”Kumpi on tärkeämpää, ihmishenki vai…” on kysymys, joka toistuu koronatoimenpiteistä käydyssä keskustelussa. Pandemian alkuvaiheessa pohdittiin, voiko liikkumisen vapaus ohittaa oikeuden elämään. Kysyttiin, kenen elämä ansaitsee tulla priorisoiduksi, jos kaikkia ei voida hoitaa. Syksyllä vaakakuppiin asetettiin valtion talous ja vanhusten kuolemat. Nyt maaliskuussa 2021 vastakkain on aseteltu ihmishenkiä ja mielihyvää, kuten Sami Pihlströmin tuoreessa kirjoituksessa.

Miksi kumpi on tärkeämpää -kysymykset ovat niin yleisiä? Kognitiontutkimuksen näkökulmasta kyse on ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmän toimintaperiaatteista. Päätöksenteko on helpompaa, jos sen voi tehdä valitsemalla toisen kahdesta, valmiiksi rajatusta vaihtoehdosta. Mitä vähemmän tekijöitä on huomioitavana, sitä pienemmällä vaivalla pääsee. Mitä sujuvammalta ja selkeämmältä päättely vaikuttaa, sitä luotettavammaksi se usein myös tiedostamatta arvioidaan.

Etiikasta tutut ajatuskokeet, niin sanotut trolley-ongelmat, ovat kognitiivisesti kutsuva tapa käsitellä monimutkaisia ongelmia. Trolley-ongelmissa täytyy valita kahden huonon vaihtoehdon välillä: kääntääkö raitiovaunu toiselle raiteelle, jolla se ajaa yhden ihmisen päälle, vaiko jatkaa nykyisellä raiteella, jolloin kuolee kolme?

Asetelma esiohjaa pintapuolisiin ja kapeisiin ratkaisuihin. Kyse on eräänlaisesta kognitiivisesta vinoumasta, vääristä dikotomioista, joissa oletetaan, että on vain kaksi vaihtoehtoa jättäen muut mahdollisuudet huomioimatta. Joko pinnallisesti tavoittelemme omaa mielihyväämme tai suhtaudumme vakavasti vanhusten kärsimykseen. Joko ajattelemme muiden hyvinvointia ja käytämme maskia tai olemme välinpitämättömiä.

Sosiaalisessa mediassa riskit ja uhkakuvat sekä tunteellinen elämän ja kuoleman retoriikka johtavat usein kumpi on tärkeämpi -asetelmaan. Se on lyömätön resepti, jos tavoitteena on ruokkia keskustelun polarisaatiota. 

Jos kysymysten muotoilu on avoimempaa, myös keskustelu voi muotoutua toisenlaiseksi. Kun keskitytään pohtimaan, kuinka voidaan edistää ja tukea myönteisiä päämääriä – elämänlaatua, hyvinvointia, yhdenvertaisten oikeuksien tosiasiallista toteutumista myös poikkeusoloissa – tilaa jää monille vaihtoehdoille. Tällainen ongelmanratkaisu vaatii kuitenkin enemmän kognitiivista työtä.

Poikkeusoloissa tällainen työ on tarpeen. Oikeusvaltion tehtävä on turvata kansalaisten yhdenvertainen oikeus hyvään elämään, ei vain oikeutta elämään. Ei ole mielekästä kysyä, kumpi on eettisesti arvokkaampi tai moraalisesti perustellumpi tavoite.

Ei tarvita filosofia kertomaan, että oikeus hyvään elämään ei voi tosiasiallisesti toteutua, jos oikeus elämään ei toteudu. Toisinaan tarvitaan filosofi kuitenkin muistuttamaan, että jälkimmäisen toteutumisesta ei seuraa vielä ensimmäistä. Kun oikeuksia asetetaan vastakkain trolley-ongelmina, tämä unohtuu.

Vastakkain ei tulisi asettaa nuorten harrastuksia ja vanhusten kuolemia hoivakodeissa. Vastakkain asettuvat pikemminkin tapa käsitellä vaikeita kysymyksiä trolley-ongelmina, joissa valtion tulee valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono, sekä todellinen ongelmanratkaisu, jossa valtio hakee tapoja tukea perusoikeuksien yhdenvertaista toteutumista myös poikkeusoloissa.

FT Anna-Mari Rusanen on tekoälyn ja kognitiontutkimuksen filosofi, joka työskentelee kognitiotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa ja tekoälytutkimuksen erityisasiantuntijana valtiovarainministeriössä. Hän on myös marraskuussa 2020 julkaistun suositun ethics-of-ai.mooc:in tekijä.