Tuomas Nevanlinna julkaisi taannoin erinomaisen kirjoituksen, jossa hän tuo esiin poikkeustilojen poliittista luonnetta. On kuitenkin hyödyllistä erottaa kaksi poliittisen filosofian traditiota, jotta ymmärretään millainen tila Suomessa ja maailmassa nyt vallitsee. Yksi traditio teoretisoi räväkästi Poikkeustilasta ikään kuin isolla P:llä. Poikkeustilan määrittelyssä se tekee koko joukon kiistanalaisia oletuksia, joita ei ehkä ole riittäviä syitä tehdä. Toinen traditio hylkää nämä oletukset, ja on sen seurauksena vähemmän räväkkä. Silläkin on kuitenkin sanottavaa poikkeustilojen luonteesta. 

Nevanlinna kirjoittaa, että katastrofi (toisin kuin onnettomuus) koskee poliittis-institutionaalista ”järjestystä kokonaisuudessaan, sen koko laajuutta. Se koettelee järjestyksen symbolista valtaa: kansalaisten uskoa sen kykyyn hallita, toimia heidän elämäänsä ohjaavana kehyksenä. Siksi katastrofi myös horjuttaa sitä kieltä, jolla järjestys puhuu itsestään ja oikeuttaa itseään. Katastrofi on kirjaimellisesti mittaamaton, sillä se kajoaa itse mittaan”(kursiivi lisätty). Tämä väite on räväkkä, ja kiistää sen, että olisi poliittis-institutionaalisesta järjestyksestä riippumattomia mittoja (hyviä ideoita tai käsityksiä järkevästä, kannattavasta, hienosta, oikeasta, eettisesti hyvästä), jolla järjestystä voisi arvioida. Poliittis-institutionaalinen järjestys luo ihmisten ”elämää ohjaavan kehyksen” kokonaisuudessaan, ilman tuota järjestystä mitään kehystä ei voisi olla olemassa – on vain normatiivinen tyhjiö, johon yhteinen järjestys luodaan ja samalla vasta synnytetään se mitta, jolla järjestystä voi arvioida. 

Poikkeustila poistaa tuon yhteisen järjestyksen ja mitan.

Lue lisää →