Sallikaa minun aloittaa argumentilla:

On aina parempi, että osa meistä tuhoutuu kuin että me kaikki tuhoudumme. Tästä syystä oman turvallisuuden rakentaminen ydinaseiden varaan on väärin. NATOn jäsenet kuitenkin tekevät juuri niin. Siksi Suomen liittyminen NATOon olisi väärin.

Olen huomannut, että moni kokee vaikeaksi ottaa argumenttini vakavasti. Arvelen monien pitävän epäuskottavana, että näin banaalilla argumentilla olisi ratkaiseva merkitys asiassa, jolla on hirmuisen suuria käytännön seurauksia – varsinkin, kun johtopäätös saattaa vaikuttaa yllättävältä suomalaista julkista keskustelua viimeisen vuoden ajan seuranneille.

On syytä panna merkille, että argumentti Suomen NATO-jäsenyyttä vastaan on kahdella tavalla poikkeuksellinen. Ensimmäinen erityisyys liittyy politiikan ja etiikan suhteeseen. Poliittisia päätöksiä joudutaan lähes aina tekemään ainakin osin vaihtelevien, epävarmojen arvioiden varassa. Niitä ei sovi perustaa pelkästään yksinkertaisten eettisten näkökohtien varaan. Kysymys Suomen NATO-jäsenyydestä muodostaa tästä säännöstä poikkeuksen: tässä tapauksessa on olemassa jotakin niin harvinaista kuin yksinkertainen ja ehdottoman sitova argumentti, joka ratkaisee asian.

Argumentin toinen poikkeuksellinen piirre on, että se on hyvin helposti ymmärrettävissä. Kaikki ymmärtävät asiaa paljoakaan miettimättä, että on aina parempi, että osa tuhotaan kuin että kaikki tuhotaan, ja että siksi tilanteessa, jossa tuho uhkaa osaa meistä, on aina väärin vastata uhkaan siten, että siitä voi seurata kaikkien tuho.

Meillä on siis helposti ymmärrettävä ja ehdottoman sitova argumentti Suomen NATO-jäsenyyttä vastaan. Päädymme kahteen eri johtopäätökseen jotka kumpikin ovat hieman eriskummallisia. Ensinnäkin siihen, että Suomen liittyminen NATOon olisi väärin. Toinen johtopäätös on, että myönteinen päätös liittymisestä olisi todistus meidän, Suomen ja suomalaisten irrationaalisuudesta.

Ymmärrän hyvin, että väitteeni saattavat äkkiseltään vaikuttaa liioitelluilta. Tiedän myös, että tunteet saattavat astua isoon rooliin puhuessamme NATOsta, ydinaseiden oikeuttamisesta ja muista sodan ja rauhan ajankohtaisista ja samalla kaikkein perustavimmista kysymyksistä.

Mutta ihmisen on puhuttava totta. Olen koetellut argumentin kestävyyttä keskusteluissa puolen tusinan ansioituneen filosofian ammattilaisen ja kollegan kanssa sekä esittänyt sen muutamalle muulle ihmiselle, joiden arvostelukykyä arvostan. Osa keskustelijoista on heti yhtynyt näkemykseeni, osa on mykistynyt, osa on esittänyt kriittisiä huomiota, jotka olemme yhdessä lyhyen keskustelun jälkeen todenneet epärelevanteiksi. Kukaan ei ole huomannut virhettä kyseisessä argumentissa. Jos olen sittenkin väärässä, minun olisi hyvä se ymmärtää. Jos sen sijaan olen oikeassa ja edellä esitetty argumentti pätee, tällä toivoisi olevan laajempaa merkitystä.

Yritän seuraavaksi avata esittämääni argumenttia hieman seikkaperäisemmin. Samalla esitän joitakin pohdintoja argumentin voimasta ja muutamasta muusta aiheesta.

*

Moni näyttää pitävän kysymystä Suomen NATO-jäsenyydestä ratkenneena ja pitää tätä syynä – tai verukkeena – olla pohtimatta kysymystä jäsenyyden oikeutuksesta ja olla ottamatta siihen kantaa. Esimerkiksi suomalaisen rauhanliikkeen sisällä keskustelua on viime aikoina käyty lähinnä siitä, millaista politiikkaa meidän tulisi NATO-jäseninä harjoittaa. Tämäkin keskustelu on tietysti tarpeellinen, mutta se ei saisi olla syy väistää perustavampaa kysymystä jäsenyydestä.Asia ei ole vähäpätöinen. Maksamme korkean hinnan siitä, jos hiljaa ohitamme kysymyksen siitä, toimimmeko oikein vai väärin liittyessämme NATOn jäseneksi.

Hinta peritään menetetyn itseymmärryksen kovassa valuutassa: emme pysty muodostaman yhteistä, jaettua ymmärrystä päätöksen merkityksestä. Eväämme silloin itseltämme mahdollisuuden ymmärtää, miten päätös ja tie sen syntyyn vaikuttavat identiteettiimme – siihen, keitä meistä tulee, jos valitsemme jäsenyyden.

Itsensä ymmärtäminen on vapauden ehto. Jokaisesta itseymmärryksen menetyksestä tai puutteesta ei seuraa mitään kovin merkittävää. Mutta meitä nyt uhkaavalla menetyksellä on sisäinen yhteys johonkin hirvittävään. Tämä hirvittävyys on aivan omanlaisensa. Uskon, että meiltä puuttuvat sanat sen kuvaamiseksi oikein tai tarkasti. Mutta voimme yrittää muodostaa siitä käsitystä pohtimalla yhtä sanaa, joka on esittämässäni argumenttissa kaikkein tärkein: tuho. (Suomen kielessä ei liene täsmällistä vastinetta sellaisille nimenomaan ydintuhoa kuvaaville sanoille, joita tässä tarvittaisiin, kuten Holocaust, Vernichtung, utplåning ja Förintelsen.)

On yleistä, että NATO-jäsenyyden puolestapuhujat peräänkuuluttavat realismia. On ikävä kyllä todettava, että realismin vaatimus vain harvoin yhdistetään asian vaatimaan vakavuuteen. Sillä näin on asian laita: se, joka ei suostu pohtimaan täydellisen tuhon uhan ja NATO-jäsenyyden sisäistä yhteyttä, sulkee silmänsä perustavimmalta realiteetilta, josta NATO-keskustelussa on kyse. Päätöstäni julkaista tämä lyhyt kirjoitus motivoikin ennen kaikkea heikko toiveeni siitä, että voisin edistää realismia keskustelussa NATO-jäsenyydestä.

*

Palaan nyt alussa esittämääni argumenttiin ja esitän siitä hieman tarkennetun version. Johtopäätökseni varmuusaste on funktio argumentin eri askelten varmuusasteesta sekä argumentin eri askelten keskinäisistä suhteista. Olen tietenkin kiitollinen, jos joku löytäessään argumentissa heikkouksia tai puutteita informoi minua niistä.

Askel 1:

Ydinaseet ovat radikaalisti toisenlaisia kuin ns. tavanomaiset aseet. Ei ole aivan helppoa täsmentää näiden välistä eroa. Ajattelen, että NATO-keskustelumme kaikkein suurin ongelma on siinä, etteivät sanamme eikä käsityskykymme helpostikaan tavoita tätä eroa. Määrällinen esitys on keino yrittää sitä hahmottaa. Toinen maailmansota lienee historian suurin sota. Sodassa kuoli käsitykseni mukaan noin 50–100 miljoonaa ihmistä. Se aiheutti tietenkin myös erittäin laajaa muutakin tuhoa ja kärsimystä. Ydinsodassa kuolleiden määrä voisi kuitenkin nousta tuohon verrattuna satakertaiseksi, ainakin jos sota syttyisi kahden suurimman ydinaseryhmän, Venäjän ja Yhdysvaltojen/NATOn välillä. Joskus väitetään, että ydinsota voisi aiheuttaa ihmiskunnan sukupuuton. Ilmeistä on ainakin se, että suuri ydinsota johtaisi useiden muiden lajien häviämiseen.

Askel 2:

Täsmällisten käsitteiden puutteesta ja vaikutusarvioiden epävarmuudesta huolimatta joudumme hyväksymään tosiasiana, että suuri ydinsota johtaisi tuhoon, jonka laatu ja laajuus huimasti ylittäisi kaiken, mitä ihmiskunta on tähän asti joutunut kokemaan.

Askel 3:

Velvollisuutemme on yrittää välttää tuollainen tuho.

Askel 4:

Emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että ydinsota eskaloituu. Tarkemmin sanottuna esimerkiksi seuraava pätee. Olettakaamme. että Suomeen kohdistuu hyökkäys tavanomaisin asein ja NATO käyttää ydinaseita Suomen turvaamiseksi. Jos vastapuolella on ydinaseita, emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että se iskee niillä takaisin ja että suuri ydinsota syttyy. On siis niin, ettei koskaan voi olla oikein laukaista ydinaseita, ei edes ns. pieniä ydinaseita Suomen tai minkä tahansa muun maan puolustamiseksi. Näin on ainakin, jos hyökkääjällä on ydinaseita. Mutta vastaava järkeily pätee myös, jos Suomeen tai johonkin (muuhun) NATO-maahan kohdistuu ydinasehyökkäys. Asia on syytä toistaa, koska sitä voi olla vaikeaa hahmottaa ja sisäistää. Ei ole varmaa mutta on mahdollista, että ydinsota, johon osallistuu kaksi tai useampia osapuolia, joilla kaikilla on suuri ydinaseiden arsenaali, mutta jossa vain yksi osapuoli laukaisee ydinaseita, ei johda sellaiseen totaaliseen tuhoon, joka seuraa keskinäisestä ydinaseiden käytöstä. Siksi kaikkinaista ydinaseiden jatkettua käyttöä, vaikkapa muuten oikeutetun puolustussodan keinona, on ehdottomasti vältettävä jopa kaikkein äärimmäisissäkin tilanteissa, kuten esimerkiksi tilanteessa, jossa Venäjä hyökkäisi yhtä tai useampaa NATO-maata vastaan ydinasein.

Askel 5:

Voimmeko olettaa, että NATOn ydinaseilla on ainoastaan pelotetarkoitus? Voimmeko siis olla aivan varmoja, että NATO on (salaa) päättänyt, etteivät sen ydinaseilla varustetut jäsenmaat missään oloissa aio laukaista niitä ja että NATO pitää kiinni ydinaseista vain ehkäistäkseen sotien syttymisen pelkästään niiden olemassaololla? Ikäväksemme on helposti osoitettavissa, että tällainen toiveikas ajatus olisi harhainen. Jos kaikki ovat aina varmoja siitä, etteivät NATO-maat koskaan tule laukaisemaan ydinaseita, ne menettävät pelotevaikutuksensa. Ydinaseiden voi toivoa ehkäisevän vastapuolen hyökkäyksen vain saamalla vastapuolen uskomaan, että ne ovat jossakin olosuhteissa myös käytettävissä. Oikeutetun pelotevaikutuksen ylläpitämisen edellytyksenä on mahdollisuus ylläpitää asymmetria sen välillä, mitä me tiedämme — ettemme tule milloinkaan laukaisemaan ydinasetta — ja sen, mitä vastapuoli meistä kuvittelee, siis että me saattaisimme laukaista ydinaseen. En pidä kovin realistisena ajatella, että tällainen oman tiedon ja vastapuolen uskomuksen asymmetria on pitkän päälle ylläpidettävissä. Tästä johtuen ydinpelote ei voi milloinkaan olla oikeutettua.

Askel 6:

Jos Suomesta tulisi NATOn jäsen, hyväksyisimme ydinaseet ainakin siinä mielessä, että hyväksyisimme ydinasepelotteen.

Johtopäätös:

NATOon liittyminen on kaikissa oloissa väärin, kuten on myös jäsenenä pysyminen. Tämä pätee sekä Suomeen että kaikkiin muihin maihin.

*

Johtopäätöksen hyväksyminen voi tuntua ikävältä. Merkitseehän se muun muassa sen hyväksymistä, että velvollisuutemme on olla tuhoamatta muita, vaikka muut tuhoaisivat meidät. Se merkitsee myös, ettei ydinaseilla kiristämistä vastaan ole mitään suojaa. Voimme esimerkiksi kuvitella, että Venäjä uhkaisi hyökätä Suomeen ydinaseilla, jollemme anna Venäjän ottaa maatamme haltuunsa. Me voimme tällöin vastata, että olemme valmiit tekemään kaikkemme puolustaaksemme Suomea – paitsi puolustautua ydinasein. Olisi parempi vaihtoehto kuin kaikkien tuho, jos Venäjä tuolloin tuhoaisi meidät ja me tai NATO emme tuhoaisi Venäjää.

Lopetan pohdintani tältä erää esittämällä muunnelman argumentin askeleesta 5.

Muunnelma on luonteeltaan reductio ad absurdum: Olettakaamme, että argumentin viidennessä askeleessa on virhe ja onkin niin, että ydinpelote toimii. Tällöin maa, jolla on suuri määrä ydinaseita, ei koskaan joudu hyökkäyksen kohteeksi. Tästä oletuksesta voimme päätellä, että saavutamme ikuisen rauhan varmistettuamme, että kaikille mailla (ja kaikilla vastaavilla toimijoilla) on aina hurjasti ydinaseita. Vain jos uskomme tähän, voimme pitää jäsenyyttä NATOssa oikeutettuna.

Thomas Wallgren on filosofian professori ja von Wright–Wittgenstein-arkiston johtaja Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut mm Suomen Pakolaisavun ja  Rauhankasvatusinstituutin hallitusten puheenjohtajana ja Suomen luonnonsuojeluliiton varapuheenjohtajana. Hän on myös SDP:n varavaltuutettu Helsingissä ja SDP:n Eurooppa-työryhmän jäsen. Kirjoitus on muunnelma osasta Wallgrenin puheenvuoroa Suomen filosofisen yhdistyksen 150-vuotisjuhlaseminaarissa Helsingissä 19.1.2023.

Kirjoituksen on alkuperäisestä ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut kirjoittaja. Kiitokset Henrik Rydenfeltille korjauksista ja editoinnista.