Läpi läntisen maailman on Ukrainan sodan aikana lyönyt moraalisen itsekritiikin aiheellinen aalto. Kuinka saatoimme, Suomessakin, olla niin naiiveja, että uskoimme Venäjän demokratisoituvan energiakaupan riippuvuussiteiden myötä? Emmekö tajunneet, että kaikki merkit viittasivat päinvastaiseen? Emmekö tosiaan nähneet edes Krimin valtauksen jälkeen, mihin Putinin valta oli viemässä? Miten asioista perillä olevat johtavat poliitikot, jopa suuriksi valtiomiehiksi ja -naisiksi ylistetyt, saattoivat joutua tällaisen kollektiivisen itsepetoksen valtaan?

Ihmisen turmiollinen taipumus optimismiin johtaa helposti katteettomiin kuvitelmiin siitä, että asiat olisivat menossa parempaan suuntaan, vaikka suunta olisi huono. Itsekritiikki onkin aina ja nyt erityisesti paikallaan.

Samalla on kuitenkin menneiden syntien jälkiviisaan murehtimisen ohella koetettava katsoa tulevaan ja ottaa virheistä opiksi. Uudet itsepetoksen muodot saattavat houkutella, kun harkitsemme lännen seuraavia siirtoja Venäjän aloittamassa hyökkäyssodassa, jossa Putinin joukkojen sotarikokset vaihtelevat siviilien systemaattisesta murhaamisesta ja kiduttamisesta talveen valmistautuvan Ukrainan energiainfrastruktuurin raunioittamiseen – sekä myös Venäjän omien vähemmistöjen etniseen puhdistukseen liikekannallepanon avulla.

Monissa Euroopan maissa kansalaiset saattavat alkaa energiakriisin syventyessä suhtautua aiempaa varauksellisemmin Ukrainan tukemiseen tällä eksistentiaalisen hädän hetkellä. Tämä ei koske vain demokratiasta luopumisen tiellä olevaa Unkaria vaan läntisen Euroopan keskeisiä valtioita, kuten Saksaa. Eikä Suomellakaan ole juuri ylpeilyn aiheita sinänsä asiallisesta Ukrainan tukemisesta huolimatta.

On kuvaavaa, että talousmahtina tunnetun Saksan Ukraina-apu on kansantalouteen suhteutettuna murto-osa siitä, mitä pienet Baltian maat ovat antaneet. Saksa on – toki historiansa valossa osin ymmärrettävästi – ollut nihkeä asetoimituksissaan. Baltiassa kuitenkin ymmärretään, mitä Venäjän valtapiiriin joutuminen tarkoittaa. Nyt on välttämätöntä kuunnella aidosti varoituksen sanoja, joita itäisestä Euroopasta on jo vuosikausia lausuttu.

On varottava itsepetoksen seuraavia vaiheita. Olemmeko todella yhä niin naiiveja, ettemme kunnolla käsitä, että Ukrainan asia on meidän asiamme aivan oikeasti, ei vain juhlavissa puheissa? Uskooko meistä suomalaisista tai eurooppalaisista joku todella, että joukkojaan sotarikoksiin yllyttävän Putinin Venäjän kanssa voitaisiin neuvotella aselepo tai jopa rauha ja sen jälkeen yhdessä kehittää Eurooppaa ja maailmaa? Tällainen ajatus on vaarallinen harha.

On vaikeaa nähdä, että sota voitaisiin ratkaista millään muulla tavalla kuin niin, että Ukrainan joukot torjuvat lännen ylivoimaisella aseavulla Venäjän hyökkäyksen ja ajavat miehittäjän maasta ulos. Tuskin on myöskään aihetta kuvitella, että millään muilla keinoilla esimerkiksi sotarikoksista vastuulliset venäläiset saataisiin syytteisiin. Pakotteet tietenkin auttavat, mutteivät riittäne sodan ratkaisemiseen ainakaan lähitulevassa.

On siksi lakattava hymistelemästä, että Ukrainan on voitettava, ellei samalla todella auteta Ukrainaa voittamaan. Tämä merkitsee ikävä kyllä tuhoa ja tappamista: valtavan paljon enemmän moderneja aseita ja voimaa Ukrainan tueksi, aiempaa raskaampia ammuksia, järeämpää kalustoa. Vain näin voidaan estää Venäjää hyötymästä rikoksistaan.

Ei liene sielullemme hyväksi joutua kannattamaan sotavarustelun lisäämistä, mutta mitään muuta toivoa en rauhan ystävänä Putinin terrorin ahdistamassa Euroopassa näe. On käytävä sotaa, ja se merkitsee presidentti Zelenskyin linjan mukaisesti, ettei roistojen kanssa neuvotella. Meidän on oltava valmiit – eettisin perustein – uhraamaan oman rauhantahtoisen mielemme tyyneys mieluummin kuin rauhantavoittelumme mahdollistava vapaa läntinen maailma ihmisoikeuksineen ja demokraattisine oikeusvaltioinstituutioineen.

Aselepoon tai neuvotteluihin kannustaminen tilanteessa, jossa Putinin joukot pitävät laittomasti hallussaan merkittäviä osia Ukrainasta ja teurastavat siviileitä, olisi paitsi epäeettistä myös elämänmuotomme vaarantavaa itsepetosta. Se ikään kuin jatkaisi katteetonta optimismia, jonka varassa Venäjän kanssa on yritetty tehdä energia- ja talousyhteistyötä. Se saattaisi toisintaa tuon itsepetoksen mahdollistaman tuhon. 

Jos haluamme välttää vastaavat virheet, on luovuttava rauhan oloissa arvokkaan pasifismin optimismista ja varustauduttava auttamaan Ukrainaa pitkässä sodassa Putinin Venäjää vastaan – tietenkin säilyttäen mahdollisuus neuvotella heti, kun Venäjä luopuu terrorista osoittaen perääntymisen ja aidon sovinnonhalun merkkejä. Niin kauan kuin tällaisia merkkejä ei ole, on valitettavasti taottava auroja aseiksi ja torjuttava niillä hyökkääjä niin, että Ukraina ja sen puolustamat länsimaiset demokratiat pelastuvat.

Samalla on paikallaan jatkaa vapaata kriittistä keskustelua siitä, millainen tuki Ukrainalle parhaiten palvelee rauhan asiaa. Tämän vapaan keskustelun piirissä on voitava esittää näkemyksiä, jotka poikkeavat tässä ilmaisemistani – myös näkemyksiä, joita pitäisin itsepetoksena. Mutta on hyvä muistaa, että vapauttamme sellaistenkin ajatusten ilmaisemiseen suojelevat lännen ja Naton aseet. Tämän kiistäminen on jälleen yksi itsepetoksen muoto.

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on käynyt Ukraina- ja Nato-aiheista keskustelua mm. Kosmopolis-lehdessä vuoden 2022 aikana.