten vapauksia ja oikeuksia rajoitetaan. Poikkeustoimenpiteiden seurauksena syntyy koko joukko harmeja, joita ilman niitä ei olisi.” 

Onnettomuudet tässä terminologiassa kohdistuvat yksilöihin, vasta poliittis-institutionaalinen järjestys luo kollektiivin, ja katastrofi uhkaa tuon kollektiivin olemassaoloa uhkaamalla sille identiteetin antavan järjestyksen olemassaoloa. Yhteisen järjestyksen ulkopuolella on myös sosiaalisuuden tai kollektiivisuuden tyhjiö – on vain yksilöitä (ikään kuin kuvitellussa luonnontilassa). Ei voi olla esimerkiksi kollektiivista vastuuta, koska ei ole kollektiivia.

Koska Poikkeustila (lisään ison P:n selvyyden vuoksi) poistaa kaikki ”mitat” ja kollektiivisuuden, se on paradoksaalinen ilmiö:

”[K]yseessä on ristiriitainen ilmiö. Poikkeustila julistetaan katastrofin välttämiseksi, mutta se itsessään luo katastrofin. Se pannaan toimeen järjestyksen pelastamiseksi, mutta se hajottaa vanhan järjestyksen. Sen avulla yritetään pelastaa olemassaolevaan lakiin perustuva elämänmuoto, mutta siten, että laki pannaan pois päiviltä. Se on sallittua laittomuutta, vallan harjoittamaa rikollisuutta, lain rikkomista sen pönkittämiseksi.”

Räväkkää, mutta loogista, kun muistetaan oletus, että mitään arviointimittapuita ei ole säädetystä laillisesta järjestyksestä riippumatta.

”Poliittisen filosofian slangissa … korkeinta valtaa käyttävää henkilöä kutsutaan suvereeniksi. Perinteisesti kyseessä on kuningas. Hän ei käytä päivittäistä valtaa, mutta päättää, milloin laista poiketaan: kuka rikollinen armahdetaan ja milloin on aika siirtyä hätätilaan.”

Poikkeustila isolla P:llä –traditio ajattelee, että Poliittinen momentti on se, kun järjestys luodaan. Poikkeustila liittyy järjestystä luovaan Poliittisuuteen. Se on operoimista normatiivisessa tyhjiössä ja se vasta luo poliittisen, sosiaalisen ja normatiivisen yhteisön. Vähemmän räväkän tradition mukaan on liioiteltua ajatella, että kaikki normatiivisesti hyvät ideat olisivat suvereenin luomia tai kaikki sosiaalisuus ja kollektiivisuus poliittis-juridisista järjestelmistä riippuvaisia: päinvastoin, kaikkia poliittis-institutionaalisia järjestyksiä voidaan arvioida, ja niistä riippumatta voi vallita kollektiivinen vastuu kritisoida niitä, ja yrittää luoda parempia. 

Nevanlinna erottaa valaisevasti kaksi poikkeustilan filosofiaa: keskiajan oppineiden suosiman mallin mukaan hätä ei lue lakia, modernimman mukaan on tehtävä ”juuri se, mitä mainitut keskiajan oppineet pitivät mielettömänä: säädettävä poikkeustilasta laissa. Poikkeuslain pitää olla lain itsensä suoma mahdollisuus rikkoa tuota samaista lakia. Vaikka lakia ei ole lupa tappaa, se voidaan sen itsensä säätämässä järjestyksessä vaivuttaa määräajaksi koomaan.”

Kolmas poikkeustilan filosofia olisi keskiaikaisen mallin kannalla siinä, että laista riippumattomiakin hyviä ideoita voi olla (ja ne voivat oikeuttaa esim. kansalaistottelemattomuuden ja kollektiivisen vastuun kritisoida olemassaolevia järjestyksiä), mutta koskien poikkeustilaa se olisi vähemmän räväkkä, kuin ajatus että lakia ei lueta: kyse on poikkeustilassakin edelleen lain noudattamisesta, koska laki kertoo myös, mitä erikoistilanteissa saa tehdä. Lain ei tarvitse olla koomassa, vaan erikoistilanteen ollessa päällä vain noudatetaan eri kohtaa laista (jos sellainen laki on ymmärretty etukäteen säätää).

Nevanlinna lisää myös:

”[Y]leensä oikeusoppineet eivät kiistä poikkeuslakijärjestelyiden perustavaa oikeutusta: sitä mahdollisuutta, että yhteisöä todella voi kohdata kollektiivinen hätätila, esimerkiksi sota tai luonnonmullistus. Poikkeuslakiin turvautuminen kuitenkin oikeutetaan vanhan järjestyksen suojelemisen ja tuonnemman palauttamisen nimissä.” (painotus lisätty).

Näinhän ei tarvitse olla mitenkään kategorisesti: ei tarvitse suojella juuri sitä vanhaa järjestystä epäkohtineen, joka sattui vallitsemaan, ainakaan mikäli on olemassa normatiivinen kehys, joka on säädetystä järjestyksestä riippumaton. Käsitykset järkevästä, hyvästä, oikeasta voivat ohjata järjestyksen muuttamista sekä ennen että jälkeen poikkeustilan. Jos lisäksi otetaan huomioon, että laki jää voimaan poikkeustilan aikana, sitä ei tarvitse erikseen palauttaa. Ei ole selvää, että syntyy ”modernin, lakiin kirjatun poikkeustilamahdollisuuden paradoksaalisuutta”, jos poikkeustilan päättymisestä on jo kirjattu voimassa olevassa laissa.

(Huomio fasismiin kuuluvasta antipolitiikasta on erinomainen ja ansaitsee oman käsittelynsä: ”kansakunta ei ole kiistelevä, intressiryhmiin ja luokkiin jakautunut poliittinen yhteisö, vaan luonnollisiin hierarkioihin perustuva toiminnallinen ykseys. Tämän ajattelutavan mukaan politiikkaa on yhteisössä vain, jos sitä tuodaan sinne.”)

Jos ajatellaan tuon kolmannen lähestymistavan tapaan, että poikkeustilan aikana vanha laillinen järjestys on täydessä toiminnassa, ero poikkeustilojen ja vallankumousten välillä vain korostuu, ja seuraavasta on helppo olla samaa mieltä:

”Vallankumouksella taas tähdätään kokonaan uusien lakien säätämiseen. Ne saattaa voimaan perustuslakia säätävä kansalliskokous tai jokin vastaava vallankumouselin. Näillä uusilla laeilla on aivan eri sisältö ja tarkoitus kuin vallankumousta edeltäneellä lainsäädännöllä.”

Nähdäkseni eri ilmiöstä kuin Poikkeustilasta (jossa ”mitta” ja ”kehys” ja järjestys perustavalla tavalla langetetaan koomaan) on lain kannalta harmaalle alueelle menemisissä (”rutiinimaisista turvallisuusjärjestelyistä tai laeista, joiden säädökset mahdollistavat tiettyihin yksilöihin tai ryhmiin kohdistuvia erityistoimia” ja ”toimeenpanevan vallan laajenemis- ja itsenäistymistendenssit”).

Nevanlinna on lopulta käsittääkseni samaa mieltä torpatessaan sen mahdollisuuden, että nyt julistetuissa poikkeustiloissa olisi kyseessä ”viimeisin sana kehityksessä, jossa epämääräisen kriisinhallintapolitiikan ja ennaltaehkäisevän kansalaisvalvonnan keinovalikoima on länsimaissa, salavihkaisesti ja oikeusvaltiokulissien takana, vakiintunut vallankäytön perusmuodoksi?” Nevanlinna tuo esiin, että G. Agamben väittää näin, mutta että tämä analyysi ei osu mitä julkisimpiin koronatoimenpiteisiin.

Kun Nevanlinna alkaa vastata kysymykseen ”onko nyt eri puolilla maailmaa julistetuissa poikkeustiloissa kyse onnettomuustilanteen hyväksikäyttämisestä?”, hän siirtyy hetkeksi siihen vähemmän räväkkään lähestymistapaan, jossa institutionaalis-poliittisia ratkaisuja voidaan arvioida niistä riippumattominkin kriteerein.

”Hallituksen peruslinjaa voi pitää oikeansuuntaisena ja samalla tunnustaa mahdollisuus, että se on saattanut yksityiskohdissaan olla väärin mitoitettu ja ajoitettu.”

”[P]erusteet poikkeustoimille ovat sinänsä tiedossa. Yleensä lievä, mutta arvaamattomasti hengenvaarallinen virus, jolle kukaan ei vielä ole vastustuskykyinen. Terveydenhuollon ylikuormittuminen, josta muutamalla maalla on jo kauhistuttavia kokemuksia ja josta kärsivät koronapotilaiden lisäksi kohtalokkaasti myös muut sairaat. Asiantuntijoiden välittämät varoitukset, joista tärkein kuului: me emme tiedä tästä toistaiseksi juuri mitään. Juuri tästä syystä ei voi sanoa, että hallituksen toimenpiteet ovat hätävarjelun liioittelua. Jotta varjelu voitaisiin tuomita liioitelluksi, olisi ensin tiedettävä, minkä kokoinen hätä on.”

Tässä vedotaan riippumattomiin perusteisiin: riippumatta lainsäädännöstä, on hyvä idea yrittää suojata ihmiselämää. Tällaisia riippumattomia hyviä ideoita ei Poikkeustila isolla P:llä –traditioon mahdu.

Suomessa ei Nevanlinnan mukaan olla myöskään tekemässä vallankumousta, eikä poikkeustilaa julistettu Nevanlinnan mukaan vasemmistolaisen agendan vuoksi. 

”Mikä poikkeustilan muoto sitten on kyseessä? Jäljelle jää melko lailla perinteinen väliaikainen hätätila.” En ole aivan varma, mikä tässä onkaan perinteinen väliaikainen hätätila, mutta kuvittelisin, että perinteinen väliaikainen hätätila ei ole Poikkeustila isolla P:llä. Sen sijaan isolla P:llä kirjoittaisin väliotsikon väitteen, että ”Poikkeustilan perusteet eivät koskaan riitä”. Tämä lienee turhan räväkkä väite, perinteisten väliaikaisten hätätilojen perusteet kun saattavat hyvinkin riittää. Se, että ”valmiuslain käyttöönottoa koskevalle poliittiselle päätökselle ei koskaan ole kiistattomia ja tyhjentäviä perusteita” on sen sijaan totta, ja koskee ylipäätään käytännöllistä elämää – valmiuslain käyttöönotto ei toki ole sen eksaktimpaa tiedettä kuin käytännöllinen elämä muutenkaan. Oleellista on, että perusteet voivat olla riittäviä, vaikka eivät ole kiistattomia tai tyhjentäviä.

Tylsästi olisinkin sitä mieltä, että Nevanlinnan siteeraamat oikeansuuntaiset perusteet Suomen hallituksen toimille ovat olleet pääosin riittäviä. Kaikkiaan Poikkeustila isolla P:llä -traditio tekee räväköitä väitteitä, jotka eivät ehkä auta tunnistamaan, mistä nykyisessä erikoistilanteessa on kyse. Nähdäkseni on institutionaalis-poliittisista säädöksistä riippumattomia hyviä päämääriä, joiden valossa erilaisia institutionaalisia ja poliittisia järjestyksiä voi arvioida. Lisäksi poikkeustilassa ei ole kyse oikeastaan mistään paradoksaalisesta lain näkökulmasta, sitä ei ole jätetty lukematta, tapettu, tai laitettu koomaan, vaan vain se relevantti kohta laista, jota luetaan, on eri.

15 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.