Kansalaistoiminta on osa oikeusvaltiota

Elokapinan mielenosoitukset ovat taas herättäneet laajan keskustelun, ja liike saa sympatiaa myös bisnesmaailmasta ja keskiluokalta. Konservatiivioikeisto polarisoi keskustelua leimaamalla Elokapinan mielenosoitukset ja kansalaistottelemattomuuden rikolliseksi anarkismiksi tai jopa terrorisminkaltaiseksi toiminnaksi. Kiistojen ytimessä on oikeusvaltion käsite.

Suomessa oikeusvaltion väitetään usein merkitsevän, että lakeja täytyy noudattaa sokeasti. Käsitteen määritelmä tietosanakirjoissa viittaa kuitenkin toiseen suuntaan: oikeusvaltiossa valtion toimivalta perustuu lakiin. Esimerkiksi Kiinan tai Venäjän ei voida katsoa olevan oikeusvaltioita. Kiinassa kommunistisella puolueella on absoluuttinen valta hallita käyttämällä lakia välineenään ja Venäjällä valtajärjestelmä on avoimesti kriminalisoitunut.

Oikeusvaltio on valtiollisen mielivallan vastainen oppi. Se eroaa autoritaarisesta legalismista, jossa lakia käytetään hallitsemisen välineenä  ja kansalaisen tehtävänä on totella lakia passiivisesti hallintoalamaisena. Oikeusvaltio edellyttää demokratiaa, vahvaa ihmisoikeuksien suojaa, vallan kolmijakoa, riippumatonta kansalaisyhteiskuntaa ja perustuslaillisia periaatteita. Näin oikeusvaltio määrittelee laillisuuden inklusiivisista instituutioista ja perustuslaillisista yhteiskuntasopimuksista käsin.

Kansalaistottelemattomuus ja oikeusvaltio

Oikeusvaltio muodostaa lakien mukaan toimivan julkisen vallan. Perustuslain pohjana olevat yhteiskuntasopimukset takaavat yksilöiden ihmisoikeudet ja yhteiskunnallisten ryhmien oikeudet osallistua lakien säätämiseen. Laki ja laillisuus muuttuvat oikeusvaltiossa keinoksi taata ihmisten oikeudet, toimivan hallinnon ja yhteiskunnan kyvyn hallita itseään demokraattisesti.

Tämä kuitenkin johtaa yksittäisten lakien arvovallan suhteellistumiseen. Lain arvovalta nojaa sen perustuslainmukaisuuteen ja arviointiin julkisessa keskustelussa, jota käydään kansalaisyhteiskunnassa vapaan median ja myös kansalaistoiminnan keinoin.

Kansalaistoiminta on olennainen osa demokraattista oikeusvaltiota, ja pyrkimys asettaa kansalaistoiminta ja poliittinen järjestelmä toisilleen vastakkaisiksi osallistumisen muodoiksi eivät ole perusteltuja – ne voidaan tulkita yritykseksi rajata poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia ylhäältä. Kansalaistoiminta muodostaa julkista mielipidettä ja yhdistää yksittäiset kansalaiset eturyhmiksi. Mielenosoitusten kaltainen kansalaistoiminta myös muokkaa poliittisesti mahdollisen Overtonin ikkunaa. Eduskuntapuolueet ottavat eri kansalaisyhteiskunnasta tulevia vaatimuksia ja säätävät niistä lakeja. 

Oikeusvaltiossa valtion arvovalta perustuu yhteiskuntasopimuksiin ja instituutioiden rakentamiseen lakien avulla. Valtiota on oikeus vastustaa, jos se avoimesti loukkaa yhteiskuntasopimusten perustana olevia arvoja. Kansalaistottelemattomuus haastaa valtion toimien ja yksittäisten lakien oikeutuksen rikkomalla niitä, koska niiden katsotaan loukkaavan yhteiskuntasopimuksen perustaa tai sulkemalla joitain intressejä poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. 

Tämä logiikka on selvästi nähtävissä elokapinalaisten perusteluissa. He väittävät ”yhteiskuntasopimuksen olevan rikki”, koska valtio ei torju ilmastonmuutosta riittävän nopeasti ja vaarantaa ihmiskunnan ja Suomen tulevaisuuden. Protestit muodostavat oman lakkoiluun verrattavan keinonsa käsitellä yhteiskunnan ristiriitoja: protesti haastaa julkista mielipidettä arvioimaan lakien ja protestin itsensä oikeutusta. Eduskunta taas voi muuttaa lakeja kansalaismielipiteen paineesta. Näin elokapinalaisten protesti ei kohdistu demokraattista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Autoritaarisen legalismin lyhyt historia

Miksi Suomessa mielenosoittamista pidetään lähtökohtaisesti epäilyttävänä ja kansalaistottelemattomuutta vaarallisena anarkismina? Syy on Suomessa vaikuttava esivalta-autoritarismin perinne, jossa valtio ja valtaapitävät pyrkivät nousemaan eri kansalaismielipidettä muodostavien ”ääripäiden” ja ”kuplien” yläpuolelle ja puhumaan ”koko kansan nimissä”.

Katja Boxberg ja Taneli Heikka (2009) väittivät tällaisen tolkkuvaltion aiheutuvan Kekkosen ajan taistolaisuudesta ja suomettumisesta. Tämä ei kuitenkaan selitä, miksi suurin osa alamaisuusvaatimuksista tulee oikealta eikä laitavasemmalta tai keskustapuolueesta. 

Osa juurista lienee vielä syvemmällä. Miikka Siironen on juuri julkaistussa kirjassaan (2021) kuvaillut, että Suomesta tuli (Seppo Hentilän sanoin) ”demokraattisessa valtiossa oleva autoritaarinen yhteiskunta” sisällissodan valkoisen perinnön takia. Valtion ja yhteiskunnan suhde perustui suojelukaartin väkivaltakoneistoon ja vasemmiston integrointiin osaksi oikeistonationalistista ”yhtenäisen kansan” projektia. Lakkoja ja muita alhaalta rakentuvia vasemmisto- tai liberaaliliikkeitä pidettiin lähtökohtaisesti kumouksellisena kommunismina. Samaa kritiikkiä esitettiin 1960-luvun radikalismin haastaessa silloisen yhteiskuntajärjestyksen mielenosoituksilla ja kansalaistottelemattomuudella.

Tätä taustaa vasten Elokapinan demokraattisen yhteiskunnan perusrakennetta kunnioittavat protestit vahvistavat myös oikeusvaltiota, kun ne korjaavat kieroutunutta valtion ja yhteiskunnan suhdetta.

Tottelemattomuus voi kuitenkin selvästi ongelmallisemmin haastaa oikeusvaltion perustan, kun viranomaisten toimivalta kiistetään. Esimerkiksi populistiset liikkeet asettuvat joskus lain yläpuolelle väittäessään puhuvansa yksin koko kansan nimissä. Vuoden 1918 punaisille työväestö oli “todellinen Suomen kansa”. Myös oikeistopopulistit ovat vaikuttaneet vihapuhelainsäädännön vastaisen kansalaistottelemattomuuden keinoin, mutta samalla kiistäneet tuomioistuinten tekemät ratkaisut.

Viitteet

Katja Boxberg ja Taneli Heikka: Lumedemokratia. Helsinki: WSOY, 2009.
Miika Siironen: Pelon ja uhman vuodet. Helsinki: Atena, 2021.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *