Solidaarisuus on ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sosiaalitieteiden näkökulmasta se voi ilmetä eri tavoin, yksinkertaisissa pienyhteisöissä vaikkapa sukulaisten välisenä yhteishenkenä ja monimutkaisemmissa yhteiskunnissa luottamuksena siihen, että jokainen hoitaa työnjaon mukaiset tehtävänsä. Kriittisen taloustieteen kannalta se voi olla verkostoitumista, keskinäistä tukea ja työn tulosten jakamista tarpeiden eikä ansioiden mukaan.

COVID-19-pandemian alusta lähtien tiedotusvälineet ovat aika ajoin raportoineet ilmiöstä, jonka ne ovat nimenneet koronasolidaarisuudeksi. Venäjä lähetti apua Italiaan, Kiina lupasi neuvoa Pohjois-Koreaa ja Kuuba on lähettänyt lääkäriryhmiä moniin taudin runtelemiin maihin. Väkijoukot ovat julkisilla paikoilla osoittaneet kiitollisuuttaan ja tukeaan terveydenhuollon ammattilaisille, ja kun Britannian terveydenhuoltolaitos NHS pyysi apua kansalaisilta, puoli miljoonaa ihmistä ilmoittautui palvelukseen.

Tiedotusvälineiden mukaan olemme siis ikävässä tilanteessa, mutta yhteenkuuluvuutemme ja sen osoittaminen julkisesti tarjoaa lohtua ja uskoa siihen, että yhdessä tästäkin selvitään.

Onko se edes solidaarisuutta?

Epäsosiaalisena introverttina olen aina pitänyt solidaarisuutta hyvin verkostoituneiden ekstroverttien juonena, jonka varjolla he voivat purkaa omaa ahdistustaan ja korostaa moraalista ylemmyyttään. Voin olla väärässä, mutta ainakin omien alojeni – moraalifilosofian ja bioetiikan – kannalta esimerkit ”koronasolidaarisuudesta” ovat kyseenalaisia ja peittävät näkyvistä pandemian todelliset yhteisöllisyyden ilmaukset sekä niiden ongelmallisuuden.

Solidaarisuus voi joidenkin filosofien mielestä olla kaikkien yhteenkuuluvuutta ja keskinäistä apua. Sellaista vastaan minulla ei ole mitään. Mutta jos kaikki tavoittelevat kaikkien hyvää, en ole varma, minkä sanan tai käsitteen alle ilmiö pitäisi luokitella. Kun solidaarisuudesta on puhuttu bioetiikassa, se on nimetty vastakohdaksi ”kylmille” hyvinvointilaskelmille (utilitarismi) ja ”abstraktille” oikeuksien vartioinnille (liberalismi). Solidaarisuuden ytimessä ovat yhteisöllisyys, keskinäisyys ja spontaanius.

Tiedotusvälineiden luettelemat toimenpiteet ovat utilitaristisia ja liberalistisia maailmanparannusyrityksiä, sikäli kuin ne on tarkoitettu auttamaan muita. Ne eivät ole spontaanin keskinäisen yhteisöllisyyden ilmauksia. Yhteisöllisyys kun edellyttää ainakin jonkinlaista ryhmän sisäistä ”me”-henkeä ja hyvin todennäköisesti myös joidenkin toisten, ”heidän”, asettamista ”meitä” vastaan.

Tiedotusvälineiden esimerkeissä ”me”-henki ei nouse ratkaisevaan asemaan, eikä edes ole selvää, onko niiden ensisijainen tarkoitus ollut auttaa muita. Venäjän avuntarjous Italialle oli kotiyleisölle tarkoitettu näytös, Kiina pyrki kiillottamaan brändiään, jota taudin leviäminen Wuhanista oli tahrannut, ja Kuuban lääkäriapu ulkomaille on pitkään tunnistettu yritykseksi voittaa myötätuntoa hallinnolle, jota ei ainakaan ”liberaaleissa demokratioissa” muutoin katsota kovin suopein silmin.

Vapaaehtoiseksi Britanniassa ilmoittautuneet ovat hyvällä asialla, mutta motivaatio voi olla utilitaristinen tai liberalistinen yhtä hyvin kuin solidaarinenkin. Asiassa on lisämausteena se, että itseään hyvinvointivaltiona pitävä maa turvautuu ensimmäisenä ratkaisunaan kansalaisten auttamishaluun yrittämättäkään ratkaista ongelmaa julkisin voimavaroin. Tämän pitäminen poliittisena solidaarisuutena on vähän omanlaisensa tulkinta.

Espanjasta alkanut ja joka puolelle maailmaa levinnyt suosion osoittaminen turuilla ja toreilla taas ovat kaunis ele, mutta sairaanhoitajat ja heidän ammattiliittonsa ovat monissa maissa sittemmin todenneet, että työpanosta vastaava palkka ja kunnolliset työskentelyolosuhteet lämmittäisivät enemmän.

Me ja muut

Jos solidaarisuus ymmärretään omana erillisenä ilmiönään, sen on – oman moraalifilosofis-bioeettisen tulkintani mukaan – erotettava ”meidät” ”heistä”, ilmaistava mihin ”meidän” erityinen yhteytemme perustuu ja kerrottava miksi olemme ”heitä” vastaan. Utilitarismin ja liberalismin näkökulmasta meille on yhteistä vain ihmisyytemme, eikä se riitä minulle keskinäisen ryhmäkuntaisuuden määrittelijäksi.

Erottelu ”meihin” ja ”heihin” onnistuu, kun omaksutaan kanta, jonka mukaan ”me” olemme prekariaatti ja ”he” ovat globaalikapitalismin kätyrit. (Pahoittelut luokkakantaisesta sosialistisesta kielenkäytöstä niille, jotka siitä loukkaantuvat, mutta ei tätä oikein muutenkaan voi sanoa.) Tällä tulkinnalla voin ymmärtää solidaarisuuteni terveydenhuollon ammattilaisia ja kaikkia muitakin ”olennaista työtä” tekeviä kohtaan. Koska kuulun, kuten hekin, globaalikapitalismin resurssina pitämään prekariaattiin (jos kohta kätyreihinkin, mutta se on jo eri tarina), yhteenkuuluvuutemme on selvä.

Tämän ”sosialistisen” solidaarisuuden sijasta pandemia-aika on kuitenkin tuonut esiin muita solidaarisuuden muotoja. Erityisesti kaksi identiteettipolitiikan versiota kannattaa mainita.

Ensimmäinen näistä on nationalistinen kansalaisyhteisöllisyys, joka on Wikipedian tilannetta seuraavan sivun mukaan tuottanut ksenofobisia ja rasistisia pandemiaan liittyviä reaktioita 50 valtiossa ympäri maailman. Etnisiä ravintoloita tärvellään, ulkomaalaisten autoja kivitetään. Vastalauseena rajoituksille ja muille viranomaistoimille on 30 maassa järjestetty mielenosoituksia, joissa väkivallalta ei ole aina vältytty.

Toinen on valtioiden keskinäistä epäluottamusta lietsova omaneduntavoittelu. Tämä alkoi suojavälineiden hamstrauksesta ja jatkuu nyt kilpailuna tehokkaasta ja turvallisesta rokotteesta. Maiden hallituksilla voi, ainakin oman käsityksensä mukaan, olla oikeus ja velvollisuus edistää ensisijaisesti omien kansalaistensa hyvinvointia. Mutta jos Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteet murenevat entisestään keskinäisen syyttelyn ja kybersodankäynnin takia, seuraukset voivat olla vakavat. Muillakin mailla on sormensa pelissä, ja kyseessä voi lopulta olla kilpailu, jossa ei ole voittajia. Paitsi ehkä ylikansallinen lääketeollisuus.

Koronasolidaarisuudella on siis kahdet kasvot. Median vaalima mielikuva keskinäisestä avusta ja luonnostelemani prekariaatin itsepuolustusmalli ovat tavoittelemisen arvoisia, mutta niiden toteutuminen voi olla kyseenalaista. Vihamielisten kansalaisryhmien ja valtioiden edustamat yhteenkuuluvuuden puolustukset edustavat koronasolidaarisuuden huonompaa puolta. Valitettavasti juuri niiden toteutuminen on jo osoittautunut todellisuudeksi.