Panzoomikon eli kuinka totuimme kokouksiin ilman housuja

Brittifilosofi Jeremy Bentham (1748-1832) tunnetaan parhaiten utilitaristisen etiikan klassikkona. Hänen mukaansa niin yksityisen kuin julkisenkin toiminnan pitäisi aina tähdätä mahdollisimman monen mahdollisimman suureen onnellisuuteen. Teoreettisten pohdintojensa ohessa Bentham kuitenkin laati suunnitelmia myös käytännön asioihin kuten siirtokunnan perustamiseen Etelä-Australiassa ja perustuslakien kirjoittamiseen siirtomaavallasta vapautuneille Etelä-Amerikan valtioille.

Benthamin todennäköisesti käytännöllisin suunnitelma oli panoptikon, laitos, jossa työntekijöiden valvonta on järjestetty resurssitehokkaimmalla tavalla. Työnjohto ja työvoima sijoitetaan panoptikonissa fyysisesti niin, että valvoja näkee kaikki muut, mutta kukaan muu ei näe valvojaa (Kuva 1). Tarkkailun ajatus työpaikalla ei tietenkään ollut uusi. Uutuus oli se, ettei kukaan tiennyt, tuleeko katseen kohteeksi. Benthamin ajatus oli, että näin säästetään palkkakustannuksissa.

Kuva 1. Panoptikonissa yksi muille näkymätön näkee kaikki muut.

Esimerkkejä vastaavasta järjestelystä esiintyy vanhojen elokuvien tehdashallikuvastossa: työnjohtajalla on tehdassalin yläpuolella kaihtimin verhottu huone, josta hän voi tarkkailla työtä kaikilla koneilla näkymättä itse. Kuva saman aikakauden toimistosta, jossa työnjohtaja on näkyvissä ja tavoitettavissa konekirjoittajien keskuudessa tai huoneen edessä, ei sen sijaan vastaa ajatusta panoptikonista.

Michel Foucault vei Benthamin ajatuksen pidemmälle. Hänen mielestään panoptikonin malli toimii myös konkreettisten rakennelmien ulkopuolella. Käyttäydymme kuin meitä voitaisiin koko ajan tarkkailla – ja noudatamme siksi tapakoodeja, käyttäytymissääntöjä ja oletuksiamme siitä, mitä auktoriteetit meiltä tahtovat.

Norjalaissosiologi Thomas Mathiesen on kehittänyt rinnalle vastakkaisen synoptikonin käsitteen. Toisin kuin Benthamin rakennelmassa, synoptikonissa usea tarkkailee harvaa. Mediatutkimuksessa synoptikonin käsitettä on alettu käyttää tavasta, jolla media mahdollistaa laajojen joukkojen huomion keskittymisen harvojen toimintaan esimerkiksi kansan seuratessa poliitikkojen päätöksentekoa tai julkkisten tekemisiä.

Synoptikonin käsite ei kuitenkaan ole Benthamin alkuperäiselle idealle järin uskollinen. Alkuperäisessä panoptikonissa keskeistä on juuri se, että katseen mahdollinen kohde ei voi tietää, tarkkaillaanko häntä. Median synoptikon on läpinäkyvämpi.

Pandemian panoptikon?

Koronaviruspandemia on siirtänyt suuren osan suomalaisista etätöihin, etäopintoihin ja etäkouluihin. Pandemian myötä työskentelyn päämuodoksi on ainakin monelle asiantuntijatehtävissä toimivalle muotoutunut verkkosovellusten mahdollistama jatkuva kokoustelu ja neuvonpito. Sama malli ulottuu opetukseen ja oppimiseen.

Uutuus tässä ei ole ulkoinen valvonta. Valvontalaitteet ovat jo pitkään olleet osa elämäämme julkisilla paikoilla, ja esineiden internetissä keskenään juttelevat jääkaapit ja kahvinkeittimet ujuttivat ne kodin neljän seinän sisällekin.

Uutuus ei ole myöskään työn tunkeutuminen arkielämään tai ahkera kokoustaminen. Kännykkä ja tietokone toivat työn kotiin niillekin, jotka muuten pystyivät olemaan ajattelematta sitä. Kahvi- ja kokoushuoneiden vaihtuminen virtuaalisiksi ei ole isokaan muutos.

Uutuus on, että Zoom-kokousten ja Teams-työpajojen maailma on vienyt työpaikan kehityksen askeleen pidemmälle Benthamin viitoittamaan suuntaan. Jokainen voi olla ja on sekä valvonnan kohde että valvoja. Toimimme itse toistemme tarkkailijoina edes huomaamatta sitä. Virallista valvojaa tai sellaisen mahdollisuutta ei enää edes tarvita.

Elämämme keskeiseksi rakennelmaksi on tullut panzoomikon. Kyse on ajattelutavan muuttumisesta. Ajoittaisista nurinoista huolimatta hyväksymme vertais- ja itsevalvonnan mahdollisuuden niin hyvin, että tunnemme melkein syyllisyyttä sen olemassaolosta.

Kuva 2. Hylätty panoptikon-vankila Kuubassa. Kuva: I. Friman.

Osallistuminen videokokoukseen ilman housuja voi tuntua vapauttavalta mahdollisuudelta. Benthaminsa tuntevat kuitenkin tietävät, että vaikka hänen ajatustaan on sovellettu tehtaisiin ja konttoreihin, alkuperäinen panoptikon oli vankila. Vangit tekivät selleissään työtä esimerkiksi kangaspuilla ja vartija valvoi – jos valvoi – heitä keskustornista (Kuva 2). Pandemia voidaan kyllä vuosien mittaan voittaa. Mutta jäämmekö pysyvästi sen luomaan vertais- ja itsevalvonnan verkostoon – vai saako joku meidät vielä vetämään housut jalkaan ja yrittämään pakoa?

4 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.