Sodan ja rauhan moodit: huomioita militarisoitumisen ”logiikasta”

8 kommenttia

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on moraalisesti väärä ratkaisu ja rikollinen teko, kuten jokainen hyökkäyssota. Sitä ei voi oikeuttaa mitenkään, mutta ei myöskään selittää viittaamalla hyökkääjän olemukselliseen pahuuteen.

Sodan taustoja on mahdollista hahmottaa monin eri tavoin. Vallitsevan tilanteen jäsentämiseksi ja arvioimiseksi on syytä perehtyä ainakin Ukrainan sisäisiin ristiriitoihin ja niiden historiaan sekä Venäjän tapaan puuttua näihin ristiriitoihin ja ajaa omia tavoitteitaan; lisäksi voidaan eritellä Venäjän sisäpoliittista tilannetta, eri suurvaltojen valtapoliittisia pyrkimyksiä sekä niiden pyrkimyksiä nimenomaan tässä sodassa ja sen kautta. Tärkeää on katsoa myös tulevaisuuteen. Valaiseva on esimerkiksi Nicolai Petron teos The Tragedy of Ukraine (2023), jonka mukaan Ukrainan sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseksi olisi ollut hyvä perustaa totuus- ja sovintokomissio. Hän näkee saman tarpeen myös sodan päätyttyä – ennen muuta uusien konfliktien ehkäisemiseksi.

Tutkimuksia ja asiantuntijoita on paljon, eikä luotettavia pysty aina erottamaan vähemmän luotettavista. Erityisen varovasti on kuitenkin suunnistettava eri maiden johtavien poliitikkojen strategisen viestinnän latautuneessa kentässä.

Emme lähde argumentoimaan eri arvioiden puolesta emmekä niitä vastaan. Tilannekuvamme kuitenkin poikkeaa Sami Pihlströmin esittämästä näkemyksestä. Pyrimme seuraavassa valaisemaan perustavaa eroa: suhdetta keskustelukulttuurin militarisoitumiseen kotimaassa.

Lue lisää →

Nato-keskustelu vaatii puhetta muustakin kuin Natosta

Ei kommentteja

”Tunnetun sanonnan mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus. Vähemmän tunnetun lisäyksen mukaan toiseksi uhriksi päätyy monitulkintaisuus”

Ilmari Käyhkö, Ykköskolumni, Yle Areena 9.12.2022

Ajalle kuvaavaa on, että pasifistina aloitan lainaamalla sotatieteiden dosenttia. Täysimittainen sota saapui Eurooppaan vuosi sitten keväällä 23 vuoden tauon jälkeen. (Viimeinen Jugoslavian raaoista hajoamissodista, Kosovon sota, päättyi vuonna 1999.) Sodan alkamisen jälkeen myös arvoihin liittyvät rintamalinjat ovat järjestyneet uudelleen useamman kerran. Niinkin epätodennäköiset kumppanit kuin kirjailija Sofi Oksanen ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-Aho ovat löytäneet yhteisen harrastuksen, nimittäin nimikoitujen ammusten ostamisen ja venäläisten demonisoinnin. 

Itse huomaan tässä keskustelussa asettuvani samalle puolelle arvojanaa sotatieteilijöiden ja ammattisotilaiden kanssa. He huomauttavat ihmisten, myös niin kutsuttujen vihollisten, dehumanisaation johtavan helposti sotarikoksiin, jopa kansanmurhiin. Dehumanisaatio on myös omille joukkuetovereille vaaraksi.

Lue lisää →

Ydinpelotteen etiikasta

3 kommenttia

Perusarvojemme puolustaminen edellyttää valmiutta ongelmallisiin toimiin: aseiden valmistamiseen, asevaraisen turvallisuusjärjestelmän ylläpitoon ja jopa ihmisten surmaamiseen. On käytävä eettistä keskustelua turvallisuuspoliittisista ratkaisuista, ja Suomen Nato-jäsenyysprosessi tarjoaa tähän konkreettisen kontekstin. Jäsenyyden vastustajat ovat pieni vähemmistö, jonka ääriajattelu tuskin ansaitsisi laajaa huomiota, ellei olisi kyse kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta, erityisesti ydinaseista.

Professori Thomas Wallgren, suuresti arvostamani filosofikollega, esittää suoraviivaisen argumentin: ydinaseiden käyttäminen on aina väärin, koska ne voivat tuhota ihmiskunnan, joten puolustuksen rakentaminen ydinaseuhan varaan on väärin. Siksi Suomen – kuten minkä tahansa maan – on väärin liittyä Natoon.

Ydinaseet ovat ihmiskunnan kauhistuttavin keksintö, ja on surullista, että turvallisuutemme on niiden pelotteesta riippuvaista. Yhtä selvää on, että voimme jatkaa vapaata kriittistä keskustelua tästä(kin) teemasta vain vapaiden demokratioiden maailmanjärjestyksessä, jonka ”kovan turvallisuuden” kulmakivi on ydinpelote. Ilman Natoa sinnittelisimme Venäjän alistamassa Euroopassa, ja sellaiselle mielivallalle Nato-jäsenyyden vastustajat olisivat valmiit vapautemme uhraamaan.

Lue lisää →

Natoon liittyminen olisi väärin

4 kommenttia

Sallikaa minun aloittaa argumentilla:

On aina parempi, että osa meistä tuhoutuu kuin että me kaikki tuhoudumme. Tästä syystä oman turvallisuuden rakentaminen ydinaseiden varaan on väärin. NATOn jäsenet kuitenkin tekevät juuri niin. Siksi Suomen liittyminen NATOon olisi väärin.

Olen huomannut, että moni kokee vaikeaksi ottaa argumenttini vakavasti. Arvelen monien pitävän epäuskottavana, että näin banaalilla argumentilla olisi ratkaiseva merkitys asiassa, jolla on hirmuisen suuria käytännön seurauksia – varsinkin, kun johtopäätös saattaa vaikuttaa yllättävältä suomalaista julkista keskustelua viimeisen vuoden ajan seuranneille.

Lue lisää →

Itsepetoksen seuraava vaihe

1 kommentti

Läpi läntisen maailman on Ukrainan sodan aikana lyönyt moraalisen itsekritiikin aiheellinen aalto. Kuinka saatoimme, Suomessakin, olla niin naiiveja, että uskoimme Venäjän demokratisoituvan energiakaupan riippuvuussiteiden myötä? Emmekö tajunneet, että kaikki merkit viittasivat päinvastaiseen? Emmekö tosiaan nähneet edes Krimin valtauksen jälkeen, mihin Putinin valta oli viemässä? Miten asioista perillä olevat johtavat poliitikot, jopa suuriksi valtiomiehiksi ja -naisiksi ylistetyt, saattoivat joutua tällaisen kollektiivisen itsepetoksen valtaan?

Ihmisen turmiollinen taipumus optimismiin johtaa helposti katteettomiin kuvitelmiin siitä, että asiat olisivat menossa parempaan suuntaan, vaikka suunta olisi huono. Itsekritiikki onkin aina ja nyt erityisesti paikallaan.

Lue lisää →

Poliittisen päättäjän oikeus vapaa-ajan viettoon haluamallaan tavalla – lupa, vapaus vai vaade?

2 kommenttia

Suomen pääministerin vapaa-ajan vietto on ollut huomion kohteena jonkin aikaa. Sen sisältöä on moitittu, mutta on myös sanottu, että hänellä on siihen sisältöön katsomatta oikeus.

Mitä se tarkoittaa?

Oikeuden käsitettä on analysoitu monin tavoin. Yksi tapa on erottaa toisistaan lupa, vapaus ja vaade. Vaateet voidaan vielä jakaa kahteen alaluokkaan. Malli on lähtöisin oikeus- ja yhteiskuntafilosofiasta, ja sen varhainen muotoilija oli Wesley Newcomb Hohfeld.

Hohfeldin lähestymistavassa oli olennaista oikeuksien yhdistäminen velvollisuuksiin ja niiden puutteeseen. Yhden oikeuteen liittyy tyypillisesti velvoitteita toisille.

Lue lisää →

Vihreät keskuspankit

Ei kommentteja

Hintatason vakauden ylläpitäminen on kirjattu EU:n perussopimuksiin Euroopan keskuspankkijärjestelmän ensisijaisena tavoitteena. Artikla 127, joka kodifioi Euroopan Keskuspankin (tästedes ”EKP”) tehtävän, sallii kuitenkin keskuspankin tukevan ”yleistä talouspolitiikkaa”, kunhan toimet eivät rajoita hintatason vakauden tavoitetta. 

Vuoden 2008 eurokriisistä alkaen EKP onkin alkanut toimia viime käden luotonantajana suurille liikepankeille. Viimeistään koronapandemian aikana keskuspankista tuli kriisinhallinnan työkalu. Tämä kehitys on ollut altis monenlaiselle kritiikille.

Viimeisin EKP:n närää (ja kiitosta) aiheuttanut linjanveto on pankin selkeä ulostulo ilmastopolitiikasta. EKP ilmoitti heinäkuun alussa ottavansa ilmastonmuutoksen yhä enemmän huomioon ostotoimissaan, riskiarvioissaan ja jopa luotonannossaan. Näistä linjauksista kannattaa välittömästi kysyä kolme kriittistä kysymystä: ovatko toimet yleisesti haluttavia, ylittävätkö uudet ilmastotoimet keskuspankin mandaatissa määritellyt valtuudet ja mikä toimien demokraattisuuden aste on.

Lue lisää →

Venäjä, mutkunoikismi ja nokisten käsien ongelma

Ei kommentteja

Kansalaisten keskuudessa vallitsee moraalinen närkästys siitä, että itärajan auettua suomalaiset lähtivät tankkaamaan autojaan Venäjän halvalla polttoaineella ja venäläiset tulivat länsituoteostoksille Suomeen. Närkästys on kohdallinen, mutta sen perusteiden sanoittaminen on tuottanut haasteita.

Tommi Nieminen ehdotti Helsingin Sanomissa 23.7., että suomalaisten toimintaa voisi kuvata vapaamatkustukseksi. Kun kaikki muut kantavat kortensa kekoon pakotteiden pitämiseksi, itärajan ihmiset vetävät välistä käydessään vieroksuttavan maan huoltoasemilla. Siihen on tultava loppu!

Vertaus vapaamatkustukseen on kuitenkin ontuva, kuten mutkunoikismi osoittaa. Kyllähän itärajan ihmiset käyttävät Venäjän fossiilisia polttoaineita ja rahoittavat osaltaan hyökkäyssotaa Ukrainassa, mutta niin tekevät melkein kaikki muutkin Suomessa. ”Toki me, mutku noiki,” voivat tankkaajat sanoa.

Jean-Paul Sartre teki kuuluisaksi likaisten käsien ongelman: poliittiset johtajat voivat pyrkiä hyviin tuloksiin väärin keinoin. Likaisten käsien sijasta suomalaisten tilannetta voisi arvioida nokisten käsien ongelmana. Nokiset kädet voi olla kenellä vain. Kyse ei ole suorasta vahingon aiheuttamisesta, mutta osallistumalla vaikka kuinka pienellä tavalla pahantekijän toimiin teemme itsemme niihin symbolisesti syyllisiksi. Juuri tämä litra tai kilowattitunti ei välttämättä surmaa ketään Ukrainassa, mutta senkin ostaminen vie meidät hengessä mukaan tuomittavaan sotaan.

Loppu-Suomessa on helpompaa ja henkisesti turvallisempaa puhua vapaamatkustajista, noista muista, kuin myöntää totuus. Kaikilla meillä Venäjän hiilen, öljyn tai maakaasun käyttäjillä on samalla tavalla nokiset kädet. Se tarkoittaa, että niin moraalisen närkästyksen kuin virallisten toimenpiteidenkin tulisi kohdistua kaikkiin samalla tavalla.

Yksi mahdollisuus olisi todeta, ettei kansa selviä talvesta ilman vereen tahrattua polttoainetta, ja samalla lakata osoittamasta sormella itärajan väkeä. Toinen olisi sulkea raja ja katkaista putket. Se olisi moraalisesti selkeämpää. Mutta siihen ei taida löytyä poliittista uskallusta miltään puoluekartan kulmalta. Sääli. Saisimme hyvää harjoitusta ilmastonmuutoksen torjunnassa.