Sodan ja rauhan moodit: huomioita militarisoitumisen ”logiikasta”

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on moraalisesti väärä ratkaisu ja rikollinen teko, kuten jokainen hyökkäyssota. Sitä ei voi oikeuttaa mitenkään, mutta ei myöskään selittää viittaamalla hyökkääjän olemukselliseen pahuuteen.

Sodan taustoja on mahdollista hahmottaa monin eri tavoin. Vallitsevan tilanteen jäsentämiseksi ja arvioimiseksi on syytä perehtyä ainakin Ukrainan sisäisiin ristiriitoihin ja niiden historiaan sekä Venäjän tapaan puuttua näihin ristiriitoihin ja ajaa omia tavoitteitaan; lisäksi voidaan eritellä Venäjän sisäpoliittista tilannetta, eri suurvaltojen valtapoliittisia pyrkimyksiä sekä niiden pyrkimyksiä nimenomaan tässä sodassa ja sen kautta. Tärkeää on katsoa myös tulevaisuuteen. Valaiseva on esimerkiksi Nicolai Petron teos The Tragedy of Ukraine (2023), jonka mukaan Ukrainan sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseksi olisi ollut hyvä perustaa totuus- ja sovintokomissio. Hän näkee saman tarpeen myös sodan päätyttyä – ennen muuta uusien konfliktien ehkäisemiseksi.

Tutkimuksia ja asiantuntijoita on paljon, eikä luotettavia pysty aina erottamaan vähemmän luotettavista. Erityisen varovasti on kuitenkin suunnistettava eri maiden johtavien poliitikkojen strategisen viestinnän latautuneessa kentässä.

Emme lähde argumentoimaan eri arvioiden puolesta emmekä niitä vastaan. Tilannekuvamme kuitenkin poikkeaa Sami Pihlströmin esittämästä näkemyksestä. Pyrimme seuraavassa valaisemaan perustavaa eroa: suhdetta keskustelukulttuurin militarisoitumiseen kotimaassa.

Pihlström kirjoittaa: ”Suomalaisen militarismin mahdollinen lievä lisääntyminen Ukrainan sodan aikana johtuu Venäjän räikeästä militarismista ja lienee vähäisine ylilyönteineen pienehkö huoli.” Hän kaipaa maahamme lisää ”(oikeanlaista) militarismia”, jolla hän tarkoittaa ennen muuta sen ymmärtämistä, ettemme voi jatkaa elämäämme rauhan moodissa. Vaihtoehdoton näkemys maailmasta johtaa ajattelemaan, että varmistaakseen tulevaisuutensa suomalaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin siirtyä sodan moodiin. Onkin tärkeää erottaa käsitteellisesti nämä moodit, vaikka niiden ero ei olekaan tarkkarajainen.

Sanaa ”militarismi” käytetään monilla tavoilla. Suomen nykyinen militarisoituminen tarkoittaa ensi sijassa sitä, että asevaraisen turvallisuuspolitiikan painotus kasvaa suhteessa neuvottelevaan ulkopolitiikkaan ja diplomatiaan. Pihlström puhuu ”oikeanlaisesta militarismista”, jolla hän tarkoittanee juuri armeijan vahvistamista ja puolustusmenojen lisäämistä. Näiden menojen kasvaessa rahaa on vähemmän käytettävissä muun muassa koulutukseen ja tutkimukseen, joskin militarisoituva maa saattaa tietenkin panostaa sotateollisuutta tukevaan tutkimukseen. Sodan moodissa on kuitenkin kyse perustavasta muutoksesta arvomaailmassa ja praktisessa päättelyssä.

Viime vuoden helmikuusta lähtien monet vaikutusvaltaiset poliitikot, tutkijat ja toimittajat ovat esittäneet johtavissa medioissa aivan uudenlaisia puheenvuoroja: meneillään oleva sota on esitetty hyvän ja pahan taisteluna, Suomen historiaa on kommentoitu harhaanjohtavasti ja sen ratkaisunhetkiä on kerrattu historiantutkimus ohittaen. Samalla laajapohjainen julkinen Nato-keskustelu on salvattu ja Ukrainan tekemien sotarikosten mainitsemista on moitittu sillä määrällisellä perusteella, että Venäjä tekee vastaavia rikoksia enemmän. Muutamat vaikuttajat ovat myös pitäneet venäläisten demonisointia ja heihin kohdistuvaa vihapuhetta tarpeellisina ja oikeutettuina vastatoimina venäläispropagandaan. Suomalaisista medioista puuttuvat lähes kokonaan sodanjälkeistä aikaa hahmottavat puheenvuorot.

Sotavarusteluun ja valmistautumiseen keskittyvät militaristiset sisällöt ilmentävät militaristista maailmankäsitystä, joka myös militarisoi kuulijoiden mieltä, ennen muuta heidän tulevaisuushorisonttiaan. Pihlström pitää niitä vain vähäisinä ylilyönteinä. Mainitut esimerkit ovat nähdäksemme kuitenkin osa sodan moodia, johon kuuluu myös sotaan suoranaisesti kannustava propaganda. Sille on tyypillistä esittää dikotomioita, yhdenmukaistaa mielipiteitä ja kannanottoja, siirtää poikkeavat äänet erilaisiin marginaaleihin ja vähätellä kriittisen ja itsekriittisen ajattelun merkitystä. Hegemonisesta näkemyksestä eriäviä kantoja ryhmitelläänkin nykyisin monenlaisten kielteisten otsikoiden alle: ne nimetään vanhakantaisiksi, idealistisiksi ja todellisuuspakoisiksi ”kupliksi” tai pahimmillaan patologisoidaan osoituksiksi mielen sairaudesta.

Militaristisella puheella on paljon autoritaarisen esityksen piirteitä. Normatiiviset toteamukset syrjäyttävät kuuntelevan ja reflektiivisen asenteen. Puhuja etenee epämääräisten velvoitteiden varassa ”Jokaisen tulee ymmärtää…” ja ”Kaikille pitäisi olla itsestään selvää…”. Lisäksi militaristinen puhe toteuttaa tiettyjä vihapuheen strategioita. Poikkeaviin kannanottoihin ei vastata oman kannan perustelulla vaan emotiivisesti latautuneilla vetoomuksilla, huudahduksilla ja voimasanoilla. Puheeseen saattaa sekoittua lisäksi vaihtoehtoihin kohdistuvaa päivittelyä, paheksuntaa ja pilkkanimityksiä.

Yksikään puheenvuoro ei tällaisessa keskustelukulttuurissa tule arvioiduksi pelkän sisältönsä kestävyyden nojalla vaan tulkitaan aina myös signaaliksi, jonka uskotaan paljastavan, mihin ennalta asetettuun kategoriaan puhuja sijoittuu, mitä oletettuja lojaliteetteja hän seuraa ja mitä sitoumuksia toteuttaa. Erittelevän järkiperäisen puheen osatekijöitä käsitellään pelkkinä tunnusmerkkeinä piilotetuista dogmeista.

Keskustelukulttuuri militarisoituu myös aivan konkreettisesti, kun niin julkiset kuin yksityisetkin organisaatiot omaksuvat käskytyksen ja hätätiedotuksen käytäntöjä, puhuttelevat toimijoitaan vaihtoehdottomin ja kaksijakoisin sanakääntein ja torjuvat pluralistisen keskustelun vastavuoroiset prosessit.

Militaristinen puhe ja kirjoittelu eivät nähdäksemme pelkästään heijasta jo valmiiksi militarisoituneita asenteita ja uskomuksia vaan toimivat lisäksi erityislaatuisina performatiiveina: ne virittävät puhujia ja kirjoittajia itseään ehdottomuuden ja vaihtoehdottomuuden tilaan, ja sen kautta uudenlaisiin toimintamalleihin; samalla ne totuttavat kuulijoita siihen, että poikkeus- ja hätätilan sanakäänteet normalisoituvat tiedotusvälineiden, valtiojohdon ja kansalaiskeskustelun jokapäiväisiksi puhemuodoiksi. Osallistujat voivat keskustelujen kaikissa käänteissä toki pyrkiä keskeyttämään keskustelukulttuurin militarisoitumisen ja vaalimaan moniarvoista ja vastavuoroista puhekulttuuria, mutta kyseenalaistaessaan hätätilan logiikan he joutuvat aina ottamaan riskin leimautumisesta.

Sodan moodin äärimuoto on, että maahan säädetään sotatilalaki. Sotatilalaki on juuri nyt perusteltu Ukrainassa, mutta tällaisella lailla on aina myös hintansa. Ukrainan laki on ankara: sen nojalla on esimerkiksi lakkautettu yksitoista puoluetta, joista vain osalla on läheiset suhteet Venäjään. Myös länsimaissa on oltu huolestuneita näistä Ukrainan päätöksistä. Kun rauha aikanaan koittaa, tiukasta laista ei ole aivan helppoa irtaantua. Toivomme on siinä, että Suomi muiden länsimaiden kanssa sitoutuu tukemaan myös prosesseja, joissa Ukraina alkaa jälleenrakentaa demokratiaansa ja huolehtia erottelematta ihmisoikeuksista. Tähän tulevaan rakennustyöhön osallistuminen kuitenkin edellyttää, ettei Suomi ole rapauttamassa näitä arvoja omissa sisäisissä dialogeissaan.

Filosofin tehtävä on vaalia ja edistää kriittisen ajattelun edellytyksiä, vaatia väitteiltä totuutta, evidenssiä ja perusteluja sekä varoittaa kaksijakoisista ajatusmalleista, koettelemattomista ajatustottumuksista sekä harhakuvista. Parhaimmillaan poliittisesti vastuullinen filosofia voi tarjota analyysivälineitä vihapuheen ja totuudenjälkeisten ja -vastaisten diskurssien torjumiseksi. Pihlström ajattelee, että Suomen militarisoituminen ei ole suuri ongelma, koska Venäjä on jo paljon militaristisempi. Argumentti on kestämätön. Juuri lähialueittemme militarisoitumisen vuoksi meidän on tinkimättä ja valikoimatta pidettävä kiinni oikeusvaltioperiaatteesta ja demokratian toteuttamisen vaatimuksesta sekä ihmisoikeuksista. Näin on toimittava johdonmukaisesti ja siitä huolimatta, että maailmassa on lukuisia maita, joissa ongelmat ovat suurempia kuin meillä juuri nyt.

Suomen johtavat poliitikot puhuvat Nato-Suomesta monin eri painotuksin. Niiden, jotka Pihlströmin tavoin ovat edistäneet Nato-jäsenyyttä ja argumentoineet tämän ratkaisunsa puolesta, on aika esittää kantansa myös siihen, millaisin asentein ja arvoin he vievät Suomea tähän sotilasliittoon: hyväksyvätkö he sen mahdollisuuden, että Suomesta muodostuu räjähdysaltis ja jännitteinen Naton reuna-alue, vai ovatko he valmiita ponnistelemaan sen eteen, että voimme pysyä osana monikansallista yhteisöä, joka johdonmukaisesti edistää rauhan asiaa niin vieraissa konflikteissa kuin sisäisissä ristiriidoissaan.

FT Leila Haaparanta on Tampereen yliopiston filosofian professori (emerita) ja Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti. Hänen tämänhetkisiä tutkimusaiheitaan ovat arvostelma- ja assertioteoriat, kielen ja etiikan suhde, rationaalisuus ja emootiot sekä 1900-luvun alun filosofiset suuntaukset ja niiden filosofiakäsitykset. Tutkimustyön pääalueita ovat logiikan historia ja filosofia, nykyajan filosofia, epistemologia ja kielifilosofia. 

FT Sara Heinämaa on Jyväskylän yliopiston filosofian professori, Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti ja Suomen Akatemian akatemiaprofessori (2017–2021). Hänen tämänhetkisiä tutkimusaiheitaan ovat normit, normatiivisuus sekä poliittisesti merkittävät tunteet, mm. viha, häpeä ja inho. Tutkimustyön pääalueita ovat fenomenologia, mielen- ja ruumiinfilosofia, tieteenfilosofia, etiikka ja arvoteoria sekä filosofian historia.

Kirjallisuus

Anderson, Luvell ja Michael Randall Barnes 2022: ”Hate speech”, Stanford Encyclopedia of Philosophy, toim. Edward N. Zalta, (Spring 2022 Edition).
Haaparanta, Leila 2023: ”Sanoilla tekeminen ja suomalainen militarismi vuonna 2022”, alustus Suomen Filosofisen Yhdistyksen 150-vuotisjuhlakollokvion paneelissa Sota, rauha ja filosofin tehtävä, Helsingin yliopiston Tiedekulma, 19. tammikuuta 2023.
Heinämaa, Sara 2017: ”Vihapuhe ja demokratia”, Suomen Kuvalehti, 14. heinäkuuta 2017.
Heinämaa, Sara 2023: ”Anonymous sociality: Serialization of communities and serial speech”, esitelmä tutkijakokouksessa Nordic Workshop on Phenomenology, Center for Subjectivity Research, Kööpenhaminan yliopisto, 6. maaliskuuta 2023.
Jones, Nigel 2022: ”Is Zelensky’s party crackdown his first mistake?”, Spectator, 21. maaliskuuta 2022.
Manning, David ja Jonathan Powell 2023: ”A new long telegram”, Financial Times, 26. helmikuuta 2023.
Mikkola, Mari 2011: ”Illocution, silencing and the act of refusal”, Pacific Philosophical Quarterly, 92. vuosikerta, 3. numero, 415–437.
Petro, Nicolai N. 2023: The Tragedy of Ukraine: What Classical Greek Tragedy Can Teach Us About Conflict Resolution, sarjan De Gruyter Contemporary Social Sciences 9.  julkaisu, Berlin ja Boston: Walter de Gruyter.
Sartre, Jean-Paul 1943: L’être et le néant, Paris: Gallimard.
Sartre, Jean-Paul 1946: Réflexions sur la question juive, Paris: Gallimard.
Sartre, Jean-Paul 1960: Critique de la raison dialectique, Paris: Gallimard.
Schwartzman, Lisa H. 2002: ”Hate speech, illocution, and social context: A critique of Judith Butler”, Journal of Social Philosophy, 33. vuosikerta, 3. numero, 421–441.

8 kommenttia

  1. Jyrki Konkka

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Olen pohtinut samoja asioita sodan kiihtymisestä 2022 helmikuusta alkaen, erityisesti keskusteluun liittyvää militaristisen painon lisääntymistä. Esimerkiksi pääministeri on ollut hyvin jyrkkä lausunnoissaan. Mutta en ole osannut jäsentää ajatteluani yhtä selkeästi kuin Leila ja Sara tekstissään. Erityisesti toiseksi viimeinen kappale oli minulle mieluinen. Filosofia parhaimmillaan auttaa löytämään ongelmia, mutta ratkaisuja sen keinoin ei ehkä kyetä tekemään. Etenkin kun kysymys on eettisistä ongelmista ja niiden löytämisestä. Henry Sidgwickin kerrotaan sanoneen, että hänen ensimmäinen kirjoittamansa sana kirjoittaessaan kirjaa ’Methods of Ethics’ oli ’ethics’ ja viimeinen hänen kirjoittamansa sana oli ’failure’. Olen yhä ymmälläni puheena olevasta asiasta ja sen ratkaisusta, mutta samalla kiitollinen kirjoituksessa esille nostetuista näkökulmista.

  2. Sami Pihlström

    On hiukan hämmentävää ajautua julkiseen eettis-poliittiseen debattiin filosofikollegojen kanssa, jotka ovat ystäviäni yli 30 vuoden ajalta. Debatti sinänsä kuuluu filosofiaan, mutta nyt emme ole eri mieltä esimerkiksi pragmatismin tai fenomenologian klassikkojen näkemyksistä emmekä transsendentaaliargumenttien tulkinnasta (muun muassa tällaisista teemoista olen vuosikymmenten aikana keskustellut Leila Haaparannan, Sara Heinämaan ja Thomas Wallgrenin kanssa) vaan Suomen, Euroopan ja ihmiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta.

    Olen tietenkin täysin samaa mieltä monista Haaparannan ja Heinämaan kirjoituksen keskeisistä teemoista, kuten vihapuheen ja ”totuudenjälkeisyyden” välttämisen merkityksestä ja filosofiasta kriittisen, moniarvoisen keskustelukulttuurin ylläpitäjänä. Tämän perustavan yksimielisyyden taustaa vasten minusta onkin hämmästyttävää, että olemme eri mieltä käsillä olevan maailmantilanteen analyysistä.

    Kuten muutamissa sodan ja turvallisuuspolitiikan etiikkaa käsittelevissä puheenvuoroissani olen todennut, olen jo pitkään kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä. Olen helpottunut siitä, että sen toteutuminen näyttää vihdoinkin aiempaa realistisemmalta. Samalla olen johdonmukaisesti korostanut, ettei ole ilon asia joutua liittoutumaan sotilaallisesti. Tietenkään en ”kannata” militarismia – kulttuurin, puhetapojen, poliittisen keskustelun ja muun inhimillisen toiminnan kietoutumista sotavarustelun ympärille. Pidän olennaisena, että Naton jäsenenä Suomi hyödyntää vahvistunutta turvallisuustilannettaan demokratian ja ihmisoikeuksien edistämiseen sekä aktiiviseen rauhantyöhön kaikkialla maailmassa.

    En ”tunnista” (kuten nykyisin usein sanotaan) Haaparannan ja Heinämaan näkemää ongelmaa siinä, että laaja julkinen Nato-keskustelu olisi Suomessa ”salvattu”. Päinvastoin vanhat salvat on avattu: vasta Ukrainan sodan aikana Suomessa on voitu keskustella Nato-jäsenyyteen liittyvistä kysymyksistä vapaana menneiden vuosikymmenten tunkkaisesta suomettuneisuudesta. Vihdoin voimme sanoa ja ajatella Venäjästä niin kuin tilanne vaatii. Jos Nato-jäsenyyttämme vastustavat argumentit ovat jääneet keskustelussa marginaaliin, kenties tämä johtuu siitä, että niiden heikkous on lopultakin – pakkotilanteessa – paljastunut ja laajasti ymmärretty.

    Reaalimaailman rauhantyö edellyttää, että Venäjän edustama pahuus torjutaan voimakeinoin. Länsi ei edusta puhdasta hyvää, vaan sillä on oma synkkä moraalihistoriansa, ja minkä tahansa sodan, myös käynnissä olevan, taustatekijöiden selvittely on kompleksinen tehtävä, johon tulevat historioitsijat aikanaan ryhtynevät. Tämä ei muuta sitä yksinkertaista seikkaa, että jos aidosti sitoudumme niihin demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien luovuttamattomiin arvoihin, joihin Haaparanta ja Heinämaa militarismikritiikissään viittaavat, emme voi sallia Venäjän voittavan tätä sotaa.

    Kuten kirjoittajat oikein toteavat, sota ei selity hyökkääjän ”olemuksellisella” pahuudella, mutta jos emme ole valmiit käyttämään sanaa ”pahuus” Venäjän teoista Ukrainassa, en ymmärrä, mitä moraalisen hyvän ja pahan käsitteet missään diskurssissamme merkitsevät. Ja jos tällaisia sanoja käytämme, tietynlainen ”oikea” militarisoituminen on valitettavasti välttämätöntä pahaan vastaamiseksi. Tosin näin sanoessani kai jo syyllistyn siihen ”vaihtoehdottomuuden” militaristiseen logiikkaan, josta Haaparanta ja Heinämaa varoittavat. Kuten Thomas Wallgrenin kirjoitusta kommentoidessani totesin, yhden modus ponens voi olla toisen modus tollens.

    Länsimaiden Ukraina-avun krooninen riittämättömyys johtuu ymmärtääkseni suurelta osin siitä, ettei Euroopassa ole sellaista puolustusteollisuutta, joka voisi nopeasti tuottaa ne miljoonat ammukset, joita Ukraina tarvitsee torjuakseen Venäjän terroria. Ukrainalaisia murhataan päivittäin siksi, ettemme kykene vastaamaan pahaan riittävällä voimalla. Asevarustelun vastustaja ei nähdäkseni suhtaudu tässä tilanteessa kyllin vakavasti siihen pahuuteen, jota on nyt torjuttava – hieman samaan tapaan kuin ne 1930-luvun rauhantahtoiset poliitikot, jotka kuvittelivat Hitlerin kanssa voitavan neuvotella.

    Tähän perusongelmaan nähden pidän melko rajallisena ongelmana suomalaista keskustelukulttuuria, jota mielestäni ei ole paikallaan kuvata erityisen militarisoituneeksi. Pikemminkin useimmat johtavat poliitikot, tutkijat ja muut vaikuttajat keskustelevat näistä teemoista rauhallisesti ja asiantuntevasti, ehkä yllättävänkin kiihkottomasti ja monipuolisesti tilanteen vakavuuteen nähden. Joitakin militaristisia ylilyöntejä esiintyy, ja toki niitä on paikallaan kritisoida. Vastuullisen keskustelijan ei tietenkään missään tilanteessa tule itse sortua vihapuheeseen eikä esimerkiksi vihollistaistelijoiden demonisointiin.

    Haaparanta ja Heinämaa kirjoittavat: ”Pihlström ajattelee, että Suomen militarisoituminen ei ole suuri ongelma, koska Venäjä on jo paljon militaristisempi. Argumentti on kestämätön. Juuri lähialueittemme militarisoitumisen vuoksi meidän on tinkimättä ja valikoimatta pidettävä kiinni oikeusvaltioperiaatteesta ja demokratian toteuttamisen vaatimuksesta sekä ihmisoikeuksista. Näin on toimittava johdonmukaisesti ja siitä huolimatta, että maailmassa on lukuisia maita, joissa ongelmat ovat suurempia kuin meillä juuri nyt.”

    En tietenkään ajattele, ettei Suomen militarisoituminen olisi ongelma siksi, että Venäjä on ”militaristisempi” – koko tällainen Suomen ja Venäjän välinen vertailu on täysin suhteeton ja väheksyy Venäjän rikosten tuhansia viattomia uhreja. Koetan pikemminkin asettaa nämä ongelmat järkeviin mittasuhteisiin. Kuten sanottu, Venäjän militarismia ja sen koko ihmiskunnalle asettamaa vaaraa vastaan on taisteltava asein nimenomaan siksi, että kykenisimme ”tinkimättä ja valikoimatta” pitämään kiinni mainituista arvoistamme ja periaatteistamme. Niiden turvaamisesta tässä on kysymys, ja siitä voinemme olla samaa mieltä.

    Olen ylipäänsä ryhtynyt keskusteluihin näistä teemoista siksi, että pidän filosofisesti välttämättömänä reflektoida kriittisesti tilannetta, jossa joudumme tahtomattamme kannattamaan pahalta tuntuvia asioita, kuten huomattavaa lisäpanostusta asevaraiseen turvallisuuteen – ja sodan jatkamista rauhanneuvottelujen sijaan, kunnes Venäjä on vetäytynyt miehittämiltään alueilta. Tämä eettisen itsereflektion tehtävä on osa demokraattista keskustelukulttuuria, jota ”sotamoodissakin” on pidettävä yllä.

  3. Katri Pynnöniemi

    Kirjoittajien tavoitteena, näin ymmärsin, on arvostella sitä tapaa, jolla Suomessa puhutaan Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainassa ja laajemmin turvallisuuspolitiikasta. Tämä on sinänsä tervetullutta.

    Itselleni jäi epäselväksi mitä kirjoittajat haluaisivat Ukrainan ‘totuuskomissiolta’ – varsinkin kun “Ukrainan sisäiset ristiriidat” eivät ole relevantteja tekijöitä, kun pohditaan Putinin päätöstä hyökkäyssodan aloittamisesta.

    Tarkentaisin myös viittausta sotarikoksiin. Moraalis-eettisestä näkökulmasta mielestäni fokus pitää ehdottomasti olla Venäjän systeemaattisesti toteuttamissa sotarikoksissa, osana hyökkäyssotaa. YK:n alaisen Ukraina-tutkimusryhmän viimeisimmästä (16.3.2023) raportista selviää, että:
    “In a limited number of cases, the Commission has found that the Ukrainian armed forces were likely responsible for violations of international humanitarian law and human rights law, and for some incidents which qualify as war crimes. They include indiscriminate attacks and two incidents of wounding and torture of Russian prisoners of war”. Lukijalle olisi hyvä tuoda selkeästi esiin mittakaava-ero – ml. Venäjän hallinnon luomat käytänteet ja puhetavat, joilla ukrainalaisten vangitsemisia, siirtoja ja tappamista perustellaan.

    Kirjoittajien toivoman ‘totuuskomission’ sijaan, YK:n raportoijat suosittelevat Ukrainalle sotarikosten tutkimukseen/prosessoinnin kannalta keskeisten toimijoiden/lakien täsmentämistä ja resurssointia.
    “Taking into account both the enormous case load and limited resources, develop an investigatory and prosecutorial strategy, which will prioritise cases on the basis of clear criteria and ensure due process and transparent monitoring”.

    Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkijana, ja tätä sotaa vuosia seuranneena, näen että nimenomaan tämä työ on välttämätöntä Ukrainan selviytymiselle.

    Kirjoittajille suosittelen lukulistalle Serhii Plokhy: The Gates of Ukraine. A history of Ukraine (2015, 2021)

    Lähde YK raporttiin: https://www.ohchr.org/sites/default/files/documents/hrbodies/hrcouncil/coiukraine/A_HRC_52_62_AUV_EN.pdf

  4. Jöns Carlson

    Ranskan tultua Saksan miehittämäksi syntyi vastarintaliike, jonka lehteä Combat toimitti mm. Albert Camus. Ukrainan puolustuksellisten sotatoimien lisäksi olisi kiinnostuneilla naapureilla ehkä syytä ottaa vastarintaliikkeen asenne: Salon baskeritehdas olisi käynnistettävä uudelleen. Siihen voisivat kuulua sekä Haaparannat, Heinämaat että Pihlströmit.

  5. Nimetön

    Kiitämme Jyrki Konkkaa, Sami Pihlströmiä ja Katri Pynnöniemeä kommenteista. Selvennämme vielä kahta puheenvuoromme kohtaa, jotka Pynnöniemi on nähdäksemme käsittänyt väärin.

    Kuten Pynnöniemi meitä oikein siteeraa, Nicolai Petron totuus- ja sovintokomissiota koskeva ehdotus liittyy Ukrainan sisäisiin konflikteihin. Se ei siis koske Putinin aloittamaa hyökkäyssotaa. Juuri tästä syystä, toisin kuin Pynnöniemi näyttää olettavan, komissiossa ei ole tarkoitus tutkia sotarikoksia, sen enempää Venäjän kuin Ukrainankaan. Petro haluaa hahmotella Ukrainalle kestävää tulevaisuutta, niin vaikealta kuin se sodan jatkuessa voikin tuntua. Hän ehdottaa, että rauhan tultua Ukrainan eri väestöryhmät ryhtyisivät käymään avointa vuoropuhelua oikeudenmukaisemman ja paremman yhteiskunnan rakentamiseksi, sen sijaan että juuttuisivat kertaamaan menneisyydessä koettuja vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta.

    Kirjoitamme artikkelissamme, että Ukrainan tekemien sotarikosten mainitsemista on Suomessa moitittu. Tällainen sensuuri ei kuulu suomalaiseen demokratiaan, eikä yhtäkään sotarikosta voi puolustaa eettisesti eikä eettis-poliittisesti kestävin perustein. Samanaikaisesti – ja ristiriidattomasti – jaamme tietenkin näkemyksen, jonka Pynnöniemi esittää Venäjän tekemien sotarikosten vakavuudesta ja selvittämistarpeesta.

    Leila Haaparanta Sara Heinämaa

  6. Katri Pynnöniemi

    Kiitän kirjoittajia omasta puolestani palautteesta, haluan omalta osaltani vielä täsmentää yhtä seikkaa.

    Viittaatte omassa tekstissänne filosofian tehtävään näin: “Filosofin tehtävä on vaalia ja edistää kriittisen ajattelun edellytyksiä, vaatia väitteiltä totuutta, evidenssiä ja perusteluja sekä varoittaa kaksijakoisista ajatusmalleista, koettelemattomista ajatustottumuksista sekä harhakuvista”.

    Tämän vuoksi olisi kiinnostava tietää, miten päädyitte ajattelemaan, että Petron tulkinta Ukrainan nationalismista (erityisesti 2014 jälkeen maalle vahingollisena tekijänä) on relevantti ja oikea – kuten voi tulkita siitä, että siteeratte hänen ajatustaan totuuskomissiosta.

    Tämä on kuitenkin vain yksi tulkinta, jonka rinnalla olisi hyvä tarkastella sellaisia tutkimuksia, joissa pyritään näkemään perinteisen jaottelun läpi, esim: Onuch & Hale 2018, https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/1060586X.2018.1452247
    “Ukraine, the common wisdom goes, is a divided society, and this divide shapes everything from policy attitudes to protest participation. Yet once one looks more closely at the purported identity divide, its boundaries start to become fuzzier, even to the point at which it is unclear precisely who is a true “Ukrainian” and who is not. ”

    Katri Pynnöniemi

    1. Nimetön

      Kiitämme Katri Pynnöniemeä mahdollisuudesta painottaa puheenvuoromme päätarkoitusta.

      Lukemamme perusteella emme näe, että Petron esitys ukrainalaisten identiteetistä olisi kaikilta osin ristiriidassa sen tulkinnan kanssa, jota lainaat kommentissasi Katri, mutta luotamme toki turvallisuuspolitiikan ja politiikan historian alan asiantuntemukseesi ja uskomme, että kannanotto tähän nimenomaiseen identiteettiproblematiikkaan edellyttää lisäselvityksiä. Emme kuitenkaan kirjoituksessamme lainkaan käsittele nationalismin ongelmaryvästä emmekä nationalismin eri tulkintoja, vaan pääargumenttimme koskee julkisen keskustelun militarisoitumista omassa maassamme.

      Seuraavia kirjoituksiamme silmällä pitäen olemme kirjanneet itsellemme tulevan tehtävän arvioida niitä tapoja, joilla Petro hyödyntää monien johtavien filosofien, muiden muassa Martha Nussbaumin ja Philip Pettitin, teoreettisia näkemyksiä sekä eettisiä ja eettis-poliittisia jäsennyksiä. Tällaista arviota emme ole vielä ehtineet tehdä. Siksi mainitsemmekin Petron teoksen ainoastaan esimerkkinä tutkimuksesta, joka pyrkii avaamaan näkymän sodanjälkeiseen tulevaisuuteen ja jäsentämään sotatilan jälkeisen rauhan ja demokratian ajan edellytyksiä. Iloksemme olemme löytäneet muutamia muitakin rauhanaikaan valmistavia jäsennyksiä.

      Leila Haaparanta Sara Heinämaa

  7. Elina

    Kiitos Sara Heinämaalle ja Leila Haaparannalle tästä kirjoituksesta. Toivoisin, että meillä olisi enemmän Heinämaan ja Haaparannan kaltaisia koulutettuja ihmisiä, jotka kykenisivät asiapohjalta kriittiseen analysiin suomalaisen keskusteluilmapiirin militarisoitumisesta ja sodan selittämisestä erilaisin keittiöpsykologisin termein.

    On huolestuttavaa, ja vaarallista, että yritykset hahmottaa sodan syitä laajemmin leimataan/ ymmärretään sotatoimien legitimoinniksi. Kellojen pitäisi viimeistään siinä kohtaa kalkattaa, kun normaaliksi tavaksi muodostuu sodan kuvaaminen hyvän ja pahan taisteluna.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *