Vuoden 2024 Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen japanilaiselle Nihon Hidankyo -järjestölle oli hieno uutinen. Palkittu organisaatio työskentelee ydinaseettoman maailman puolesta vaalien Hiroshimaan ja Nagasakiin elokuussa 1945 pudotettujen atomipommien uhrien muistoa. Kärjistyvien kriisien maailmassa tarvitsemme Nihon Hidankyon kaltaisia ydintuhon totaalisuudesta muistuttavia järjen ääniä. Jos ydinaseita käytettäisiin uudelleen, edes yhden kerran, koko elämänmuotomme olisi vaarassa romahtaa. Niiden käyttäminen ei olisi vain syvästi väärin vaan unthinkable.
On kuitenkin myös (suhteellisesti tarkasteltuna) myönteinen uutinen, että Suomi osallistuu ensimmäistä kertaa Naton jäsenenä ydinaseharjoituksiin, jotka alkavat vain muutama päivä rauhanpalkintopäätöksen jälkeen. Joku voisi nähdä tässä ristiriidan, mutta yritän lyhyesti perustella, miksi pidän niin Nihon Hidankyon palkitsemista kuin ydinaseharjoituksiin osallistumistakin tärkeänä. Lyhytkin pohdinta aiheesta osoittanee sodan ja rauhan etiikan mutkikkuuden. Pidän välttämättömänä tarkastella tällaisia elämän ja kuoleman kysymyksiä.myös filosofisesti, ei vain poliittisesti.
Jokainen järjissään oleva ihminen toivoo rauhaa ja ydinaseetonta maailmaa. Jokainen järjissään oleva myös käsittää, ettei meillä ole sellaista maailmaa ainakaan välittömässä näköpiirissämme. On utopiaa olettaa ydinasevaltioiden luopuvan ydinaseistaan. Suomikin on asettunut Nato-liittolaistensa ydinsateenvarjon suojiin liittyessään sotilasliiton jäseneksi. Tämä vahvistunut turvallisuustilanne on paikallaan hyödyntää muun muassa käymällä aiempaa avoimempaa eettis-poliittista keskustelua sodasta ja rauhasta.
Ydinasepelote on toistaiseksi toiminut ja kauhun tasapaino on ehkäissyt globaalin suursodan – niin kylmän sodan vuosina kuin Venäjän ja länsimaiden liki katkenneiden suhteiden aikana. Pidän uskottavana näkemystä, jonka mukaan vain ydinasepelote on ”punainen viiva”, jota edes naapurimaamme diktaattorin kaltaiset sotarikolliset eivät uskalla ylittää. Samaan aikaan pelote toki toimii myös toiseen suuntaan: pelkäämme lännessä liikaakin Putinin holtittomia ydinaseuhkailuja emmekä uskalla tukea Ukrainaa niin, että tie oikeudenmukaiseen rauhaan olisi edes hahmotettavissa saati konkreettisesti kuljettavissa.
Ydinasepelote kuitenkin toimii vain ”ydinasetabun” vuoksi, Nihon Hidankyon ja muiden rauhanjärjestöjen aivan oikein korostaman ydinaseiden käsittämättömän tuhovoiman takia. Pelote ja tabu ovat saman asian kaksi puolta: ydinaseet ovat niin vaarallisia, ettei niitä kerta kaikkiaan pitäisi olla olemassa. Siksi rauhanliikkeen tavoittelema ydinaseeton maailma todellakin on ainoa mielekäs pitkän aikavälin päämäärä. Samasta syystä ydinaseita ei käytetä.. Ydinasepelotetta kunnioitetaan ydinasetabun tähden, ja niinpä pelote itse tekee paradoksaalisesti ydinaseiden käytön (melkein) mahdottomaksi – olkoonkin, että saamme pelätä esimerkiksi inhimillisen tai teknisen virheen laukaisevan tuomiopäiväeskalaation.
Suomen kaltaiselta Naton jäseneksi – aiheellisten turvallisuushuolien motivoimana – liittyneeltä maalta olisi moraalista hurskastelua ja vapaamatkustamista jättää osallistumatta Naton ydinaseharjoituksiin. Päästyämme sateenvarjon suojiin meidän on tehtävä osuutemme sen tuoman turvallisuuden rakentamisessa, ja tämä merkitsee myös ydinasepelotteen ylläpitämistä, niin moraalisesti vastenmieliseltä kuin se saattaakin tuntua. Oman moraalisen puhtauden vaaliminen on etenkin vaikeina aikoina eettisesti ongelmallista, eikä ole itsestään selvää, että ehdoton ”ydinasepasifismi” olisi yleistä pasifismia kestävämpi kanta. Kumpikin käytännössä muun muassa uhraisi Ukrainan pimeille voimille.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että ”kannattaisin” ydinasepelotetta tai pitäisin sitä hyvänä asiana. Päinvastoin: pidän erittäin pahana, kirjaimellisesti kuolemanvakavana asiana, että sitä joudutaan ylläpitämään. Se on välttämätön paha, jota mikään ei tällä hetkellä korvaa ihmisoikeuksiin sitoutuneiden demokraattisten länsimaisten yhteiskuntien suojelemisessa. Viime kädessä turvallisuutemme nojaa liittolaistemme ydinaseisiin, ja muun väittäminen on uskoakseni valitettavasti itsepetosta.
Optimismi, yksi ihmiskunnan historian vahingollisimmista ideologioista, saattaa harhauttaa meidät ajattelemaan, että ydinaseeton maailma olisi (jopa tällä hetkellä) realistinen välitön tavoite, ja siksi arvioimaan, että kaikenlainen ydinasepelotteen ylläpitäminen on väärin. Tällöin esimerkiksi kaikkien Naton jäsenmaiden olisi väärin kuulua Natoon. Toisenlainen, kieroutuneempi optimismin muoto olettaa, että ydinsota voitaisiin rajoitetusti käydä tai jopa voittaa. On vaikeaa uskoa, että esimerkiksi Naton – tai edes Venäjän – ydinaseharjoituksissa kuitenkaan vaalittaisiin tällaista optimismia. Harjoituksia järjestävät ymmärtänevät, mitä ydinaseiden käytöstä seuraisi. Paradoksaalisesti harjoitellaan, jottei harjoiteltua koskaan toteutettaisi. Siksi on hieman harkitsematonta puhua ydinaseharjoituksista kevytmielisesti ikään kuin kyse olisi ”normaalista” harjoitustilanteesta, jossa simuloitua joskus todella siirrettäisiin käytäntöön.
Pessimismi, jonka mukaan ydinasepelotteen ylläpitäminen johtaa vääjäämättä tai ainakin todennäköisesti jossakin vaiheessa ydinsotaan, lienee kuitenkin yhtä perusteetonta kuin optimismikin. Moni ydinaseasiantuntija on muistuttanut, että pelote on toiminut ja mahdollisesti estänyt kolmannen maailmansodan, joka olisi voinut aiheuttaa satoja miljoonia kuolonuhreja. Rauhan asialla olevan on kirkkaasti nähtävä tämäkin.
Niin tässä kuin monessa muussakin asiassa vastuullinen, rationaalinen kanta asettuu ääripäiden väliin. Optimismin ja pessimismin kriittinen välimuoto meliorismi (lat. melior, parempi) huomauttaa, ettei sen enempää suotuisa kuin epäsuotuisakaan lopputulos ole ennalta ratkaistu. Meidän tehtävänämme on muokata maailmaa paremmaksi. Tässä tarvitsemme ydinaseiden apokalyptisesta vaarasta muistuttavia rauhanorganisaatioita mutta myös – niin kauan kuin ydinaseettomuuden utopia ei ole toteutunut – ydinasepelotetta ylläpitävää sotilasliittoa, joka asettaa selvän rajan vihamielisille diktaattoreille.
Ydinaseriisunta – tai edes ydinaseiden hallittu rajoittaminen – voinee onnistua vain tilanteessa, jossa suurvallat luottaisivat toisiinsa edes sen verran, että katsoisivat yhteisen, epävarman ja väistämättä epäluuloisen sopimuspohjaisen ponnistelun voivan palvella kaikkien henkiinjäämistä. Tämä on riskialtis ja pitkä polku, jota voidaan meliorismin hengessä kulkea vain pienin askelin. Jotta ydinaseriisuntaprosessi pysyisi meille mahdollisena, on suojeltava sitä, mitä ”me” olemme – demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia – vailla optimismin ja pessimismin illuusioita.
Rauhaa tavoittelevan elämänmuotomme turvaaminen tässä roistojen maailmassa ei onnistu ilman riittävän vakuuttavaa sotilaallista pelotetta. Siksi rauhan puolustajan on perusteltua tukea Suomen osallistumista Naton ydinaseharjoituksiin mutta kiittää Nihon Hidankyo -järjestöä sen korvaamattomasta rauhantyöstä. Joku saattaisi löytää tällaisesta johtopäätöksestä jopa sisältöä ”arvopohjaiselle realismille”.
Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa.