Tag Archives: syyllisyys

Venäjä, mutkunoikismi ja nokisten käsien ongelma

Kansalaisten keskuudessa vallitsee moraalinen närkästys siitä, että itärajan auettua suomalaiset lähtivät tankkaamaan autojaan Venäjän halvalla polttoaineella ja venäläiset tulivat länsituoteostoksille Suomeen. Närkästys on kohdallinen, mutta sen perusteiden sanoittaminen on tuottanut haasteita.

Tommi Nieminen ehdotti Helsingin Sanomissa 23.7., että suomalaisten toimintaa voisi kuvata vapaamatkustukseksi. Kun kaikki muut kantavat kortensa kekoon pakotteiden pitämiseksi, itärajan ihmiset vetävät välistä käydessään vieroksuttavan maan huoltoasemilla. Siihen on tultava loppu!

Vertaus vapaamatkustukseen on kuitenkin ontuva, kuten mutkunoikismi osoittaa. Kyllähän itärajan ihmiset käyttävät Venäjän fossiilisia polttoaineita ja rahoittavat osaltaan hyökkäyssotaa Ukrainassa, mutta niin tekevät melkein kaikki muutkin Suomessa. ”Toki me, mutku noiki,” voivat tankkaajat sanoa.

Jean-Paul Sartre teki kuuluisaksi likaisten käsien ongelman: poliittiset johtajat voivat pyrkiä hyviin tuloksiin väärin keinoin. Likaisten käsien sijasta suomalaisten tilannetta voisi arvioida nokisten käsien ongelmana. Nokiset kädet voi olla kenellä vain. Kyse ei ole suorasta vahingon aiheuttamisesta, mutta osallistumalla vaikka kuinka pienellä tavalla pahantekijän toimiin teemme itsemme niihin symbolisesti syyllisiksi. Juuri tämä litra tai kilowattitunti ei välttämättä surmaa ketään Ukrainassa, mutta senkin ostaminen vie meidät hengessä mukaan tuomittavaan sotaan.

Loppu-Suomessa on helpompaa ja henkisesti turvallisempaa puhua vapaamatkustajista, noista muista, kuin myöntää totuus. Kaikilla meillä Venäjän hiilen, öljyn tai maakaasun käyttäjillä on samalla tavalla nokiset kädet. Se tarkoittaa, että niin moraalisen närkästyksen kuin virallisten toimenpiteidenkin tulisi kohdistua kaikkiin samalla tavalla.

Yksi mahdollisuus olisi todeta, ettei kansa selviä talvesta ilman vereen tahrattua polttoainetta, ja samalla lakata osoittamasta sormella itärajan väkeä. Toinen olisi sulkea raja ja katkaista putket. Se olisi moraalisesti selkeämpää. Mutta siihen ei taida löytyä poliittista uskallusta miltään puoluekartan kulmalta. Sääli. Saisimme hyvää harjoitusta ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Miksi koronan toinen aalto vaatii syntipukkinsa?

Suomalainen koronakeskustelu on pitkään esittänyt Suomen koronantorjunnan menestystapauksena. Viruksen nopea leviäminen Suomessa marraskuun 2020 aikana on kuitenkin herättänyt paljon huolta ja muuttanut keskustelun sävyn.

Viimeaikainen keskustelu koronasta on kuitenkin ollut korostetusti syntipukkien etsimistä. Esimakua tästä saatiin jo alkusyksystä, kun oppositio ja kokoomuspuolue yrittivät tehdä kevään epäonnistuneista maskisuosituksista poliittisen ongelman hallitukselle. 

Viimeisten päivien ja viikkojen aikana syntipukkia on hakenut lähinnä hallitus, joka  on keskittynyt haukkumaan pääkaupunkiseudun kaupunkeja. Hallitus on myös laskenut julkisuuteen tietoja ja tulkintoja, jonka mukaan poikkeuslakia ja rajoituksia tarvitaan ”kriisitietoisuuden” lietsontaan. Monet yhteiskunnalliset valtakeskukset ja perustuslaillinen hallinto nähdään ongelmana. Kansalaisista yritetään tehdä koronahallintoalamaisia.

Lue lisää

Koronakriisi paljastaa ihmisen traagisen tilanteen

Kulkutautiepidemiat kautta historian ovat aiheuttaneet suurelle joukolle ihmisiä huomattavaa kärsimystä. Taiteen ja kirjallisuuden sekä filosofian ja teologian ikuisiin kysymyksiin lukeutuu kärsimyksen ongelma, jota on pohdittu vähintään Vanhan testamentin Jobin kirjasta lähtien. Miten viattomien kärsimykseen tulisi eettisesti suhtautua? Voiko kärsimyksestä seurata jotain hyvää? Voiko sillä olla jokin mieli tai merkitys?

Näitä kysymyksiä on modernissa kirjallisuudessa käsitellyt esimerkiksi Albert Camus romaanissaan Rutto (1947). Tappava tauti leviää karanteeniin joutuvaan Oranin kaupunkiin. Elämää koossapitävät tottumukset keskeytyvät. Viranomaiset ovat aluksi epäuskoisia, sitten varotoimissaan maltillisia levottomuutta välttäen. Pian sairaita kuitenkin ryhdytään eristämään. Kukaan oranilaisista ei ole varautunut eristettynä olemisen tunteeseen, yksitoikkoisuuteen tai rutiinien rikkoutumiseen.

Kirjan keskeinen vastakkainasettelu kiteytyy jesuiitta Paneloux’n ja lääkäri Rieux’n välille. Epidemian riehuessa jesuiitta järjestää rukousviikon kirkossa, jonne kansa pakkautuu tartuntavaarasta piittaamatta. Jesuiitalle sairastuneet lapsetkin ovat merkki Jumalan vaativasta rakkaudesta, jota ei voi ymmärtää ihmisjärjellä. Lääkäri taas toimii velvollisuusetiikan mukaan ja pyrkii pelastamaan niin monta sairastunutta kuin mahdollista. Hän kieltäytyy näkemästä lasten kuolemassa tarkoituksenmukaisuutta.

Lue lisää