Pohdiskelen kysymystä siitä, miksi oikeuden normatiivista valtaa haastetaan aiempaa näkyvämmin. Oikeuden auktoriteetin rapautumisesta kielivät esimerkiksi puheet sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen hajoamisesta sekä kotimainen keskustelu parlamentaarisen perustuslakivalvonnan ongelmista.
Onko oikeuden valta saavuttamassa lakipisteen, jossa oikeusnormien sitovuus alkaa näyttäytyä pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna? Kenen lakeja ja oikeuksia edes puolustamme puhuessamme oikeusvaltion puolesta?
Erään näkökulman näihin kysymyksiin tarjoaa oikeudellistumisen käsite. Oikeudellistumisella tarkoitan yhteiskunnallista muutosta, jossa poliittisia tai eettisiä kysymyksiä jäsennetään ja ratkaistaan yhä useammin oikeudellisina kysymyksinä tuomioistuimissa, jossa valtaa käyttää sosiaalisesti suppea juristiprofessio.
Usein tämä muutos on nähty etumerkiltään lähes pelkästään positiivisena ilmiönä. Lupaavathan perus- ja ihmisoikeudet ja niiden toteutumista viime kädessä varmistava tuomioistuinten kontrollivalta oikeusturvaa, ennakoitavuutta ja moderniin liberaaliin oikeusvaltioon tyypillisesti liitettyä suojaa yksilön autonomialle.
Tällainen perusoikeudellistuminen ei kuitenkaan ole välttämättä kitkattomassa suhteessa demokratiaan. Valtiosäännöt lupaavat kansalaisille mahdollisuuden vaikuttaa äänestämällä. Samaan aikaan kuitenkin politiikan tutkimuksessa on jo pidemmän aikaa tunnistettu politiikan alan kaventuminen. Tutkimukset kertovat luottamuksen poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin olevan heikkoa useissa Euroopan maissa.
Tuomioistuimet vallankäyttäjinä
Ennen kuin erittelen oikeudellistumiselle tarjottuja selityksiä, tarkastelen sitä, miten tuomioistuinten asema vallankäyttäjinä on vaihdellut eri konteksteissa. Havainnollistan asiaa kolmen esimerkin kautta: 1700-luvun Ranskasta, 1960-luvun Euroopasta ja lähempää Suomesta.
Ranskan vallankumouksessa haluttiin eroon tuomareiden vallasta. Alueelliset ylioikeudet, parlamentit, olivat paisuneet merkittäviksi vallankäyttäjiksi, jotka pystyivät pistämään stopin sekä ylhäältä että alhaalta tuleville uudistuksille. Vallankumouksessa eliittien miehittämät tuomioistuimet kuohittiin nollavallaksi, joka vain soveltaa lainsäätäjän asettamia normeja.
Vuonna 1964 Euroopan yhteisöjen tuomioistuin antoi Costa v. ENEL -tapauksena tunnetun päätöksen, jolla tuomioistuin vakiinnutti asemansa merkittävänä vallankäyttäjänä tulkinnalla, jota ei voida palauttaa jäännöksettä yhteisön perustamissopimuksen sanamuotoon. EY-tuomioistuin, nykyinen unionin tuomioistuin totesi, että jäsenvaltiot olivat pysyvästi rajoittaneet suvereniteettiaan yhteisön hyväksi ja yksipuolinen myöhempi toimi ei voi olla ristiriidassa yhteisön oikeuden kanssa. Yhteisön oikeuden tulkinnassa unionin tuomioistuimella on keskeinen rooli.
Tuomioistuin ei enää ollut vallattomaksi kuohittu, vaan Euroopan jumiutuneen integraation kiihdytin. Vaikka poliittinen tahto integraation syventämiseen oli vähäistä, vallinneissa olosuhteissa tuomioistuin otti ohjat käsiinsä.
Suomessa keskustelu tuomarien vallasta kiihtyi 1980-luvun alkupuolella, jolloin korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) väitettiin astuneen tontille, jolla sillä ei ollut toimivaltaa. KHO oli kriitikoiden mukaan jättänyt toimivaltaansa koskevan rajauksen vastaisesti siirtämättä valtioneuvoston käsiteltäväksi kaavoitus- ja rakennuslupa-asioita, joiden ratkaiseminen riippui ennemmin tarkoituksenmukaisuusharkinnasta eikä niinkään minkään normin yksioikoisesta soveltamisesta.
Vuonna 2025 KHO antoi ennakkopäätöksen (KHO 2025:2), joka koski valtioneuvoston ilmastopolitiikasta tehtyä valitusta. KHO totesi, että tuomioistuimella on korkea kynnys antaa päätös, jossa se katsoisi valtioneuvoston menetelleen lainvastaisesti jättämällä ryhtymättä riittäviin politiikkatoimiin (kohta 60).
Perustuslain 3 §:ssä ilmaistuun vallanjakoon viitaten KHO totesi, että hallituksen edustamalla toimeenpanovallalla on ensisijainen vastuu ilmastopolitiikan suunnittelusta ja toteuttamisesta. Minkälainen oikeusvaltiokriisi olisi syntynyt, jos tuomioistuin olisi ryhtynyt aktiiviseksi toimijaksi ilmastopolitiikassa?
Toisaalta tulkintani mukaan kirjoittamalla korkeasta kynnyksestä tuomioistuin ei pitänyt täysin mahdottomanakaan, etteikö tuomioistuin voisi arvioida valtioneuvoston ilmastopolitiikkaa.
Oikeuskulttuurissamme ja valtiosäännössämme lähtökohtana on ollut ajatus tuomioistuimesta lain suuna eikä uuden oikeuden luojana. Silti viime vuosikymmenten yhteiskunnallinen muutos on näyttäytynyt ennen kaikkea oikeudellistumisena.
Tietoiset poliittiset ratkaisut liittyä esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja Euroopan unioniin tuottavat omaa normatiivista oikeusjärjestystään, joka vaikuttaa jäsenvaltioissa muun muassa tuomioistuinkäytännön kautta.
Oikeudellistumisella on myös oikeuskulttuurinen, oikeuden angloamerikkalaistumiseksikin kutsuttu ilmenemismuotonsa. Arkitodellisuudessa entistä useammat asiat voidaan kokea oikeudellisiksi, ja monia kysymyksiä puetaan oikeudelliseen kieliasuun.
Miksi yhteiskunnat oikeudellistuvat?
Oikeustieteilijä ja politiikan tutkija Ran Hirschl on jaotellut aikaisemmassa tutkimuksessa oikeudellistumiselle tarjotut syyt neljään peruskategoriaan: tuomioistuinkeskeiset selitykset, funktionaaliset selitykset, institutionaaliset selitykset ja oikeuskeskeiset selitykset.
Tuomioistuinkeskeisten selitysten mukaan tuomioistuimet haalivat itselleen lisää valtaa. Tämän toiminnan erästä muotoa on kutsuttu myös tuomioistuinaktivismiksi.
Funktionalistiset selitykset kytkevät oikeudellistumisen hallinnon laajenemiseen. Oikeusvaltiollista vallankäyttöä seuraa myös oikeussuojakeinot.
Institutionaalisten selitysten mukaan oikeudellistuminen seuraa demokratisoitumista. Tuomioistuinkontrollia tarvitaan sen varmistamiseksi, että hallinto toimii ennalta asetettujen oikeusnormien mukaan.
Oikeuskeskeiset selitykset ovat kenties suosituimpia. Niiden mukaan oikeudellistuminen on seurausta entistä laajemmasta oikeustietoisuudesta ja oikeuskulttuurin muutoksesta.
Ei liene mahdollista esittää yhtä yleispätevää vastausta siihen, miksi yhteiskunnat oikeudellistuvat. Hirschl itse ajattelee, ettei oikeudellistuminen tyhjene yksin mihinkään näistä tarjotuista selitysmalleista. Hänen mukaansa oikeudellistumisessa on kyse strategisesta lähestymistavasta poliittisiin valtakamppailuihin. Oikeudellistumista tapahtuu silloin, kun se on vallanpitäjille jotenkin edullista. Oikeuden normatiivisella varustuksella voidaan suojata saavutettuja etuja poliittisen laskusuhdanteen varalta. Enemmistödemokraattisessa päätöksenteossa kiperäksi koettuja kysymyksiä on myös tietoisesti voitu lainsäätäjän toimesta siirtää tuomioistuimille.
Tuomioistuimiin voidaan vedota myös silloin, kun poliittinen päätöksentekoreitti on kuljettu loppuun. Vaikka tuomioistuimilla ei ole valtion toimeenpanovallan väkivaltakoneistoa käskyläisinään, ne voivat tyypillisesti nojata tottelevaiseen toimeenpanovaltaan. Oikeudellistuneessakin yhteiskunnassa vahva toimeenpanovalta näyttäytyy näin houkuttelevana ja jopa tavoiteltavana poliittisen kentän eri puolilla.
Tässä kohtaa otsikkoni “Olosuhteiden pakosta?” saa merkityksen: joskus oikeudellistuminen esitetään välttämättömyytenä, vaikka se voi myös olla strateginen valinta. Perus- ja ihmisoikeustutkimuksessa oikeudellistumista on pidetty välttämättömyytenä esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien turvaamiseksi. Toisaalta oikeuspuheella on uusliberalismin historiaa tutkineen Quinn Slobodianin mukaan suojattu myös markkinoita ja pääomia enemmistödemokratian päätöksentekoa vastaan.
Viimeiset sanat
Mikä on lopulta demokratian ja oikeusvaltion suhde? Oikeuden ja politiikan välinen raja on ajassa muuttuva. 1990-luvun alussa Suomessa perusoikeusuudistusta perusteltiin hallituksen esityksessä näin: ”Perusoikeusuudistus pyrkii määrittämään yksilön ja julkisen vallan suhteet sekä suomalaisen yhteiskunnan perustavanlaatuiset arvot nykytilaa ja näköpiirissä olevaa tulevaisuutta silmällä pitäen” (HE 309/1993 vp, s. 15).
Nyt tuntuu kaukaiselta, että vuonna 1993 on ajateltu voitavan kirjata perustuslakiin mahtipontisesti koko yhteiskunnan läpäisevät perusarvot. Selvää on, että näistä perusarvoista on vallinnut ja vallitsee suomalaisessa yhteiskunnassa erilaisia näkemyksiä.
Joka tapauksessa tuomioistuimet operoivat näillä perustavanlaatuisiksi säädetyillä arvoilla antamalla niille sisältöä. Äänestäjälle tämä näyttäytyy tavallaan lopullisena järjestyksenä, jota kuitenkin muotoillaan uudelleen muualla, kuin siellä, missä vallanjako-oppi antaisi ymmärtää. Kyse on siitä, kuka saa käyttää yhteiskunnan perustavanlaatuisten normien tulkintavaltaa.
Filosofi Richard Rorty kirjoittaa final vocabularysta – viimeisten sanojen ja käsitteiden varannosta, jolla ihmiset oikeuttavat toimintaansa ja arvottavat maailmaa. Juristit tuomioistuimissaan yhä useammin antavat sisällön arvolatautuneille perus- ja ihmisoikeusnormeille, joilla yhteiskuntana ainakin väitetysti määrittelemme itseämme ja perustelemme olemassaoloamme. On ymmärrettävää, että oikeuden normatiivinen valta sekä näyttäytyy turvana että aiheuttaa kiistoja.
Oikeuden auktoriteetin haastaminen näyttäisikin viime kädessä palautuvan ainakin osin kysymykseen normien tulkitsijoiden legitimiteetistä. Kuka saa antaa säännöksille sisällön ja millä oikeutuksella? Jos merkittäviä yhteiskunnallisia kysymyksiä ratkaistaan yhä useammin vaaleilla valitsemattomissa instituutioissa, voi osa kansalaisista kokea poliittisen vaikutusvaltansa heikentyneen.
Voidaanko normatiivisen järjestyksen legitimiteettiä vahvistaa pönkittämällä tuomioistuinten asemaa vai synnyttääkö tällainen muutos uusia legitimiteettikysymyksiä? Ranskassa vallankumous söi lapsensa. Voiko oikeuden normatiivinen valta lopulta syödä oman legitimiteettinsä?
Juha Rekola on oikeushistorian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Kirjoitus perustuu esitelmään Normatiivisuus-seminaarissa 7.5.2026. Rekolan haastattelu Yliopisto-lehdessä 5/2026 sivulla 18.