Toisenlainen mittatikku

Pyrin sanomaan jotakin poikkeuksellista käsiteperheestä, johon kuuluvat kansalais-, perus- ja ihmisoikeuden käsitteet. Sanomaani kehystää kaksi kappaletta Hannah Arendtin teoksesta Totalitarismin alkuperä (1951).

Tutkittuaan kolonialismin, fasismin ja stalinismin yhteisiä edellytyksiä Arendt kirjoittaa, ettei suinkaan kokemus keskitysleireistä vaan 

”leirien pelosta kumpuava näkemys totaalisen hallinnan (total domination¹) luonteesta voi kumota oikeiston ja vasemmiston väliset vanhentuneet erottelut poliittisella mittatikulla, joka on kaikkein tärkein nykyisten tapahtumien arvioimiseksi: [kysymyksellä] palvelevatko nämä tapahtumat totaalista hallintaa vai eivätkö palvele” (Arendt 1951, 442/509).

Toinen huomiota vaativa kappale kuuluu:

”Totalitarististen järjestelmien kukistuttua totaalisen hallinnan muotoja saattaa hyvinkin jäädä eloon vahvojen houkutusten tai taipumusten muodossa, jotka nousevat pintaan heti, kun näyttää mahdottomalta lievittää ihmisten poliittista, sosiaalista ja taloudellista kärsimystä ja kurjuutta ihmisarvon mukaisella tavalla” (Arendt 1951, 459/528).

Haluan Arendtin mittatikun puitteissa verrata kahta tapahtumasarjaa, jotka nostivat ihmisoikeudet päivänpoliittisen keskustelun aiheiksi poikkeuksellisella tavalla. Nämä ovat valmiuslain käyttöönotto vuonna 2020 sekä käännytyslaiksi kutsutun poikkeuslain laadinta ja käyttöönotto neljä vuotta myöhemmin. Tapahtumaketjut sisälsivät vakavia poikkeamia (suspension) kansalais- ja universaaleihin ihmisoikeuksiin.