Turvallisuus- ja uhkakuvaretoriikka ovat kaapanneet suomalaisen julkisen keskustelun Ukrainan sodan alkamisen jälkeen. Vaaditaan sotilaallista varautumista Venäjää vastaan. Ihmisiä pelotellaan valtion velkaantumisella. Maahanmuutto, pakolaisuus, Venäjän mahdollinen hybridivaikuttaminen ja ”väestönvaihto” uhkaavat Suomea niin pahoin, että perustuslaillisuudesta ja kansainvälisestä oikeudesta on pakko luopua. Myös vasemmisto on lähtenyt mukaan uhkakuvaretoriikkaan leimaamalla populistioikeiston ja ennen kaikkea Putinin Venäjän sekä Trumpin hallinnon turvallisuusuhiksi.

Tämä voi näyttää ”terveeltä järjeltä”. Kyllähän nyt tolkun ihminen varautuu hyvän sään aikana ja alistuu yhteiseen riviin kriisiaikana! Yksi turvallisuusretoriikan ominaisimmista piirteistä onkin se, että kaikki vaihtoehdot nähdään epärealistisina ja epäisänmaallisena turvallisuuden mielenmaiseman sisältä käsin. Näin turvallisuusajattelu tuhoaa vapaan yhteiskunnan ja humaanit arvot yhteiskuntien sisältä käsin.

Järjestys, turvallisuus ja anarkia

Turvallisuuden nimittäminen paheeksi on väistämättä radikaali kannanotto nykyisessä keskustelukulttuurissa, jossa juuri turvallistaminen itse eli turvallisuusarvojen vahvistaminen uhkakuvien maalailulla on saanut poliittista oikeutusta rakentavan ylivalta-aseman. Turvallisuus muodostaa näet oman eettisen ja myös poliittisen orientaatiomaailmansa, joka on vastakkainen inhimillisille sekä vapausarvoille. Turvallisuu paheellisuuden osoittaminen on näin tässä tilanteessa tarpeellinen “keisarilla ei ole vaatteita”-tyylinen huomio – juuri turvallisuusarvot kun ruokkivat tällä hetkellä vahvasti autoritaarista yhden totuuden ajattelua.

Aristoteles katsoi aikanaan, että jokainen hyve edustaa kultaista keskitietä kahden paheen välillä. Aristoteleen mallia voidaan soveltaa myös järjestyksen hyveeseen: se muodostaa keskitien turvallisuuden ja anarkian paheiden välillä. Näin turvallisuuden turmiollisuus määrittyy sen kontrastista toisaalta järjestykseen, toisaalta taas anarkiaan.

Järjestyksessä on kyse oikeasta suhteesta vallan ja vapauden välillä. Sekä turvallisuus että anarkia vääristävät tämän suhteen. Hannah Arendt esitti, että valta merkitsee ihmisten kykyä toimia yhdessä. Hierarkiassa on taas kyse kiinteisiin instituutioihin liittyvistä sosiaalisen aseman ja päätösvallan epätasa-arvosta. Turvallisuus tavoittelee valtaa hierarkian avulla, kun taas anarkia hylkää kiinteät instituutiot hierarkian torjumiseksi.

Järjestys taas edustaa kultaista keskitietä anarkian ja turvallisuuden välimaastossa. Järjestys näet merkitsee ihmisarvon ja vapausarvojen tavoittelua toimintakykyisten instituutioiden avulla. Näin se yhdistää keskitienä toisaalta instituutiot ja yhteistoiminnan, toisaalta taas vapauden ja ihmisarvon. Esimerkkeinä järjestystä luovista instituutioista ovat perustuslait, yhteiskunnalliset järjestöt, ylikansalliset ihmisoikeussopimukset, vapaat markkinat, hyvinvointivaltio tai vaikkapa Elokapina.

Yhteiskuntasopimuksilla perustetut vapaat instituutiot muodostavat omanlaisensa yhteiskunnallisen viitekehyksen (vapaat instituutiot, toimintamahdollisuudet, politiikat, vapausarvot). Vapaus tarjoaa vaihtoehtoja toimia yhteiskunnassa. Vapaat instituutiot muodostavat keinoinaan lakeja, päätöksiä ja toimintapolitiikkoja. Ne toteuttavat ihmisarvoon ja vapauteen nojaavia päämääriä. Esimerkiksi kunnanvaltuusto punnitsee eri palveluiden rahoitusta, ja päättää laittaa lisää rahaa sairaalaan taatakseen toimivan terveydenhuollon.

Turvallisuus on järjestyksen irvikuva

Vapaiden instituutioiden ylläpito voi kuitenkin ajautua tuuliajolle. Niiden päämäärät ja eettis-poliittinen viitekehys voivat vaihtua aivan toiseksi, tai keinojen ja päämäärien yhteys voi kadota. Juuri näin tapahtuu, kun yhteiskunnallinen tavoiteasettelu sekä keino- ja mielikuvamaailmat kiertyvät turvallisuuden ympärille.

Turvallisuusorientaatiota on tutkittu paljon mm. psykologiassa sekä populismitutkimuksessa. Turvallisuuden suurin poliittinen profeetta on (Niccolo Machiavellin ohella) kuitenkin natsijuristi Carl Schmitt, jonka opit politiikasta ystävien ja vihollisten erotteluna sekä poikkeustilasta tavoittavat hyvin turvallisuusajattelun ytimen.

Schmittin mukaan yhteisön perustana eivät ole sopimukset tai yhdessä toimiminen, vaan me vastaan ne -erottelut. Yhteiskunta nähdään nollasummapelinä, jossa nuo toiset uhkaavat meitä. Uhkaan vastaaminen taas edellyttää ylhäältä määrättyä poikkeustilaa, jossa normaali päätöksenteko ja normaalit arvoprioriteetit eivät ole enää voimassa.

Uhkien määrittely taas tapahtuu turvallisuusretoriikan eli turvallistamisen keinoin. Turvallistamisessa tarvitaan puhuja, uhka, uhattu yhteisö ja yleisö. Esimerkiksi Ukrainan sodan alussa Venäjän diktaattori Vladimir Putin perusteli hyökkäystä Naton laajenemisella, joka uhkasi autoritaarista Venäjää. Puheen yleisönä olivat Venäjän turvallisuuspalvelut ja konservatiivit.

Näin yhteisö ja sen poliittinen arvo-orientaatio määrittyvät ulkoisista uhista käsin, ja ”kansalaisen” tehtäväksi jää alistua poikkeustilan määrittelevien johtajien valtaan ja olla aggressiivinen ”noita toisia” kohtaan kuuluakseen ”meihin”. Tällainen yhteisön ja eettisen universumin uudelleenmäärittely on kuitenkin vapaus- ja humaaneja arvoja tavoittelevat järjestyksen irvikuva.

Vapaus- ja ihmisarvot joutuvat polkumyyntiin, kun mustavalkoinen me/ne-jako johtaa toisten ihmisarvon kiistämiseen ja vaatimus alistumisesta ylhäältä määrättyyn ”kansalliseen pakkoon” tai ”hätätilaan” tuhoaa vaihtoehdot. Keinojen ja päämäärien yhteys taas katkeaa, kun poikkeustila ja uhat saavat kaikki muut keinot, kuin Noita Toisia vastaan kohdistetut ääritoimet, näyttämään luksukselta ja epärealistiselta haihattelulta. Lopulta yksilön ja yhteiskunnan arvo-orientaatio ja hyveet määritellään ”kaikkien sodasta kaikkia vastaan” käsin.

Keskustelu ”käännytyslaista” tarjoaakin loistavan esimerkin turvallisuuden sudenkuopista. Putin sai Suomen loppuvuodesta 2023 lapuanliikettä muistuttavan hysterian tilaan, kun hän ohjasi Suomen rajalle muutaman sata turvapaikanhakijaa. Näin perustuslaillisuudesta luovuttiin noin vain uhkakuvaretoriikan takia, koska tutkija Johanna Vuorelman sanoin ”ollakseen jatkossakin luotettava oikeusvaltio Suomen piti säätää laki, joka rikkoo poikkeuksellisella tavalla Suomen valtiosääntöoikeudellista perinnettä.” Keinojen ja päämäärien välisen epäsuhdan lisäksi Suomen valtio luopui myös vapausarvoista: ”oikeusvaltio on turvallisuusvaltio, jossa oikeus on alisteinen kansalliselle turvallisuudelle”.

Turvallisuus – monikriisisen aikamme vitsaus

Turvallisuudesta on tullut yksi aikamme suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista. Globaalin oligarkian pysyvyys, ilmastokriisi, epidemiat, suurvaltapoliittiset ristiriidat, oikeisto- ja muun turvallisuuspopulismin nousu sekä taloudellinen epävakaus näet muodostavat valtavan vyyhdin.Nykyinen monikriisi merkitseekin globaalin sivilisaation ajautumista umpikujaan. Tarvittaisiin uudenlaisia yhteiskunnallisia instituutioita ja myös eri toimijoiden yhteistyötä sekä kansakuntien sisällä että niiden välillä.

Turvallisuudella on tässä tilanteessa kaksoisrooli. Turvallistaminen, suurvaltapolitiikka ja populismi näet auttavat marginalisoimaan vaihtoehdot yhteiskunnasta. Turvallisuuden tuloksena yhteistyö yli rajojen tulee mahdottomaksi, kansalaisia voidaan vaatia kulloinkin vallassa olevien herrojen taakse ja vaihtoehtojen tarjoajat voidaan leimata haihattelijoiksi. Vastaavasti turvallisuus toimii yhtenä oikeistopopulismin ja konservatiivioikeiston liittoumaa rakentavana tekijänä. Näin juuri turvallisuus toimii oligarkkisen hierarkian tukipilarina. Hierarkia johtaa vain suurempaan kaaokseen – ja vastaukseksi tarjotaan tietenkin uusia turvatoimia.

Näin turvallisuus pönkittää autoritaarista valtaa ja tekee monikriisistä ratkaisemattoman. Tarvitaankin uudenlaisia vallan vastavoimia, jotka haastavat nimenomaan turvallisuuden aiheuttaman avoimien arvojen romahduksen.