Mitä pandemian jälkeen, kun siitä joskus selvitään? Olemassa olevat puolueet voisi lakkauttaa ja perustaa tilalle uudet. Ellei se onnistu, täytyy mennä nykyisillä. Se ei näytä hyvältä. Kerron miksi.

Olen hahmotellut poliittisten kysymysten tutkimiseen oikeudenmukaisuuden kartan, joka soveltuu myös tulevaisuuden pohdintaan. Yksinkertaisimmillaan se näyttää tältä:

Kartan lähtökohta on, että kenenkään mielestä oikeudenmukaisuutta ei voi määritellä ilman tasa-arvoa ja yhtäläisyyttä. Niiden erilaiset tulkinnat jakavat kuitenkin näkemyksiä.

Kartassa on kolme ulottuvuutta tasa-arvon ja yhtäläisyyden tulkinnoille. Tuotantovälineet voidaan oikeudenmukaisuuden nimissä haluta joko yksityiseen tai julkiseen hallintaan. Oikeudenmukaisuuden nimissä voidaan pyrkiä tavoittelemaan vain omaa paikallista etua tai kaikkien globaalia etua. Arvojen ja normien suhteen on eri käsityksiä siitä, koskevatko ne kaikkia samalla tavalla, universaalisti, vai kutakin ryhmää omalla tavallaan, positionaalisesti.

Oikeudenmukaisuusnäkemysten erot ja yhtäläisyydet

Ympyröihin merkityt opit ovat esimerkkejä oikeudenmukaisuuden teorioista. Niitä on enemmänkin, ja niiden välillä on yllättäviä eri- ja samanmielisyyksiä.

Kuvion vasen alareuna edustaa positionaalista ajattelua, jonka mukaan arvot, normit, oikeudet ja velvollisuudet voivat eri ryhmillä olla erilaisia. Äidin tehtävä on pitää huolta lapsestaan, mutta lapsella ei, ainakaan pitkään aikaan, ole samanlaista velvollisuutta äitiä kohtaan. 

Tuohon vasempaan alanurkkaan sijoittuvan hoivaetiikan lähistölle sijoittuu myös sellainen identiteettipolitiikka, joka pyrkii uusien vähemmistöjen tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Useimmat tämän kulman opit ovat ankarassa riidassa yläpuolellaan olevan nationalistisen kommunitarismin kanssa. Se on käsitteellisesti mielenkiintoista siksi, että myös viimeksi mainittu on identiteettipolitiikan muoto. Toisaalta nationalismia vastustavat myös liberaalimmat kommunitaristit, jotka kuitenkin jakavat sen kanssa uskon yhteisöjen perinteisiin.

Kun nationalistit liittoutuvat neoliberalistien kanssa, tuloksena on Yhdysvaltojen nykyhallinto, jossain tämän kartan ulkopuolella ylävasemmalla. Toisaalta neoliberalistit voivat pyrkiä liittoutumaan myös utilitaristien kanssa: klassisen liberalismin opissa uskottiin, että yksityisen pääoman vapaus ja tukeminen johtaa markkinoiden näkymättömän käden vaikutuksesta kaikkien hyvinvoinnin lisääntymiseen. Utilitaristien joukossa ja muuallakin tätä ideaa nykyään usein vastustetaan hegemonisena myyttinä ja korporaatiokapitalismin valkopesuna.

Kartan alareunan sosialismi on sinne loogisesti sopiva oppi, mutta käytännössä korporaatiokapitalismin talouspoliittinen vastakohta taitaa nykyään olla valtiokapitalismi. Reaalipolitiikassa Kiina on todennäköisin tämän suunnan edustaja.

Feministinen ajattelu ylittää yllättävän helposti universalismin ja positionaalisuuden käsitteellisesti jyrkän erottelun. Toimintakykyopin kulmassa uskotaan tasa-arvofeminismiin, jossa naisia ja miehiä pidetään perusolemukseltaan samanlaisina ja siksi samanarvoisina. Hoivaetiikan kulmassa taas voidaan uskoa intersektionaaliseen feminismiin, joka pitää esiin tulevia uusia vähemmistöryhmiä arvokkaina sellaisinaan, ei minkään jaetun perusolemuksen takia. Suomen poliittisista puolueista Vihreät näyttää levittäytyvän tälle diagonaalille. Vasemmistoliitto ruuhkauttaa alavasenta sen verran, että yläoikea voi näyttäytyä Vihreille luontevalta paikalta.

Kartan keskusta on mielenkiintoinen. Vaikka kaikki lähti liikkeelle siellä olevista tasa-arvon ja yhtäläisyyden vaatimuksista, se tavallaan tyhjenee, kun erilaiset tulkinnat jakavat opit omiin suuntiinsa. Keskelle jää poliittista pohdintaa varten ehkä jonkinlainen sopimuksiin perustuva kompromissiajattelu. Esimerkiksi suomalaisilla puolueilla on tavallisesti kykyä venyttää itsensä kuvion keskialueelle sen verran, että ideologinen yhteistyö muiden kanssa ei ole mahdotonta.

Suomalaiset hallituskoalitiot oikeudenmukaisuuden kartalla

Joidenkin vaalien jälkeen olen laskenut, minne suomalaiset puolueet todennäköisesti sijoittuisivat kartallani. Mukana on välttämättä tulkintaa: olen perustanut arviot vaalikoneille, jotka tunnistavat vain taloudellisen ylä-ala-akselini ja niputtavat muut kaksi yhteen. Sanomiseni voi haastaa ja kiistää, mutta uskoisin, että viime ja nykyinen hallituskoalitio osuvat kartalle jotenkin näin:

Kuvion pääsanoma on, että melkein kaikki nykyisen hallituksen puolueet karttelevat nationalismia ainakin aatteena. Sosialidemokraatit ovat punaisessa kolmiossa alimpana ja keskellä, Vasemmistoliitto ja osa vihreistä siitä vasemmalla ja Ruotsalainen puolue joidenkin vihreiden kanssa oikealla ylhäällä kurottamassa kohti innovaatioita ja bisnespöhinää. Keskusta ajaa omaa agendaansa kansallisempien arvojen ja intressien suunnassa.

Edellinen hallitus ajoi voimakkaammin neoliberaalia asiaa ja salli ehkä selvemmin sisäpoliittisen nationalistisen kehityksen. Perussuomalaiset ja osa Kokoomuksesta asettui sinisessä kolmiossani Keskustan yläpuolelle kansallisen edun korostajiksi. Kokoomuksen päälinjoja olivat kuitenkin yksityisen pääoman puolustus ja teknologiaoptimismi, joita Keskustakin soveltuvilta osin kannatti. Erilaisissa koalitioissa puolueiden roolit suhteessa muihin voivat muuttua.

Nykyisen pandemiatilanteen lauettua hallitusten aika menee talouden paikkaamiseen tavalla tai toisella. Mutta entä kun sekin aikanaan normalisoituu? Mihin päin Suomi ja maailma poliittisesti suuntaavat? Vastaus riippuu osittain siitä, minne seuraavat hallitukset ja niiden neuvonantajat, meillä ja muualla, sijoittuvat oikeudenmukaisuuden kartalla. Vaikka suuret päätökset tehdään enimmäkseen intressipohjalta, mukaan ainakin perusteluihin mahtuvat myös ideologiat – erilaiset poliittiset moraalit.

Lisää samaa?

Pandemian jälkeen pyritään palaamaan teknologiavetoisen taloudellisen kasvun tielle. Suunnitellaan, tuotetaan ja myydään kuluttajille tavaroita ja palveluksia, jotka sijoittuvat tarvike-hyödyke-turhake-haitake -jatkumon loppupuoliskolle. Palataan käyttämään fossiilisia energialähteitä tai tärvellään luontoa siirtymällä yhä enemmän uusiutuviin (mutta ei loputtomiin) bioraaka-aineisiin. Jatketaan eläinten tehotuotantoa ruoaksi.

Tilanteeseen toisi lohtua, jos voisi uskoa Karl Marxin tarinaan historian kulusta. Hänen mukaansa kapitalismi on niin tehokas talousjärjestelmä, että se tekee ennemmin tai myöhemmin kaikki ihmiset onnellisiksi kuluttajiksi. Pysyäkseen elossa järjestelmän pitää kuitenkin kasvaa jatkuvasti, eivätkä luonnonvarat ja teknologia pysty takaamaan tätä loputtomiin. Silloin ainoaksi käytettävissä olevaksi resurssiksi jää työvoima, joka joutuukin lisääntyvän riiston kohteeksi. Kehitys saa lopulta työväen tiedostamaan itsensä luokkana ja nousemaan järjestelmää vastaan. Vallankumous, proletariaatin diktatuuri, luokaton yhteiskunta, iankaikkinen auvo.

Marxin ennustukselta loppui aika kesken, kun törmättiin ympäristön sanelemiin rajoihin. Varhaisen varoituksen antoi Lontoon Suuri Hevonkakkakriisi vuonna 1894. Isoissa teollisuuskaupungeissa alkoi olla huomattavia hevosliikenteeseen liittyviä jäteongelmia. The Times kirjoitti: Koska hevosten jätökset voidaan kuljettaa suurista kaupungeista vain hevoskärryillä, tuottaen lisää jätöksiä, ”50 vuodessa jokainen Lontoon katu on hautautunut 9 jalan lantakerrokseen.”

Tästä ongelmasta selvittiin keksimällä polttomoottori ja ryhtymällä ajelemaan automobiileilla. Mutta moottoreissa käryävä öljytuote tuprutti hiilidioksidia, joka riittävästi kasaannuttuaan aiheutti nyt käsillä olevan ilmastokriisin. Teknologiaan ja talouteen luottavien mielestä ratkaisu tähän olisi luultavasti ydinvoimalla kulkeva kaupunkilentokone. On kuitenkin odotettavissa, että tämä ja muut vastaavat huippuinnovaatiot johtavat aikanaan vain uusiin ongelmiin.

Vai onko jokin muu vaihtoehto?

Kun enemmän samaa ei ole ratkaisu, mikä olisi? Oikeudenmukaisuuden karttani antaa vihjeen. Jälkimmäisessä kuviossani oikean alakulman sinipunainen neliö osoittaa paikan, johon terveysutilitarismi ideologisesti kuuluu. Mikään puolue ei halua mennä liian pitkälle tähän periaatteelliseen suuntaan, koska siellä pitäisi ottaa huomioon kaikkien etu ehdottoman tasapuolisesti. Vaikka vaatimus kuulostaa hyvältä ja kuuluu monen puolueen juhlapuheisiin, se ei voi olla aito osa puolueen ohjelmaa. Puolue, kuten jo sanastakin näkyy, valitsee puolen.

Nykyisen pandemian aikana Suomen hallitus on kuunnellut tarkasti Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta, joka edustaa maan virallista terveysutilitarismia. Päätöksiä on tehty ennennäkemättömällä vauhdilla, vapauksia on rajoitettu ja tehtäviä valintoja on väitetty kaikkien edun mukaisiksi. Miksei tällaista voisi olla kriisin jälkeenkin? Tasapuolisen onnellisuuden laitos? Ilmastonmuutokseen aidosti reagoimisen laitos? Poliittisen moraalin kannalta hallitukset, olivat ne minkä tahansa värisiä, kuuntelisivat neuvoja oikeudenmukaisuuden karttani oikealta alapuoliskolta.

Tällaisen ajatuksen järkevyyttä täytyy tietysti koetella, ja sitä pitäisi täsmentää. Mutta vaihtoehdot ovat periaatteessa selvät. Voidaan jatkaa kasvun ja jonkinasteisen tuhon suuntaan. Tai voitaisiin hylätä se tie ja etsiä uudenlaisia ajattelun tapoja, vaikkapa pyrkimällä kohti kaikkien tai mahdollisimman monen etua, onnellisuutta ja hyvinvointia. Epäilen kuitenkin minkään nykyisen tai tulevan hallituskoalition kykyä lähteä tähän uuden suuntaan muutoin kuin akuutteina kriisiaikoina.