Melanian kultainen häkki -kertomuksen vaarat

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Mitä vähemmän tapahtumia, sen enemmän kerrottavaa. Tämä pätee myös Melania Trumpin kasvoihin. Trump-järkytystä hoidetaan mediassa lukemalla presidentin puolison ilmeettömistä kasvoista tarinoita, jotka ovat tuttuja niin Tuhannesta ja yhdestä yöstä, eurooppalaisista kansansaduista kuin aikamme kuninkaallisista juoruistakin.

Melania-lore on kaikessa kyseenalaisuudessaan havainnollinen esimerkki tyhjästä nyhjäistyjen kertomusten kulttuurisesta ja poliittisesta voimasta.

Kognitiivinen narratologia määritteli jo 1990-luvulla, että kertomuksia voi nähdä missä vain: tarinallisuus on ensisijaisesti mielen hahmotustapa ilmiöihin, luonnollinen mallinnuskeino. Siihen turvaudutaan , kun halutaan ymmärtää omaa tai toisten kokemusta – tai valintoja ja motiiveja niiden takana (esim. Fludernik 1996, Herman 2009).

Miten kukaan voi olla Donald Trumpin kanssa naimisissa? Käsittämätöntä yritetään käsitteellistää kulttuurisesti saatavilla olevilla tarinamalleilla (esim. Talbot et al 1996, Bamberg & Andrews 2004). Melanian kohdalla yleisimpiä ovat onnenonkija- ja kultainen häkki -kertomukset.

Tammikuisten virkaanastujaisten aikoihin sosiaalisessa mediassa trendiksi nousi #freemelania. Melanian nonverbaalista viestinnästä, kuten hyytyvästä hymystä, haettiin merkkejä siitä, että hän salaa vihaa sovinistista puolisoaan ja elää avioliittoaan kultaisessa häkissä. Samanlaisia merkkejä onnettomuudesta haettiin Monacon ruhtinatar Charlenen kasvoilta hänen vuoden 2011 häissään, joita hänen huhuttiin yrittäneen paeta.

Vankan modernin tulkintamallin tälle vangittu prinsessa -tarinalle ovat luoneet muun muassa brittibiografi Andrew Mortonin prinsessa Diana -elämäkerrat, joissa luottamuksellinen haastatteluaines sekoittuu pateettisiin psykologisiin maalailuihin. Morton vääntää psykologisen selitysmallin (nk. ”psykoanalogian”) jopa prinsessan kuolonkolarista:

”Dianan monien vastakohtien ja ristiriitaisuuksien täyttämässä elämässä julminta ironiaa ilmensi se, miten hänen elämänsä päättyi tunneliin juuri kun hän oli, pitkällä taipaleellaan kohti täyttymystä ja onnea, näkemässä sen päässä valoa” (Diana: In Pursuit of Love, 2004, s. 21).

Melaniasta ja Charlenesta edustustilanteissa otetut angstiset kuvat tuovat epäilemättä monelle mieleen ikoniset otokset kaurismaisesta, hovin ja paparazzien jahtaamasta Dianasta, jonka kasvoja koko maailma luki viikoittain lööpeistä 80- ja 90-luvun ajan.

Kognitiivisessa narratologiassa korostetaan mieltenlukemisen keskeisyyttä kerronnallistamisessa: luemme sitten sosiaalista tilannetta tai mutkikasta psykologista romaania, ratkaisevan tulkinnallisen kyvyn meille tarjoaa mielen teoria – ymmärryksemme siitä, että toisilla henkilöillä on yksilölliset, omistamme poikkeavat ajatukset, tunteet ja aikomukset (Zunshine 2006). Kognitiiviset teoriat korostavat elekielen ja muiden ulkoisten, ruumiillisten merkkien lukemisen merkitystä mieltenrakennuksessa (Herman 2011).

Kasvoihin paikantuva kertomus

Mutta miksi tarinaa punotaan juuri Melanian ilmeettömyydestä – miksei edustuspaineiden alla elävän naisen anneta rauhassa välillä näyttää nk. resting bitch facea? Kerronnallinen innostuksemme jonkin tyhjän taulun edessä ei yleensä johda luoviin ja hienostuneisiin tulkintoihin ihmisistä ja ilmiöistä vaan paremminkin osoittaa kulttuuristen ready-made -kertomusten vallan. Siksi Dianan, Charlenen ja Melanian sielunelämät näyttävät länsimaisen mielikuvituksen luonnoksina yhdeltä ja samalta (vrt. Mäkelä 2011).

Myös presidentti Trumpille on ehditty jo kyökkipsykologisoida jos jonkinlaista mielenhäiriötä. Psykiatrian ammattilaiset ovat kiirehtineet tyrmäämään some-diagnoosit. Fantasiat siitä, että jos Melania vain saisi tarpeeksi tukea, hän kääntyisi avoimesti miestään vastaan, ovat osa kertomuksen käyttöä kollektiivisena defenssimekanismina. Se on yhtä haitallista kuin diktaattorien kerronnallistaminen vain ja ainoastaan pahoiksi ja mielenvikaisiksi.

Vaikka kertomukset viihdyttävät ja ehkä lohduttavatkin, ne ovat käsien pesemistä siitä, että kaikkien menneiden ja nykyisten maailmanpoliittisten murhenäytelmien taustalla on ideologioita ja arvoja, joita on toteutettu poliittisin päätöksin.

Jezebel-verkkojulkaisussa ilmestyi pian virkaanastujaisten ja #freemelania-trendin vanavedessä Stassa Edwardsin kriittinen muistutus ”Melania Trump Doesn’t Deserve Your Sympathy”. Edwards huomauttaa, että kertomus miehensä kaltoinkohtelemasta, passiivisesta ja alistetusta vaimosta toimii vain, jos jätetään kokonaan huomioimatta, että Melania todellisuudessa on koko ajan johdonmukaisesti ajanut miehensä politiikkaa.

Viimeisin kertomus Melanian hiljaisuudesta keskittyy hiljaisuuteen itseensä ja toimii vastaluentana länsimaiselle ”Dianan kultainen häkki” -tarinamallille. Neuvosto-Viron naiskohtaloiden kuvaajana tunnettu kirjailija Sofi Oksanen syyttää slovenialaissyntyisen Melanian vaikenemisen ”valavan sementtiin itätytön stereotypian” ja välillisesti tukevan seksikauppaa. Oksanen aloittaa pohjoismaisessa lehdistössä  julkaistun avoimen kirjeensä nuoruusmuistoillaan itäeurooppalaisiin naisiin kohdistuneista asenteista ja jäljittää sitten ongelman ”länsimaiseen narraatioon”, joka on ”vakiinnuttanut itänaisen seksityöläiseksi tai surulliseksi postimyyntimorsiameksi, riiston ja epätasa-arvon symboliksi, modernin orjuuden kuvaksi”.

Myös Oksanen paikantaa tarinat nimenomaan kasvoihin: ”kasvosi saavat aikaan passiivisen uhrin, sen klassisen itätytön tarinaan sopivia hashtageja: #FreeMelania#SadMelania#SaveMelania.”

Helsingin Sanomien toimittaja Suvi Turtiainen vastasi Oksasen itse pönkittävän vahingolliseksi ja rajoittavaksi toteamaansa stereotypiaa. Kotimaassaan Melania näyttäytyy postimyyntimorsiamen sijaan menestyneenä uranaisena, eikä Sloveniakaan ole mikä tahansa takapajula vaan Maailman talousfoorumin selvityksen mukaan maailman kahdeksanneksi tasa-arvoisin maa.

”Oksanen pyyhkäisee [Melanian] ammatin ja osaamisen etnisen taustan alle. Melania Trump on Oksasen tekstissä nainen, joka pitää muuttaa”, summaa Turtiainen.

Ruotsin Expressen-lehden kulttuurisivuille Oksasen kirje poiki kriittisen vastauksen slovenialaiselta kirjailijalta ja historioitsijalta Manca Renkolta. ”Emme tarvitse Melanian apua”, vakuutti Renko ja toi esiin, miten Oksanen tulee tekstissään suhtautuneeksi alentuvasti myös Renkon kaltaisia, maansa yhteiskuntaan ja kulttuurielämään aktiivisesti vaikuttavia naisia kohtaan: ”En tiennyt, että minun pitäisi pitää itseäni itäeurooppalaisena naisena, ennen kuin sinä kuvailit minut sellaiseksi.”

Kuka vapauttaa Melanian?

Oksasen avoin kirje on esimerkki siitä, miten hyvääkin tarkoittavat, tässä tapauksessa feministiset ja postkolonialistiset, aikomukset antaa kerronnallinen ääni äänettömälle voivat johtaa vinoutuneisiin lopputuloksiin. Vaikka Oksanen jakaisi marginalisoidun ”itätytön” roolin puhuttelemansa Melania Trumpin kanssa, myös marginaalin sisällä voi tulla toiseuttaneeksi henkilöitä, jotka eivät itse määrittele itseään kansallisuus tai sukupuoli edellä. On ongelmallista olettaa, että omat kokemukset ovat kokijan välitöntä elämänpiiriä huomattavasti laajemman maantieteellisen alueen jaettua todellisuutta.

Halutessaan antaa äänen itäeurooppalaisten naisten henkilökohtaiselle ja historialliselle kärsimykselle Oksanen päätyy täydentämään hiljaisuutta ja ilmeettömyyttä kulttuurisia stereotypioita kannattelevilla tarinamalleilla. Näin Oksanen puhuu rouva Trumpin puolesta rakentaen tälle esimerkiksi nuoruuskokemuksia länsimaistumisesta:

“Kun rajat vihdoin avautuivat, haaveet muuttuivat todellisiksi mahdollisuuksiksi, ja sinä olit yksi heistä, jotka tarttuivat tilaisuuteen. Halu länsimaistua on sisäsiisti selitys sille, miksi nimesi muuttui Melanija Knavsista Melania Knaussiksi. Oli siinä muutakin. Itätytöille oli nimittäin muodostumassa tietynlainen maine. Naiset katsoivat heitä kieroon, miehet sillä silmällä, ja se tuli yllätyksenä lähtijöistä monille, todennäköisesti sinullekin.”

Oksasen tulkinnassa Melanian kasvojen ilmeettömyys yhdistyy metaforisesti länsimaiden itäblokkiin projisoimaan identiteettityhjiöön:

”Länsimaisesta näkökulmasta katsoen kartalle yhtäkkiä ilmestyneet valtiot olivat valkoisia läiskiä. Todellisuutta vastaavia julkisia tarinoita ei ollut. Itäblokin ihmisillä ei ollut lännessä ääntä, ei kasvoja.”

Mielenfilosofi Daniel D. Hutto (2008) on kritisoinut kognition ja kertomusten tutkimuksen liiallista intoa puhua toisten ihmisten ajatusten ja aikomusten tulkinnasta lukemisena. Arjen tilanteissa toisten tulkinta on kuitenkin ensisijaisesti hyvin automaattista ja kivutonta valmiiden käsikirjoitusten noudattamista. Hyvin harvoin joudumme todella tulkitsemalla tulkitsemaan toisiamme ja rakentelemaan toisillemme ”mieliä” tai ”kertomuksia” – elämä ei siis enimmäkseen ole Virginia Woolfia.

Miksi nämä mieltenlukemis- ja kerronnallistamispinnistelyt Melanian mykän ilmeettömyyden edessä? Vaikuttaa siltä, että Trumpin valinnan aiheuttama kollektiivinen tyrmistys tekee liberaaleista, sivistyneistä länsimaalaisista somepsykologeja, jotka selittävät selittämätöntä vanhoilla myyteillä.

Melania Trump on todennäköisesti valinnut elämänsä itse, niin kuin Trumpin äänestäjätkin ovat voineet tehdä äänestyspäätöksensä täydessä ymmärryksessä. Saatamme elää uudessa poliittisessa tilanteessa, jonka ymmärtämiseen ei mikään kansansatu riitä.

Tutkimusta:
Bamberg, Michael & Molly Andrews (eds.). Considering Counter-Narratives. Narrating, Resisting, Making Sense. Amsterdam: John Benjamins 2004.
Fludernik, Monika. Towards a ‘Natural’ Narratology. London: Routledge, 1996.
Herman, David. Basic Elements of Narrative. Oxford: Wiley-Blackwell, 2009.
Herman, David. “Introduction.” David Herman (ed.), Emergence of Mind: Representations of Consciousness in Narrative Discourse in English. Lincoln and London: University of Nebraska Press 2011, 1–40.
Hutto, Daniel D. Folk Psychological Narratives: The Sociocultural Basis of Understanding Reasons. Cambridge, MA: MIT Press 2008.
Mäkelä, Maria. Uskoton mieli ja tekstuaaliset petokset. Kirjallisen tajunnankuvauksen konventiot narratologisena haasteena. Tampere: Tampere University Press 2011.
Talbot et al.  “Affirmation and Resistance of Dominant Discourses: The Rhetorical Construction of Pregnancy.” Journal of Narrative and Life History 6 (1996):225–51.
Zunshine, Lisa. Why We Read Fiction. Theory of Mind and the Novel. Columbus, OH: Ohio State University Press 2006.

 

FT Maria Mäkelä yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimusaiheitaan ovat mm. kertomuksen teoria, narratologia sekä realismi kirjallisuudessa ja mediassa. Maria johtaa Kertomuksen vaarat -tutkimushanketta.

FM Tytti Rantanen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Vuonna 2018 hän työskentelee tutkijana Kertomuksen vaarat -hankkeessa. Rantanen on lisäksi mediataiteen levityskeskus AV-arkin ohjelmakoordinaattori sekä yksi filosofisen niin & näin -aikakauslehden päätoimittajista

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

16 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.