Kylmän sodan loppu johti demokratisoitumisen aaltoon: demokraattinen hallinto levisi Itä-Eurooppaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Autoritaarinen hallinto on kuitenkin levinnyt kuin koronavirus 2000-luvulla, erityisesti kun koronaepidemia on johtanut yksilönvapauksien rajoituksiin ja tarjonnut diktaattoreille tilaisuuden kahmia valtaa.

Herraviha liitetään usein populismiin ja systeeminvastaisiin salaliittoteorioihin. ”Todellinen kansa” ja ”korruptoitunut eliitti” taistelevat keskenään, ja ”todellisen kansan tahdon” tulee ohjata politiikkaa. Tällainen populismi vaarantaa demokratian, koska se vaatii yksinoikeutta puhua kansan nimissä. 

Herraviha voi kuitenkin edustaa myös demokratiaa. Niccolò Macchiavelli esitti tieteellisen herran määritelmän: herroja ovat ne kansalaiset, jotka eivät tee mitään hyödyllistä työtä tai liiketoimintaa vaan tavoittelevat valtaa ilman vastuuta ja kuppaavat itselleen ansiottomia etuja. Toimiva demokratia ei voi päästää herroja riehumaan vaan pitää vahvasti kiinni tasa-arvosta ja herravihasta.

Macchiavelli ehdotti kiinni jääneiden herrojen tappamista. Tämä toimintamalli ei sovi demokraattiseen oikeusvaltioon. Oikeusvaltion kannalta on kuitenkin olennaista, etteivät valtaapitävät ole lakien tai yhteiskunnan yläpuolella. Voisko herraviha auttaa saattamaan rötösherrat vastuuseen teoistaan?

Herrat ja politiikan kriminalisoituminen

Kirjoitin keväällä 2020, miten globaali markkinatalous on rakentunut suurelta osin keskus- ja säde-verkostojen ja ansiottoman arvonnousun varaan. Isot firmat, pankit ja valtiot toimivat keskuksena pienemmille toimijoille ja pystyvät saamaan ansiotonta etua portinvartija-asemastaan, sulkemaan vaihtoehtoisia valtakeskuksia ulos sekä vakoilemaan reunojen toimijoita.

Brittiläinen konfliktintutkija Mary Kaldor on selvittänyt ansiottoman arvonnousun kuppaamisen ja autoritaarisen identiteettipolitiikan välistä yhteyttä. Ansiottomiin etuihin ja ekstraktiiviseen talousjärjestelmään nojaava valtio alkaa nojata yhä laajenevassa määrin korruptioon ja hyvä veli-verkostoihin sen sijaan, että se nojaisi laajojen kansankerrosten tukeen.

Tällöin politiikka ei koske visioita yhteiskunnasta tai eri kansanryhmien eturistiriitoja. Se muuttuu kamppailuksi ansiottomien etujen saaliinjaossa. Professori Nancy Ries vertaakin Donald Trumpia, Vladimir Putinia ja muita oikeistopopulisteja gangsterivaltaan, jolle on ominaista korruption ja rikollisuuden oikeuttaminen, valtion omaisuuden yksityistäminen omaan taskuun, kansalliskiihko ja machoilu.

Autoritaarinen hallinto on kleptokraattinen projekti. Ries kuvaa mafiosojen verkostoitumismallia hierarkkiseksi malliksi, jossa väkivalta  toimii suotuisten bisneskontaktien rakentamisessa. Samoin globalisoitunut autoritaarinen järjestelmä pyrkii käyttämään valtion väkivaltaa keinonaan.

Hyveellinen herraviha vastavoimana gangsterivallalle

Paras tapa lähestyä herravihaa olisikin liittää se omaan kattohyveisiinsä. Tällaisia hyveitä voisivat olla kriittinen kansalaisuus ja perustuslakipatriotismi. Kriittinen kansalaisuus merkitsee valmiutta arvioida valtaapitävien toimintaa ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Perustuslakipatriotismi taas merkitsee sitoutumista osallistavien instituutioiden yhteiskuntasopimuksiin ja niiden taustalla vaikuttaviin arvoihin

Hyveen käsite liittyy ajatukseen ihmisestä funktionaalisena käsitteenä. Ihminen pysyy terveenä, kun hän saa oikean määrän liikuntaa. Ihminen toimii oikein, kun hän liikkuu sopivasti. Samoin rohkeus merkitsee sitä, että henkilö ei pelkää ja toimi liian varovaisesti, tai ole uhkarohkea ja toimi liian varomattomasti. Kansalaishyveet liittyvät ihmisen toimintaan yhteiskunnan instituutioiden jäsenenä.

Aristoteles katsoi aikanaan, että jokainen hyve muodostaa kultaisen keskitien kahden eri paheen välillä. Sijaitseeko hyveellinen yhteiskunnallisen toiminta näin ”ääripäiden” eli poliittisten vaihtoehtojen välissä ja yläpuolella?

Tämä käsitys johtaisi ongelmalliseen tilanteeseen, jota voisi kutsua tolkun paheeksi. Tolkun kannattaja pitää valtaapitävien kyseenalaistamista pelkkänä luottamusta heikentävänä veneen keikuttamisena. Systemaattinen tolkku kuitenkin vaarantaa demokratian avoimet instituutiot: valtaapitävät pystyvät kohoamaan herroiksi eri poliittisten vaihtoehtojen tarjoamien ”ääripäiden” välissä.

Tolkun vieroksuminen ei ole yhtä kuin instituutioiden vastustaminen. Systeeminvastaisuus on pikemminkin oma paheensa, joka kyseenalaistaa avoimet instituutiot. Se palaan ongelmalliseen herravihan muotoon, jossa populistit vaativat yksinoikeutta puhua kansan nimissä. Perusteeton kritiikki pahimmillaan vaarantaa vapaan yhteiskunnan.

Hyveellisen herravihan voimasta puolestaan kielivät monet väkivallattomat kansannousut, jotka ovat haastaneet hallinnot Venäjällä, Kiinassa ja Myanmarissa. Intian oikeistopopulistinen hallinto on joutunut talonpoikien ja globaalin kansalaisyhteiskunnan kansannousun kohteeksi. USA:ssa Donald Trumpin vallankaappausyritys on taas kukistettu, ja Trump joutui syytteeseen törkeästä valtiopetoksesta.

Myös mobilisaatiot vapaissa vaaleissa ovat tuottaneet tulosta. USA:ssa ja Suomessa keskusta-vasemmisto voitti vaalit isojen kansalaismobilisaatioiden jälkeen. Venäjällä taas oppositio on onnistunut heikentämään Vladimir Putinin puolueen asemaa paikallisvaaleissa. Sveitsissä taas liberaalit ovat onnistuneet mobilisoimaan enemmistöjä kansanäänestyksissä puolustamalla suoraan avoimen yhteiskunnan arvoja.

Suomalainen liberaalipoliitikko Anders Chydenius totesi aikanaan: ”Ei kenenkään tule olla herrana, eikä kenenkään tule olla orjana; kaikilla on samat oikeudet ja samat edut.” Herravihalla on paikkansa, kun se toimii demokratian puolesta.