Olemme pohtineet uudenlaista, viime kädessä etiikkaviestintään nojaavaa, eettisesti kestävää johtamismallia erilaisiin kriisitilanteisiin. Sen lähtökohtana on imperatiivi:

Tee johtajana päätöksesi aina vain sellaisista syistä, jotka osaat ja voit kertoa selvästi ja avoimesti kaikille päätöksen vaikutuspiiriin kuuluville!

Imperatiivi vaatii tietoisuutta ja rehellisyyttä päätöksenteon todellisista syistä. Sen sanamuodoissa on paljon sellaista, johon kannattaa kiinnittää huomiota.

Päätöksillä on syitä ja perusteluita. Tehtyjen valintojen oikeellisuus liitetään useimmiten niiden perusteluihin ja näiden laatuun. Syitä – niitä tekijöitä, joiden seuraus päätös on – pidetään monesti toissijaisina.

Imperatiivissa termi ”syy” kuitenkin kattaa sekä seurausten aiheuttajat (syyt) että niiden oikeuttajat (perustelut). Tärkeiden julkisten päätösten syitä ovat melkein aina myös nälkä, jano, unenpuute, neuvottelukumppanien ärsyttävyys ja mediareaktioiden pelko. Ne eivät ole hyviä perusteita päätöksille, ja siksi niiden vaikutukset pitäisi tunnistaa ja niitä pitäisi mahdollisuuksien mukaan minimoida.

Osaaminen ja voiminen tarkoittavat imperatiivissa eri asioita. Voiminen on haluamista ja kehtaamista. Osaaminen tarkoittaa kykyä, mukaan lukien arvostelukykyä. Päätöksentekijän on toimittava vain syistä, jotka hän itse ymmärtää riittävän hyvin tehdäkseen ne tiettäviksi toisillekin. Periaatetta voi noudattaa, vaikka päätös syntyisi kiireessä ja vajavaisin perustein. Silloin on tiedostettava tilanne ja osattava kertoa siitä muille.

Imperatiivi vaatii ennen kaikkea avoimuutta. Toisaalta on selvää, että strateginen valehtelu tai totuuden osittainen peitteleminen voi lyhyellä aikavälillä tuottaa parempia lopputuloksia esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin suhteen. Mitä hyötyä imperatiivin noudattamisesta sitten olisi?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) terveysturvallisuusosaston johtaja Mika Salminen arvosteli koronakriisijohtamista Helsingin Sanomien pitkässä haastattelussa 5.2.2022. Monet Salmisen esiin nostamat ongelmat johtuvat siitä, ettei avoimuuden imperatiivia ole noudatettu.

Erityisen ongelmalliseksi Salminen katsoo tavan, jolla koronastrategiaa syksyllä 2021 päivitettäessä tavoitteeksi asetettiin muun muassa tartuntojen leviämisen estäminen rokotteilla. Tämä tiedettiin, tai olisi pitänyt tietää, jo päätöstä tehtäessä mahdottomaksi. ”Ei pitäisi luvata sellaista, joka ei pidä paikkaansa”, Salminen tiivistää.

Kun viestinnässä ei tuoda esiin päätöksenteon todellisia syitä vaan esitetään kestämättömäksi tiedettyjä ja osoittautuvia perusteita, luottamus viranomaisten toimintaan rapautuu nopeasti. Erityisen pulmallista tämä on asiassa, josta on jo valmiiksi ilmoilla epäilyjä ja suoranaisia salaliittoteorioita – kuten rokotuksista.

Ongelma on tätäkin laajempi. Salmisen haastattelu tuo esiin, kuinka koronakriisin hoidossa tehtyjen toimenpiteiden vaikutuksia ei ole arvioitu riittävän hyvin, ja rajoituksia on asetettu ja purettu ilman laaja-alaista pohdintaa.

Taustalla ovat johtamisen yksipuoliset rakenteet. Kun pandemian hoito on langennut terveysministeriölle, laaja harkinta ja erilaisten vaikutusten punninta ovat saaneet väistyä. Päätöksiä on tehty suppeasta näkökulmasta siksi, että ne ovat sattuneet tietyn hallinnonalan ja sen sisällä olevan osaamisen toimintapiiriin.

Näiden tekijöiden merkitystä koronakriisin johtamiselle ei ole juurikaan tuotu esiin. Päätöksiä on sen sijaan pyritty perustelemaan esimerkiksi laajasti mietityn ”yhteiskunnan kokonaisedun” mukaisina. Johtamisessa ei ole imperatiivin vaatimalla tavalla tunnistettu ja viestitty toimintamahdollisuuksien ja -kykyjen rajoja.

Ehkä koronajohtaminen on kuitenkin siirtymässä lähemmäs imperatiivin ihannetta. Salmisen haastattelu itsessään osoittaa sen edellyttämää osaamista omien ja toisten valintojen rajojen ja reunaehtojen tunnistamisessa ja viestimisessä. Ennen kaikkea Salmisen haastattelu edustaa voimista: halukkuutta tuoda esiin todellisia syitä, jotka vaikuttavat kriisiajan päätöksentekoon.