Pohdiskelen kysymystä siitä, miksi oikeuden normatiivista valtaa haastetaan aiempaa näkyvämmin. Oikeuden auktoriteetin rapautumisesta kielivät esimerkiksi puheet sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen hajoamisesta sekä kotimainen keskustelu parlamentaarisen perustuslakivalvonnan ongelmista.

Onko oikeuden valta saavuttamassa lakipisteen, jossa oikeusnormien sitovuus alkaa näyttäytyä pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna? Kenen lakeja ja oikeuksia edes puolustamme puhuessamme oikeusvaltion puolesta?

Erään näkökulman näihin kysymyksiin tarjoaa oikeudellistumisen käsite. Oikeudellistumisella tarkoitan yhteiskunnallista muutosta, jossa poliittisia tai eettisiä kysymyksiä jäsennetään ja ratkaistaan yhä useammin oikeudellisina kysymyksinä tuomioistuimissa, jossa valtaa käyttää sosiaalisesti suppea juristiprofessio.

Usein tämä muutos on nähty etumerkiltään lähes pelkästään positiivisena ilmiönä. Lupaavathan perus- ja ihmisoikeudet ja niiden toteutumista viime kädessä varmistava tuomioistuinten kontrollivalta oikeusturvaa, ennakoitavuutta ja moderniin liberaaliin oikeusvaltioon tyypillisesti liitettyä suojaa yksilön autonomialle.

Tällainen perusoikeudellistuminen ei kuitenkaan ole välttämättä kitkattomassa suhteessa demokratiaan. Valtiosäännöt lupaavat kansalaisille mahdollisuuden vaikuttaa äänestämällä. Samaan aikaan kuitenkin politiikan tutkimuksessa on jo pidemmän aikaa tunnistettu politiikan alan kaventuminen. Tutkimukset kertovat luottamuksen poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin olevan heikkoa useissa Euroopan maissa.