Thisisyourdigitallife oli Facebookissa kiertävä, persoonallisuuskyselyn tarjoava sovellus. Se keräsi tietoja paitsi käyttäjistään, myös näiden Facebook-kavereista – näiltä kysymättä. Yhden ainoan sovelluksen välityksellä ainakin 87 miljoonan Facebookin käyttäjien tietoja päätyi verkon vaalikampanjoinnissa konsultoineelle Cambridge Analyticalle.

Kyse ei ollut tietovuodosta vaan ominaisuudesta. Sosiaalisen median palvelut antoivat sovelluskehittäjille suuret vapaudet kerätä dataa; vastineeksi palvelut saivat kaipaamaansa sisältöä.

Digitaalisten työkalujen avulla meistä ja toiminnastamme kerätään ennätykselliset määrät informaatiota. Toisten työkalujen avulla dataa hyödynnetään ja kaupataan eteenpäin.

Cambridge Analytican tapaus johti Yhdysvaltain senaatin ja edustajainhuoneen tutkintoihin sosiaalisen median jättien toiminnasta. Euroopan unionin uusi tietosuoja-asetus (GDPR) muistutti henkilötietojen suojaamisesta verkossa.

Mutta muuttuiko käytännössä mikään?

Sosiaalisen median käytöä selvittänyt Harto Pönkä epäilee, että Facebookin käyttäjämäärät ovat laskeneet merkittävästi osin yksityisyyttä koskevien huolten vuoksi (HS 28.8.2018). Suomalaiset #MyData-liikkeen aktiivit ovat kehittämässä sosiaalista mediaa, joka ei kerää käyttäjien dataa nykyisten palveluiden ja niiden käyttämän tekoälyn tapaan (Yle 29.8.2018).

Kriittiset äänet arvelevat, että sosiaalisten median palvelut ja verkkosovellukset toimivat eettisesti kestämättömällä tavalla: niiden tapa kerätä ja käyttää käyttäjien dataa loukkaa yksityisyyttä, joka on perustava yksilön oikeus.

Vähemmän selvää on se, mitä oikeus informaation yksityisyyteen merkitsee. Jokainen osaa sanoa, että on olemassa tietoa, joka ei toisille kuulu. Mitään yksittäistä näkemystä yksityisyyden luonteeseen ja rajoihin tutkimus tai lainsäädäntö ei kuitenkaan tarjoa. Koko ajatus erillisestä yksityistä informaatiota koskevasta oikeudesta on joskus kyseenalaistettu.

Yhden yksityisyys, toisten velvollisuudet

Ajatusta informaation yksityisyydestä oikeutena voi selkeyttää miettimällä, mitä yksilön oikeudet ylipäätään tarkoittavat.

Wesley Newcomb Hohfeldin (1919) laajalti hyväksytyn oikeuksien analyysin mukaan yksilön oikeuksia vastaavat toisten velvollisuudet. Jos meillä on oikeus kohtuuhintaiseen terveydenhoitoon tai vähimmäistason toimeentuloon, yhteiskunnan velvollisuus on järjestää nämä palvelut. Koska meillä on oikeus elää, toisilla on velvollisuus olla tappamatta meitä.

Analyysin pohjalta informaation yksityisyyttä oikeutena voi selventää kysymällä kysymyksen: jos joku informaatio on yksityistä, mitä velvollisuuksia muille syntyy?

Pääpiirteissään vastaus näyttää olevan kahtalainen. Kun kyse on yksityisestä informaatiosta, yksi toisille syntyvä velvollisuus on olla tarkastelematta sitä. Vaikka päiväkirja olisi jäänyt auki kannettavan ruudulle, sitä ei saa ilman lupaa lukea. Toinen velvollisuus on olla paljastamatta tai välittämättä eteenpäin yksityistä informaatiota. Jos päiväkirjaa on vahingossa mennyt lukemaan, informaatiota ei saa välittää eteenpäin.

Monet yksityisyyttä pohtineet filosofit ovat kuitenkin ehdottaneet, että informaation yksityisyys ei ole erillinen oikeus vaan se palautuu omistusoikeuteen (esim. Thomson 1975). Meillä on esimerkiksi oikeus pitää tietyt meitä koskevat tiedot itsellämme, mutta kyse on perimmältään siitä, että omistamme tiedot hieman kuin laukussa olevan puhelimen tai tietokoneen.

Juuri käyttäjädata – siis käyttäjiä ja näiden toimintaa koskeva informaatio – on kuitenkin vastaesimerkki tälle ajatukselle.

Sosiaalisen median palveluja käyttäessämme luovutamme käyttäjädatamme omistusoikeuden palveluntarjoajalle. Se saa myydä ja hyödyntää dataamme omiin tarkoituksiinsa.

Vaikka luovumme datamme omistuksesta, emme kuitenkaan ajattele luopuvamme oikeudesta yksityisyyteen. Harvan mielestä olisi oikein, jos Facebook tarkastelisi toimintaamme tai kertoisi eteenpäin esimerkiksi sen, kenen profiileja olemme tarkastelleet ja mitä linkkejä yleensä klikkaamme.

Useimmiten emme ole tästä kovin huolissamme. Emme kuvittele, että sosiaalisen median alusta tai sovellusten kehittäjä olisi kiinnostunut juuri meistä ja tykkäyksistämme. Tässä emme ole aivan väärässä. Käyttämämme yhteisöpalvelut ovat kiinnostuneita luomaan jokaisesta maailman ihmisestä tarkan profiilin. Yhdistämällä dataa se on yllättävän helppoa – samoin kuin datan yhdistäminen tiettyyn yksilöön.

Vaikka datan keruu ja hyödyntäminen tapahtuu massatasolla, sen avulla on täysin mahdollista tarkastella yksittäisen ihmisen (yksityistä) toimintaa. Dataa myös välitetään eteenpäin kolmansille osapuolille. Tässä sosiaalisen median palveluntarjoajat ja sovelluskehittäjät helposti rikkovat yksityisyyttä koskevia velvollisuuksia.

Miten kiinnostuisimme niiden toiminnasta yhtä lailla kuin ne meistä?

Missä viipyvät datapankit?

Omistusoikeuden ja informaation yksityisyyttä koskevan oikeuden irtaantuminen toisistaan voi hyvin olla yksi syy sille, että emme osaa kantaa riittävästi huolta jälkimmäisen oikeuden toteutumisesta. Kun meistä kerätty data ei ole meidän hallussamme vaan talletettu kaukaisiin pilviin, emme käsitä sen arvoa tai tapoja, joilla sitä käytetään.

Voisiko yksityisyyden toteutumista auttaa, että säilyttäisimme myös datan omistusoikeuden?

Yhtenä ratkaisuna nykytilanteeseen on pidetty sitä, että alkaisimme datan luovuttamisen sijasta maksaa sosiaalisen median ja sovellusten käytöstä. Ratkaisu vaikuttaa oikeansuuntaiselta. Mutta miksi emme vaihtoehtoisesti maksaisi käytöstä läpinäkyvästi itse datalla?

Data on uusi öljy, kuuluu jo kulunut hokema. Sikäli kuin hokema on totta, uuden öljyn lähde on jokainen meistä. Facebookin pohjoisamerikkalainen käyttäjä on vuosittain palvelulle jo lähes sadan taalan arvoinen (Washington Post 5.4.2018).

Sovellusten ja palvelujen käytöstä syntyvä data voitaisiin palveluntarjoajan datakeskusten sijasta tallentaa niistä riippumattomiin datapankkeihin. Sieltä dataa voisi käyttää maksuna palvelujen käytöstä ja luovuttaa tai lainata esimerkiksi tutkimustarkoituksiin. Vaihtoehtoisesti palvelusta voisi maksaa rahalla. Tällöin avointa olisi sekä se, mitä dataa me annamme vastikkeeksi palvelun käytöstä, että itse datan rahallinen arvo.

Kyse ei ole pelkästään rahasta. Vielä vanhemman hokeman mukaan tieto on valtaa. Ja data muuttuu helposti tiedoksi.

Viitteet

Hohfeld, Wesley N. (1919). Fundamental Legal Conceptions. Yale UP.

Thomson, Judith Jarvis (1975). ”The Right to Privacy”. Philosophy & Public Affairs 4:4.