Keskustelua Perustuslakiblogissa ja Etiikka.fissä julkaistujen kirjoitusten pohjalta jatkavat Martin Scheinin ja Antti Kauppinen. Osa kommenteista on alun perin julkaistu Twitterissä ja Facebookissa.

Martin: Kirjoitus on selkeä ja kiinnostava, mutta ei ota huomioon, että nimenomaisesti ⁦Pauli Rautiaisen kanssa teemme Perustuslakiblogin kirjoituksessamme eron moraalisen dilemman kohtaavan yksilön ja ihmisoikeuksiin oikeudellisesti sidotun valtion välillä.

Antti: Mutta vaikka tuon pointin hyväksyisi, se ei muuta sitä oleellista seikkaa, että sikäli kun kyse on analogisesta tilanteesta sivuraidetapauksen kanssa, pienemmän pahan tekeminen ei loukkaa oikeuksia (eli analogiassa ihmisoikeuksia). Näin on silloin, kun oikeuden ala ei ylipäänsä ulotu näihin tekoihin (kuten itse mielelläni sanon) tai jos kyse on oikeutetusta oikeuteen puuttumisesta (infringement, ei violation). Silloin valtiota sitova sopimus olla loukkaamatta ihmisoikeuksia ei myöskään kiellä analogista tekoa.

Martin: Pointtimme on että tuo analogia ei koske valtion tekoja, joita sitovat ihmisoikeuksien ”red lines”, joita ei saa ylittää. Jos teko itsessään on valtiolle kielletty, sitä ei tee sallituksi se että jollakin toisella teolla olisi pahemmat seuraukset. Valtio on toimijana erilainen kuin moraalinen ihmisyksilö, koska valtio on sidottu omaan oikeusjärjestykseensä ja kansainvälisoikeudellisiin velvoitteisiinsa. En pidä mielekkäänä esimerkiksi sanoa, että valtion A toiminta oli oikeudenvastaista mutta moraalisesti oikein. Olen tietoinen siitä, että ns. realistinen koulukunta kansainvälisessä oikeudessa toisinaan (siis valikoivasti, mikä itsessään osoittaa argumentin ongelmallisuuden) omaksuu tämän linjan. Itse kuitenkin pidän kiinni valtion sidonnaisuudesta oikeusnormeihin, myös sodan tai muun kriisin oloissa. Tämä koskee myös ihmisoikeuksia.

Edellä sanottu ei tarkoita, etteivät kriisiolot modifioisi valtion oikeudellisia ihmisoikeusvelvoitteita. Hyväksyttävien rajoitusten ala muuttuu, ja lisäksi tulee mahdolliseksi joistakin ihmisoikeusvelvoitteista poikkeaminen kriisin voittamiseksi. Olennaista näissä modifikaatioissa on, että ne ovat itsessään oikeudellisia, siis oikeusjärjestyksen sallimia ja oikeusjärjestyksen nojalla arvioitavissa. 

Viittaukseni “red lines” -metaforaan ei siis koske vain ns. absoiuuttisia ihmisoikeuksia kuten kidutuksen kieltoa. Se koskee muitakin ihmisoikeuksia, joiden asettamien rajojen arviointi on oikeudellinen kysymys. Valtiotoimijan tekojen oikeutusta ei siksi tule arvioida moraalisin perustein vaan on kysyttävä, mikä on kyseisessä tilanteessa valtiota velvoittavien oikeusnormien oikein tulkittu sisältö. Esimerkiksi kansalaistottelemattomuus – lain tietoinen rikkominen – voi yksilön harjoittamana olla moraalisesti hyväksyttävää. Valtiolle se ei koskaan ole sallittua.

Antti: On tekoja, jotka on selkeästi ihmisoikeussopimuksissa kielletty, esimerkiksi kidutus tai elämän riistäminen tahallisesti. Sen sijaan siellä ei lue ”tiesulun pystyttäminen”. Se ei ole punainen viiva, jota ei sovi missään tilanteessa ylittää. Siitä voi nykytilanteessa kenties ennakoida seuraavan, että joku kuolee, joka ei olisi muuten kuollut (en ota tähän empiiriseen väitteeseen kantaa). Mutta tämä ei tarkoita, että valtio olisi tahallisesti riistänyt häneltä elämän. Valtio on tahallisesti toiminut tavalla, jonka voi ennakoida pelastavan useita ihmishenkiä, ja tämän pelastuskeinon seurauksena (tarkemmin sanottuna ennakoituna mutta ei-toivottuna sivuvaikutuksena) joku saattaa kuolla. Juuri tämä on yhtäläisyys sivuraidetapauksen kanssa. Se on olennainen osa mitä tahansa uskottavaa selitystä siitä, miksi raitiovaunun kääntäminen poispäin viidestä ei ole väärin.

Usein ero sen välillä, aiheutammeko jonkun haitan suoraan omalla teollamme vai onko se tekomme sivuvaikutus, ei ole moraalisesti tai laillisestikaan relevantti. Mutta juuri näissä tilanteissa se on, muun muassa koska ihmisoikeussopimukset kieltävät tietyt tekotyypit, joihin esimerkiksi tiesulkujen pystyttäminen ei kuulu. Tarvitaan tulkintaa siitä, milloin yksi teko käy toisesta teosta (esimerkiksi tahallisesta elämän riistosta) ja milloin ei. Tällaista tulkintaa tehdessä moraalifilosofiset (ja esimerkiksi toimintateoreettiset) tarkastelut ovat relevantteja – minkä Scheinin ja Rautiainenkin tunnustavat vedotessaan juuri näihin keskusteluihin. Jos emme ymmärrä niitä oikein, vedämme helposti väärät johtopäätökset myös positiivisten oikeuksien tulkinnassa.

Korostan, että tässä todistustaakka on nimenomaan niillä, jotka väittävät itsessään sallitun teon (kuten tiesulkujen pystyttämisen) tosiasiassa muodostavan itsessään kielletyn teon (kuten tahallisen elämän riistämisen). Tämä tulee myös näyttää argumenteilla, jotka eivät yleisty liiallisesti. Jos pitäisi paikkansa, että aina kun tehdään päätöksiä, joiden todennäköisenä sivuvaikutuksena voi olettaa olevan jonkun kuolema, riistetään tahallisesti kyseisen yksilön elämä, hallitukset rikkovat ihmisoikeuksia esimerkiksi silloin, kun alentavat alkoholiveroa (viinaa kuluu enemmän ja onnettomuuksia ja väkivaltaa tapahtuu). Alkoholiveron alentaminen voi olla huono ajatus, mutta ei ole lainkaan uskottavaa, että ihmisoikeussopimukset kieltävät sen.

Kun valtio toimii tavoin, joka ei ole varta vasten ihmisoikeusnormien kieltämää, vaatii harkintaa, milloin kyse on “ihmisoikeusnormeista poikkeamisesta”. Ainakaan toistaiseksi ihmisoikeusnormeista ei olla poikettu ainakaan sillä perusteella, että valtio on toiminut tavalla, joka vaikuttaa riskien kohdentumiseen. En siis väitä, että valtioiden toimia tulisi arvioida puhtaasti moraalisin perustein, vaan että perustelut, joita Scheinin ja Rautiainen esittivät, eivät tue heidän tulkintaansa: jos me hyväksyisimme ne, laskisimme ihmisoikeusrikkomusten rajan kohtuuttoman matalalle. On parempi, ettemme vesitä ihmisoikeuspuheen arvoa vetoamalla niihin, kun aitoa hätää ei ole.

OTT Martin Scheinin on kansainvälisen lain ja ihmisoikeuksien professori European University Institutessa Firenzessä. VTT Antti Kauppinen on käytännöllisen filosofian professori Helsingin yliopistossa.