Suomen presidentinvaaleissa 2024 ei ole ehdolla anarkisteja. Tiedotusvälineiden mukaan kuitenkin on. Muun muassa Ylen 8.1. julkistamalla arvokartalla kolme kandidaateista näyttäisi täyttävän vaatimukset. Se johtuu siitä, että toistuvista korjausyrityksistä ja median omistakin havainnoista huolimatta kartta piirretään väärin.
Journalistit ovat vakuuttuneet siitä, että poliittinen kenttä jakautuu taloudellisesti vasempaan (sosialismi) ja oikeaan (markkinaliberalismi) sekä arvopohjaisesti konservatiiviseen (kansalliskonservatiivit) ja liberaaliin (liberaalivihreät). Talousideologiat jakautuvat jokseenkin oikein, arvopohjat eivät, eivät ainakaan, jos vanhempaan viisauteen voi luottaa.
Suomessa on jostain syystä unohtunut ajatus siitä, että ihmiset voivat uskoa ensisijaisesti joko yksilöön tai johonkin yksilön ylittävään. Oppinimet näille ovat individualismi ja kollektivismi. Jälkimmäisen olemassaoloa pyritään häivyttämään epämääräisellä yleiskäsitteellä yhteisöllisyys, johon kaikki voivat samaistua.
Kun kollektivismi ja individualismi sijoitetaan Ylen arvokartalle ja jaetaan vasen-oikea-jakoa vastaavasti, saadaan näkyviin parempi erottelu, johon olen lisännyt punaisella täsmällisemmät oppisanat ja ehdotukseni kahden ehdokkaan oikeasta paikasta.
Kollektivismi jakaantuu identiteettiradikalismiin (vasen) ja kansalliskonservatismiin (oikea). Kun kansalliskonservatismi yhdistyy talousoikeistolaiseen neoliberalismiin, muodostuu kuvioon neljännes, jossa kodin, uskonnon ja isänmaan puolustajat Sari Essayah, Mika Aaltola, Jussi Halla-aho ja Hjallis Harkimo kohtaavat.
Kansalliskonservatismin kvadrantista ovat omalta puolueeltaan karanneet Olli Rehn ja Alexander Stubb. Karkulaiset ovat löytäneet poliittisen kotinsa globaalikapitalismista, joka on individualistisen talousoikeistolaisuuden ilmenemä. Tämän neljänneksen on täpärästi välttänyt Pekka Haavisto, joka kuitenkin on puolueensa linjaa noudattaen sen rajamailla.
Haaviston juuri ja juuri asuttama ruutu osoittaa parannetun kartan voiman ja totutun jaottelun ongelmakohdan. Kun individualismi kohtaa talousvasemmistolaisuuden, lopputulos on antihegemonismi, joka kyseenalaistaa globaalikapitalismin liittoutumatta kollektivismin kanssa. Anarkismi olisi yhtä hyvä sana, mutta se voi olla liian pelottava.
Tässä totunnaiset valtarakennelmat kieltävässä kulmassa ei suomalaisissa presidentinvaaleissa pitäisi olla ketään – eikä siellä korjatun karttani (ympyrä ja nuoli ylöspäin) mukaan olekaan. Li Anderssonin ja Jutta Urpilaisen puolueet ovat historiallisesti proletariaatin, ei-valitun kollektiivin, joukkovoimaan perustuvia ja kuuluvat kartalla ylemmäksi.
Havainto selkiytyy, kun miettii, missä päin kuviota Suomen viimeaikaiset hallitukset ovat majailleet. Juha Sipilän insinööriryhmä asutti karkeasti ottaen globaalikapitalistista, Sanna Marinin viisikko identiteettiradikaalia ja Petteri Orpon ryhtiliike kansalliskonservatiivista kulmaa kartalta. Kaikissa on ollut mukana muualle kuuluvia kipuilijoita.
Helsingin Sanomain ja muun median käyttämä nelikenttä on virheellinen, koska se pohjautuu liian rajoittavalle käsitykselle konservatismista ja liian sallivalle näkemykselle liberalismista. Pyhinä pidetyt, säilytettävät arvot voivat olla yhtä hyvin uuden- kuin vanhanaikaisiakin. Mutta vain jokin outo amerikkalainen katsanto voi nähdä marxilaiset liberaaleina.
Maailma on tässä joutunut tuontitavarana saatujen oppisanojen – ja käytössä olevan GAL-TAN-mallin – vangiksi. Asialla ei ole suurtakaan merkitystä presidentinvaalin kannalta. Kannatuslukujen valossa globaalikapitalismi, pienin marginaalikorjauksin, voittanee tämänkin kisan. Mutta kartan saisi mielestäni jo muuttaa niin, että se vastaisi lopuiltakin osiltaan poliittista todellisuutta.
Olipa kiinnostava lisäys tuohon mielestäni varsin rajoittuneeseen perinteiseen nelikenttään. Lisäämällä joukkoon vielä tuon antihegemonia-identiteettiradikaali -akselin tulee edes hieman enemmän värejä mukaan. Ihmiseläimen poliittinen samaistumiskenttä on ristiriitaisilla mausteilla höystetty sekametelisoppa. Sopan pohjalla lilluu pelkoa tuntematonta kohtaan, kaikenlaisia toisiin luottamisen esiasteita ja sitä, että ihmiseläimet ovat luonteeltaan parhaimmillaan toisistaan erilaisia otuksia.
Olen viime aikoina alkanut pitää itseäni eräänlaisena toivon heittäneenä anarkistina. Hassulla tavalla tuo yllä kuvattu lisäkenttä toi näkyviin kuinka “yksin” tuolla anarkistialueella saa olla suhteessa poliittisiin päättäjiin. Itse kuvaisin lisäakselia jotenkin status quo versus radikaali paradigman muutos -kenttänä. Valtaa pitävät gravitoituvat luonnostaan status quon säilyttämiseen. On vaikea sahata oksaa pois itsensä alta. Ja vaikeaa huomata edes istuvansa siinä oksalla.
Koen esimerkiksi Anna Kontulan kaltaisen ajattelijan näkemykset varsin samanlaisina kuin omani. Hän puhuu itsestään jonkin sortin kommunistina. Siihen sanaan tulee mukaan hyvin latautunutta yhteisöllismeininkiä. Minä ajattelen häntä anarkistina, status quon ravistelijana.
On surullista, että ihmiseläin on otus, joka on menestynyt näinkin kauan juuri moninaisuutensa ansiosta. Se, että meitä on toisistamme erilaisia on ollut rikkaus, joka on auttanut meitä sopeutumaan kaikenlaisiin yllättäviin ja vaikeisiin olosuhteisiin. Nyt jakaudumme moniin klikkeihin ja heitämme pesuveden mukana pois kaikenlaiset “epäilyttävät ainekset”, jotka huutavat sieltä säkistä, että tuolla edessä on iso jäävuori.
En tiedä, liittyikö kommenttini lopulta enää aiheeseen. Herätti silti tällaisia ajatuksia.
Kun viimeaikaisten vaalien tulokset ja seuraamukset alkavat nyt konkretisoitua todellisessa elämässä, ihmiset näkevät ja kokevat nahoissaan sen ettei demokratia ja nykyjärjestelmä pysty takaamaan hyvää ja toimivaa yhteiskuntaa; ratkaisu ei ole kapitalismissa, kommunismissa, sosiaalidemokratiassa tai populismissa jne. On aika viisastua ja siirtyä anarkismiin.