Lähes päivälleen kaksi vuotta on käyty vilkasta keskustelua viranomaisviestinnän merkityksestä kriiseissä. Sosiaalisen median vuoksi olemme kuitenkin kaikki kriisiviestijöitä. Vastuuta tiedon välittämisestä ja disinformaation välttämisestä on vähän jokaisella. Muutama ajatus:

Nopeasti kehittyvien sotatapahtumien ja turvallisuuspolitiikan käänteiden vuoksi meillä on voimakastakin halua olla ensimmäisten joukossa tuomassa esiin tärkeä uutinen. Samalla riski olla väärässä kasvaa huomattavasti. On mietittävä, meneekö nopeus luotettavuuden edelle.

Toinen houkutus on jakaa sisältöä, joka tarjoaa toivoa, vaikuttaa mullistavalta tai vastaa omia näkemyksiä. Esimerkiksi viime viikonvaihteessa kaikkialle levisi oheinen Twitter-sisältö käyttäjältä, jolla on vain joitakin satoja seuraajia – vaikka väitteille ei ollut tarjolla mitään lähdettä.

Sodan aikana myös varsin luotettavissa sanomalehdissä on julkaistu informaatiota, joka sittemmin on osoittautunut virheelliseksi. Kun virhe paljastuu, se kannattaa korjata myös omassa viestinnässä – ja pyrkiä siihen, että korjauskin saa näkyvyyttä.

Tuoretta informaatiota jakaessa se kannattaa myös kehystää siihen liittyvän epävarmuuden esiin tuoden. Kyse on vahvistamattomista väitteistä, ei vielä tiedosta. Myös asiantuntijoiden näkemykset ovat sodassa väistämättä valistuneita arvioita, eivät lopullisia totuuksia.

Somen algoritmien vuoksi merkitystä ei ole ainoastaan sillä, mitä julkaisemme tai jaamme. Myös tykkäykset, jopa pelkkä sisällön selailu nostaa sen painoarvoa ja tuottaa sen uusien silmäparien eteen. Roskan selailua huvin vuoksi kannattaa harrastaa kitsaasti. Siitä taitaa hyötyä myös oma mieli.

Uhrien kuvien julkaisemisesta ja jakamisesta on käyty keskustelua. Kysymys on vaikea: sodan tuhot on esitettävä kaunistelematta, mutta varsinkaan vainajat eivät voi siihen enää antaa lupaa. On mietittävä, onko juuri noiden kuvien julkaisulla merkitystä aiheen käsittelylle.

Vainajan kuvan julkaisemista pohti myös Julkisen sanan neuvosto viimeksi huhtikuussa 2021. Neuvosto katsoi, että George Floydin kuvan julkaisu oli perusteltua osana merkittävän yhteiskunnallisen aiheen käsittelyä. Näin ei silti tosiaankaan aina ole.

Joka tapauksessa uhrien ja tuhojen kuvia julkaistessa on hyvä mahdollistaa toisille valinta, haluavatko he kuvat nähdä. Twitterissä tämä onnistuu helposti.

Jos tunnette, että teidän on aivan pakko jakaa kuvia vainajista: täällä on mahdollista sumentaa kuva niin, että niiden ihmisten, jotka reagoivat herkästi väkivaltakuvastoon, ei ole pakko sitä nähdä. pic.twitter.com/g49rQ2SX1O

— Magdalena Hai❄️☃️ (@magdalenahai) March 7, 2022

Sotavankien kuvien ja videoiden jakamisesta on keskusteltu aina tulkinnoille alttiista Geneven sopimuksesta lähtien. On ehdotettu, että tunnistettavia kuvia ei tulisi julkaista. Kysymys ei ole helppo. Vangit voivat myös haluta kertoa tarinansa itse. Mutta miten voimme tästä varmistua?

Vähintäänkin sotavankien kuvien tai videoiden jakamisessa täytyy miettiä, onko niillä (tässä vaiheessa) jotakin merkitystä tapahtumien ja niiden merkityksen hahmottamiseksi. Silkassa irvailutarkoituksessa jakaminen on väärin. Sitä onneksi näkyy melko vähän.

Ukrainan hallinto on menestyksekkäästi käyttänyt viestintää toivon ja taistelutahdon luomiseksi. Samalla sen tarjoamia sisältöjä kannattaa tarkastella myös kriittisesti. Ei ole Ukrainan etu, jos jaamme sen viestintää tavalla, joka alkaa muistuttaa Kremlin trollitehdasta.

Voi arvioida, että Venäjän propagandakone toimii nyt paljolti sisämarkkinoilla. Kun hallinto on päättänyt tarinansa ja saanut sen mielestään riittävän hyvin läpi, voi meitä vielä kohdata disinformaation tsunami. Nyt on hyvä harjoitella tulevaa varten.

Kirjoitus on ketju Twitteristä.