Impivaara ja eurooppalainen demokratia

Toukokuussa käytiin kuumeista keskustelua EU:n elvytyspaketista. Erityisesti oikeisto epäilee muuttavan EU:n perusluonnetta ja asiaan liittyvät perustuslailliset kiistat ovat saaneet epäilyttäviä piirteitä. Mistä kiistat oikein johtuvat?

EU perustettiin 1950-luvulla toisen maailmansodan jälkimainingeissa takaamaan rauhaa Eurooppaan. Euroopan integraatio eteni hallitusten välisillä sopimuksilla, kun kansalliset eliitit pyrkivät ”pelastamaan kansallisvaltion” luomalla ja kontrolloimalla koko Euroopan kokoisia markkinoita.

Integraation perusajatukseksi muodostui funktionalismi: yhteinen päätöksenteko jollain politiikan osa-alueella (kuten taloudessa) muodostaa väistämättä tarpeen integroida siihen liittyviä politiikan alueita (kuten tullipolitiikan). Lisäksi EU:n toimielimet ovat vahvistuneet ajan myötä, kun hallitusten kokous eli neuvosto on siirtynyt enemmistöpäätöksiin ja EU-parlamentti valitaan nykyisin suoraan vaaleilla.

EU sai nykyisen muotonsa vuoden 1992 Maastrichtin sopimuksessa. Sopimus loi Euroopan maille yhteisen rahapolitiikan ja yhteisen talouspolitiikan. EU:lle ei kuitenkaan perustettu mittavaa yhteistä budjettia, vaan euromaat sidottiin talouskurisääntöjen kultaiseen pakkopaitaan rajoittamalla valtionvelan ja inflaation määrää. Euroopan keskuspankkia EKP:tä kiellettiin lainoittamasta valtioita suoraan.

EU:n päätöksenteko jäi jäsenmaiden hallitusten väliseksi, eikä yhteistä eurooppalaista kansalaismielipidettä edes yritetty muodostaa. Yhdistelmä hallitustenvälisyyttä ja valtioiden kilpailukykyä korostavia sääntöjä sisälsikin vaaran valtapolitiikan paluusta ja hallitsemattoman markkinatalouden romahtamisesta. Tämä riski realisoitui, kun vuoden 2008 pankkikriisi levisi Amerikasta Eurooppaan.

Sääntöperustaisen Euroopan tuho

Eurokriisiä voidaan pitää globaalin oligarkian kriisin eurooppalaisena versiona. Uusliberaali globalisaatiomalli on rakentunut keskus ja säde -verkostoihin: isot pankit ja firmat toimivat talouden keskuksina, suurvallat toimivat valtioverkostojen keskuksena ja valtiot taas toimivat poliittisten verkostojen keskuksina Euroopassa.

Globaalit verkostot kriisiytyivät kolmella eri tavoin. Ensiksi jokainen maa vastasi yksin omista suurpankeistaan, mutta ei saanut lainaa omasta keskuspankistaan. Tämä johti valtiokonkurssien uhkaan Etelä-Euroopassa. Toiseksi päätöksenteko pankkispekulaatiosta johtuvien velkojen maksamisesta tapahtui valtioidenvälisen diplomatian logiikalla. Tämä toi takaisin Saksa-keskeisen valtapolitiikan velkoja, vientimarkkinoita ja kestävyysvajeita koskevan kilpailun muodossa. Kolmas ulossulkemisen tapa liittyy kansallisvaltioiden ja yhteiskunnan suhteeseen.

Lopulta uusliberaaleihin sääntöihin nojaava talouskuri-Eurooppa romahti vuoden 2020 koronakriisin seurauksena, kun EU ryhtyi hankkimaan rokotteita ja luopui uusliberaalista talouspolitiikasta.

Suomalainen EU-politiikka on eurokriisin alusta pyrkinyt pitämään kynsin hampain kiinni ”sääntöpohjaisesta” integraation mallista, jonka haaksirikko ja vasemmistolaisen talouspolitiikan nousu on politisoinut EU-integraation Suomessa.

Romahdus ei kuitenkaan johtunut siitä, että ”sääntöjä ei noudatettu”. Karl Polanyi (2009) on todennut, että markkinasääntöihin nojaava yhteiskuntamalli on toteuttamiskelvoton utopia. Se tekee työstä, rahasta, informaatiosta ja ympäristöstä kauppatavaraa ja johtaa ylitsepääsemättömiin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Sääntöpohjaisesta järjestelmästä oli tullut niin toimimaton, että lopulta fiktiivisiin kauppatavaroihin laskettiin myös demokratia.

Sääntöpohjaisuuden sijasta demokratiaa?

Sääntöpohjaiseen malliin palaamisen sijasta tulevaisuuden Eurooppaa tulisi rakentaa demokraattisempaan suuntaan. “Eurooppalaisesta demokratiasta” on esitetty monenlaisia visioita. Hyvänä lähtökohtana voidaan pitää Hugo Preussin erottelua demokraattisen järjestelmän ja tolkkuvaltion välillä: päättääkö poliittisista johtajista ja politiikan suunnasta vahva kansalaismielipide, vai ylhäältä johdetun järjestelmän varassa lepäävät herrat?

Käsittelin EU:n demokratiavajeita koronakriisin aikana, kun ylikansallinen keskustelu haastoi uusliberaalin talouspolitiikan. Tolkkuvaltion ja demokratian välinen erottelu voidaankin päivittää ylikansallisiin järjestelmiin: ohjaako politiikan suuntaa ylikansallinen kansalaiskeskustelu ja -osallistuminen vaiko globaali oligarkia?

Ylikansallisen kansalaiskeskustelun ja -toiminnan myötä muodostuu mahdollisuus rakentaa sekä kansallinen että ylikansallinen valta verkostojen yhteiskuntasopimusten varaan. EU-keskustelun politisoituminen on tässä eduksi, paitsi jos se jää aiempien vuosien tapaan ohueksi eliittien ja populistien väliseksi nahisteluksi.

EU:n ja Suomen demokratiavajeiden yhteys

EU-integraation tutkijat ovat löytäneet näyttöä, että pahimmat EU:n demokratiavajeet löytyvät usein kansalliselta tasolta. Kansallinen keskustelu ei esitä EU:ta tilana vaikuttaa Euroopan yhteisiin asioihin. Kansallinen EU-keskustelu sitä vastoin tapahtuu usein joko eliittien välillä tai sitten integraatiota kannattavien ja EU-vastaisten nationalistien välillä.

Samoin suomalainen kansalaiskeskustelu on suurelta osin ohittanut EU:ta koskevat kysymyksenasettelut. Väitöskirjassaan Hannu-Pekka Ikäheimo on selvittänyt suomalaisen EU-keskustelun näköalattomuutta. EU nähdään edelleen hallitusten välisenä toimijana, ja funktionaalisen integraation poliittisuus koetetaan kiistää. Lopulta vaihtoehtoisten EU-visioiden esittäminen jää EU-vastaiselle äärioikeistolle.

Kansalliset hallitukset ja nationalistit esittävät ”Brysselin” tahona joka vaikuttaa ylhäältä kansallisiin asioihin. Eliitit taas pyrkivät viemään vaihtoehdotonta konsensuspolitiikkaa EU:hun ja harjoittavat nationalistipopulismia puhumalla ”Suomen linjasta”. Eurooppalaista kansalaismielipidettä ei synny, kun valtiot toimivat keskusteluverkostojen napoina. Näin suomalainen kansalaiskeskustelu käytännössä toimii pitkälti vanhan kansallisen tolkkujärjestelmän ehdoilla.

EU:n politisoiminen muuttaa tätä keskustelua, jos EU:n kehityksen vaihtoehdot ja niitä ajavat ylikansalliset verkostot alkavat näkyä myös Suomessa eri puolueiden kautta. Tällöin muodostuu tilaa sekä kansallisten että ylikansallisten instituutioiden vahvistamiselle demokratian keinoin.