Rokottamisen ja rokottamattomuuden etiikasta

Koronaviruspandemian nykyvaiheessa korostuvat kysymykset rokotuskattavuudesta ja suhtautumisesta ihmisiin, jotka syystä tai toisesta jättävät tehokkaat ja turvalliset koronarokotukset ottamatta.

Kun puhun seuraavassa ”rokottamattomista”, tarkoitan ainoastaan henkilöitä, jotka tietoisesti valitsevat rokottamattomuuden ilman todellista lääketieteellistä perustetta. Erikseen on joukko ihmisiä, jotka eivät voi ottaa koronarokotusta lääketieteellisen syyn vuoksi, ja on monia, jotka perussairauden tai esimerkiksi vanhuuden haurauden vuoksi eivät saa täydestäkään rokotussarjasta riittävää suojaa. Juuri näitä ryhmiähän meidän kaikkien tulisi rokottautuen suojella. Kriittiset huomioni eivät siis koske heitä vaan päinvastoin motivoituvat välttämättömyydestä turvata heidän elämänsä ja terveytensä. (Enkä tietenkään myöskään puhu lapsista, joille ei toistaiseksi tarjota koronarokotusta.)

Suoraan ja kaunistelematta: vaikka luotan kahden rokotuksen suojaani, sekään ei ole täydellinen, enkä siksi mielelläni tapaa (paitsi etäyhteyksin) ihmisiä, jotka jättävät koronarokotteet ottamatta. En haluaisi osallistua julkisiin tilaisuuksiin, joissa tietämättäni saattaa olla tällaisia henkilöitä. Kattava koronapassin kaltainen järjestely olisi tarpeellinen, koska kuten monet ovat todenneet, emme voi jäädä ”rokottamattomien panttivangeiksi”.

Pitäisin perusteltuna, että poliittisin päätöksin otettaisiin nykyistä tiukempi linja rokottamattomiin kansalaisiin – kuten eräissä muissa maissa. Pakkorokotuksiin ei ole syytä mennä; yksilön autonomia on terveysasioissa niin vahva perusoikeus, ettei siihen tässä tilanteessa voida kajota. On silti kuviteltavissa – ja julkisessa keskustelussa olisi hyvä nostaa esiin – tilanteita, joissa rokottamisesta voitaisiin joutua tekemään pakollista. Kuvitellaan, että koronaviruksen sijasta leviäisikin (vaikkapa bioaseiskun seurauksena) jokin tappavuudeltaan ebolaa muistuttava ja tarttuvuudeltaan tuhkarokon kaltainen taudinaiheuttaja, joka hallitsemattomana epidemiana uhkaisi surmata meistä joka toisen. Jos taudinaiheuttajaan olisi olemassa rokote, tuskinpa kysyttäisiin, haluammeko rokotuksen. Avaruusasuiset virkailijat tulisivat ovelle. Pakkorokottamisenkin periaatteellisen joskin äärimmäisen mahdollisuuden tulisi olla mukana keskustelussa jäsentämässä viitekehystä, jonka sisällä elämän ja kuoleman kysymyksistä puhutaan.

Rokotuskattavuuden nostamisessa realistisia keinoja lienevät tieten tahtoen rokottautumattomiksi jättäytyville asetettavat sanktiot. Erityisesti potilastyössä tai muuten haavoittuvien ihmisten parissa rokottamattomien työskentely täytyy voida estää terveysturvallisuuden varmistamiseksi. Koronapassin kaltaisessa järjestelmässä rokottamattomilta tulee edellyttää, että he maksavat itse koronatestinsä. Rokotevastaisen disinformaation levittämiseen pitäisi voida reagoida nykyistä voimakkaammin yleisen turvallisuuden vaarantamisena ja hyökkäyksenä järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan, vaikka tämä on toisaalta erittäin vaikeaa, koska sananvapauteen ei tietenkään tule puuttua. On myös muistettava, että rokottautumattomat aiheuttavat jatkuvasti yhteiskunnalle massiivisia kustannuksia piittaamattomuudellaan.

Toisaalta on ymmärrettävä, että moni rokottautumaton on korkeintaan hyvin rajoitetussa mielessä itse syyllinen surkeaan tilanteeseensa. Mistä toimistamme lopultakaan olemme itse täysin vastuussa? Kaikilla ei ole esimerkiksi puutteellisen koulutuksen tai kielitaidon vuoksi edellytyksiä arvioida rokotteista käytävää julkista keskustelua eikä siten tehdä perusteltua ratkaisua asiassa. Haastavissa elämäntilanteissa tai jopa syrjäytymisvaarassa olevia ihmisiä tulee ennen kaikkea auttaa, ja heille tulee viestiä mahdollisimman selvästi rokotusten tarpeellisuudesta. Vastaavasti meidän tulee auttaa eikä pelkästään moittia ja rangaista ihmisiä, jotka esimerkiksi päihteiden käytön tai muiden addiktioiden vuoksi sairastuvat; hyvinvointivaltion tehtävänä on hoitaa heidänkin sairautensa, vaikka he olisivat niihin ”itse syyllisiä”.

Aidosti paheksuttavia ovat ne lopulta (Suomessa) melko harvalukuiset salaliittoteoreetikot ja ideologiset rokotevastustajat, jotka somekampanjoineen johtavat ihmisiä tarkoituksellisesti harhaan aiheuttaen sairastumisia ja kuolemia. On aktiivisesti etsittävä tehokkaampia keinoja saattaa nimenomaan heidät vastuuseen tuhotyöstään. Eikä pidä väheksyä tämän joukon kytköksiä väkivaltaisiin ääriliikkeisiin.

Vaikka koronapandemia on nyt ”rokottamattomien epidemia”, meidän rokoteturvastamme huolehtivien on kyettävä myös kantamaan vastuumme rokottamattomista – niistäkin, jotka joko syyntakeettomasti tai jopa itse aktiiviseen valehtelukampanjointiin syyllistyen jättävät rokotteensa ottamatta. On suojeltava paitsi salaliittoteorioiden uhreja myös niitä, jotka tarkoituksellisesti turmelevat koronantorjuntakampanjaa. 

Tämä merkitsee sen ymmärtämistä, ettei pandemia ole ohi, vaikka virus leviää pääosin rokottamattomassa väestössä. Tiedämme, että kahdesti rokotettukin voi saada deltamuunnoksen ja huonolla tuurilla sitä myös levittää, vaikka onkin epätodennäköistä, että hän itse sairastuisi vakavasti. Saatamme yhä normaaleja sosiaalisen elämän toimiamme jatkaessamme vaarantaa jonkun rokottamattoman elämän. Emme voi ajatella heistä välinpitämättömästi tyyliin ”itsepähän ovat soppansa keittäneet – sairastukoot ja kuolkoot, oma syynsä”. Vertailun vuoksi: jos toisten elämiä tuhoava rattijuoppo loukkaantuu vakavasti aiheutettuaan viattomien sivullisten kuolemaan johtaneen kolarin, yhteiskunnan (ja kenen tahansa paikalle sattuvan yksilön) velvollisuus on hänen vastuuttomasta toiminnastaan huolimatta pelastaa myös hänen henkensä ja saattaa hänet hoitoon – ja sitten tuomiolle. Tämä on nimenomaan velvollisuuden ja siten normatiivisen tarkastelutason, ei välittömän tunnereaktion asia.

Nähdäkseni tästä seuraa, että yhteiskuntaa avoimena pitäessämmekin (mitä tietenkin nykyisessä koronatilanteessa kannatan) meidän on edelleen aihetta tarkoin noudattaa koronavarovaisuutta. Niin kauan kuin virus liikkuu – vaikkapa vain lähes yksinomaan rokottamattomassa väestössä, niin raivostuttavalta kuin tuon väestönosan käytös meistä tuntuukin – meidän on yhä suojauduttava maskein, vältettävä kättelyä (joka toivottavasti jää koronan myötä historiaan), suosittava laajasti etätöitä sekä tietenkin ehdottomasti pidättäydyttävä sairaana ihmisten ilmoille eksymisestä. Tällaista sopivan etäisyyden pitämistä toisiin ihmisiin on uusi hybridiarkemme, joka saattaa jäädä melko pysyväksikin, vaikkei moni ”normaalia” kaipaava sitä haluaisi myöntää. Esimerkiksi lähityöhön ei missään tapauksessa tule painostaa, ellei työpaikalla oleskelu ole itse työn kannalta välttämätöntä.

Koronarokotusten ja rokottamattomuuden etiikasta keskusteltaessa on pidettävä kirkkaana mielessä pandemian räikeä epätasa-arvoisuus. Koska hyvin suuri osa maapallon väestöstä on vielä vailla tilaisuutta edes ensimmäiseen rokotepiikkiin, on irvokasta luksusta saada (tämän kirjoituksen tavoin) keskustella siitä, miten meidän pitäisi suhtautua rokottamattomiin – vaikkakin vielä monin verroin irvokkaampaa on kieltäytyä rokotteista, kun niitä on saatavilla. Pelkästään itsekkäistä syistä vauraiden länsimaiden kannattaisi kantaa huolta kehittyvien maiden rokotuskattavuudesta, jottei syntyisi rokotesuojaa kiertävien virusmuunnosten painajaisskenaariota. Mutta tokihan me rikkaat kolmannen ja neljännenkin rokotuksen saamme, jos niiden tarve ilmenee.

Rokottamattomuuden eettinen tarkastelu muistuttaa myös metatasolla siitä, ettemme voi rakentaa käsityksiämme etiikasta ja hyvästä yhteiskunnasta empatian ja myötätunnon kaltaisten luonnollisten mutta kontingenttien tunnereaktioidemme varaan, vaikka ne voivatkin motivoida eettiseen harkintaan. Saatamme perustellusti tuntea syvää vastenmielisyyttä – kaikkinaista myötätunnon puutetta – rokotevastaisen disinformaatioideologian someinfluensseria kohtaan, mutta silti, kuten edellä on todettu, meillä on velvollisuus omalla koronavastuullisuudellamme suojella jopa häntä. Tämän käsitteellistäminen ei onnistu emotionalistisen etiikkapuheen höttöisessä hämärässä vaan vain velvollisuuden, vastuun ja syyllisyyden rationaalisessa, kriittisessä ja normatiivisen kirkkaassa käsitteistössä.

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa. Hänen tuoreimpia korona-analyysejään on yhdessä professori Sari Kivistön kanssa laadittu artikkeli ”Antiteodikea, traagisuus ja sopiva etäisyys koronakriisissä” (ilmestyy Teologisessa Aikakauskirjassa 4/2021).

3 kommenttia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.