Suomalainen koronakeskustelu on pitkään esittänyt Suomen koronantorjunnan menestystapauksena. Viruksen nopea leviäminen Suomessa marraskuun 2020 aikana on kuitenkin herättänyt paljon huolta ja muuttanut keskustelun sävyn.

Viimeaikainen keskustelu koronasta on kuitenkin ollut korostetusti syntipukkien etsimistä. Esimakua tästä saatiin jo alkusyksystä, kun oppositio ja kokoomuspuolue yrittivät tehdä kevään epäonnistuneista maskisuosituksista poliittisen ongelman hallitukselle. 

Viimeisten päivien ja viikkojen aikana syntipukkia on hakenut lähinnä hallitus, joka  on keskittynyt haukkumaan pääkaupunkiseudun kaupunkeja. Hallitus on myös laskenut julkisuuteen tietoja ja tulkintoja, jonka mukaan poikkeuslakia ja rajoituksia tarvitaan ”kriisitietoisuuden” lietsontaan. Monet yhteiskunnalliset valtakeskukset ja perustuslaillinen hallinto nähdään ongelmana. Kansalaisista yritetään tehdä koronahallintoalamaisia.

Sama asetelma näkyy pikkumaisena moralisointina kansalaisten ilonpidosta ja yhteiskunnan itsenäisten valtakeskusten toiminnasta – osin vielä vuodoiksi naamioitujen tiedonantojen pohjalta. Tärkeimmät rajoitukset ovat koskeneet juhlimista. Lehdistö on kirjoittanut lööppejä juhlijoista ja syyllistänyt kansalaisia viruksen leviämisestä. Kriittinen keskustelu koronalinjausten oikeellisuudesta on hukkunut moralistiseen tunnekuohuun, eikä koronalinjan ongelmia ole nostettu esiin.

Suomalaisessa keskustelussa ja valtion koronalinjassa on rutonaikaiseen noitahysteriaan viittaavia piirteitä. Ruton aikana ihmiset usein etsivät syntipukkeja ja odottivat kuninkaiden omaavan erityistä viisautta. Kuninkaat sitten pahensivat tilannetta patenttihoidoilla. Suomalaista koronakeskustelua haittaa samoin moralistinen syntipukkijahti ja vaihtoehtojen puute.

Miksi tähän on tultu?

Taustalla on epäilemättä Suomelle tyypillinen alamaismentaliteettiin nojaava autoritarismi. Media on hypännyt kelkkaan ja vaatii alamaisia mukaan yhteisiin talkoisiin: ylhäältä määrättyjen sääntöjen kyseenalaistajat ovat pinnareita!

Ennen kaikkea taustalla on kuitenkin päättäjien pandemiaan valitsema lähestymistapa. Suomen hallitus ei tavoitellut tukahduttamista osana ”hybridistrategiaa”. Keväällä pääministeri Sanna Marin sanoi, ettei tavoitteena ole mikään tietty tarttuvuusluku. Peruspalveluministeri Krista Kiuru taas sanoi haastattelussa, että tartuntamäärät ”pidetään perustason ja kiihtymisvaiheen välillä”, ja niiden levitessä sitten suljetaan yhteiskunta.

”Hybridistrategia” on kuin tolkun idean soveltamista koronantorjuntaan. Keskustelussa on taas kaksi ”ääripäätä”: Ruotsin epäonnistunut laumasuoja, ja Aasian maissa onnistunut ja Suomessakin asiantuntijoiden suosittelema tukahduttamismalli. 

Suomen toinen aalto osoittaa, että koronastrategia on onnistunut vain osittain. Jotkin osat ovat onnistuneet: kansalaiskeskustelu ja opposition kritiikki ajoivat hallituksen kehittämään toimivan testausjärjestelmän, ja testausta on laajennettu loppukesästä. Suomi myös aloitti karanteenit verrattain varhaisessa vaiheessa keväällä, jolloin tartunnat eivät olleet vielä levinneet laajalle. Näin kevään epidemiasta tuli lievempi kuin muualla Euroopassa, eikä virus päässyt leviämään vapaasti.

Valitusta strategiasta toinen aalto seuraa kuitenkin vääjäämättä. Koronan torjuminen edellyttäisi tukahduttamista, laajamittaista testausta, kohdistettuja rajoituksia ja muiden keinojen epäonnistuessa nopeita ja lyhytaikaisia sulkemistoimia, jotta tarttuvuusluku (R) pystytään ajamaan alle yhden parin viikon aikavälillä. Kuitenkin virus on käytännössä saanut levitä koko syksyn ”hallitusti”. Vaikka seuraukset olivat odotettavissa, nyt syyllisiä on löydettävä, mieluiten muualta kuin peilistä.

Terve yhteiskunta edellyttää kriittistä keskustelua

Koronaviruksen toinen aalto osoittaa pahoja heikkouksia paitsi valitussa strategiassa, myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja valtion ja yhteiskunnan suhteessa. Tarvitsemme parempaa kriittistä keskustelua koronapolitiikasta ja vaihtoehtoja noitahysterian mitat saaneelle näköalattomuudelle. 

Ennen kaikkea tarvitsemme lisää näkyvyyttä ja painoarvoa sille keskustelulle, jota kansalaisyhteiskunnassa jo käydään koronalinjan vaihtoehdoista kuten tukahduttamisesta ja koronatoimien vaikutuksista perusoikeuksiin. Vahva kriittinen keskustelu tarjoaakin keinot paljastaa koronapolitiikan ongelmat ja myös tarpeen vaatiessa rakentaa vastavoimia epäonnistuneen politiikan jatkamiselle.

Kirjallisuutta:
Katja Boxberg ja Taneli Heikka: Lumedemokratia. Helsinki: WSOY, 2009.