Korona-aikana on kotitalouksiin hankittu tavallista enemmän seuraeläimiä. Nämä hankinnat ovat perustuneet, niin kuin aina muulloinkin, ihmisten haluihin ja tarpeisiin. ”Minä tahdon” on valinnalle riittävä argumentti, kun se kuullaan luomakunnan kruunun suusta.

Elisa Aaltola vertasi Helsingin Sanomien haastattelussa seuraeläinten asemaa ihmisten koronakaranteeniin. Ahtaassa kaupunkiasunnossa eläin voi lähinnä syödä ja nukkua. Eläinten lajinmukaisia tarpeita ei oteta huomioon. 

Aaltola ei kuitenkaan halua kieltää ihmisiltä seuraeläinten pitämistä. Hän toivoo vain, että eläimiä hankkivat perehtyisivät jo etukäteen tulevien kumppaneidensa ominaisuuksiin ja vaateisiin ja ottaisivat myöhemminkin huomioon niiden älylliset tarpeet fyysisten lisäksi.

Ajatukset ovat minusta oikeansuuntaisia, mutta voisivat mennä paljon pidemmälle. Karanteenissa olevat ihmiset voivat valita, milloin käyvät kävelyllä, mitä ohjelmia katsovat televisiosta, mitä syövät ja kuinka järjestävät elämänsä kodin piirissä. Seuraeläimillä ei ole näitä mahdollisuuksia, ei koronapandemian aikana eikä muulloinkaan. Ne elävät ihmisten armoilla.

Tiedekin sen todistaa

Kirjoitin tammikuussa aihetta sivuavan tutkimusartikkelin, joka ilmestyi juuri. Lähdin siinä liikkeelle tuntevien olentojen perustavasta tarpeentyydytyksestä. Pääsin silti jo silläkin lähtökohdalla Aaltolaa pidemmälle.

Ajatukseni oli, että meidän ei pitäisi tehdä mitään sellaista, mikä vähentää ihmisten tai muiden riittävän kehittyneiden eläinten perustarpeiden toteutumista. Väärää toimintaa on kärsimyksen tuottaminen, mutta myös lajinmukaisen käyttäytymisen estäminen. Kirjoitin:

Eläinten pitäminen lemmikkeinä on prima facie [eli kunnes toisin todistetaan] väärin. (Just Better Utilitarianism 2020, s. 13.)

Perusteluni väitteelle nojasi inhimillisten ja ei-inhimillisten eläinten yhteisiin piirteisiin. Moni uskoo, että ihmiset ovat erilaisia kuin muut eläimet siinä, että heillä on järkensä ja kommunikointikykynsä takia korkeampi arvo, arvokkuus ja moraalinen asema.

Itse lähden mieluummin liikkeelle relevantisti samanlaisten kohtelusta samalla tavalla, utilitaristisesta yhtäläisyydestä. Perustava tarpeentyydytys on koko lailla samanlaista kaikilla tuntevilla olioilla. Opin klassikon Jeremy Benthamin sanoin,

kysymys ei ole siitä, osaavatko ne järkeillä tai osaavatko ne puhua, vaan voivatko ne kärsiä. (An Introduction to the Principles of Moral and Legislation 1789.)

Jatkoin aiheesta ”kunnes toisin todistetaan” toteamalla, että todistelun voi tehdä joko yleispätevästi tai tapaus kerrallaan (2020, 13-14).

Yleispätevä vastaväite voisi olla: ”Seuraeläinten pitäminen on oikein, koska se antaa ihmisille lohtua ja mielihyvää ja tarjoaa eläimille hyvän elämän”. Vastaväite ei toimi: kaikilla seuraeläimillä ei ole hyvää elämää.

Erityisempi vastaväite voisi olla: ”Seuraeläimen pitäminen on oikein minun tapauksessani, koska se antaa minulle lohtua ja mielihyvää ja tarjoaa minun seuraeläimelleni hyvän elämän.” Tämä vetoomus voi, jos väitteet voidaan havaintoperäisesti todistaa, olla tarpeiden suhteen tukevammalla pohjalla.

Päättelin näiden huomioiden perusteella, että seuraeläinten pidon pitäisi vähintäänkin olla luvanvaraista. Jos haluaa kumppanikseen kissan tai koiran, olisi ensin täytettävä edellä kuvattu todistustaakka ja saatava viranomaisten lupa, samanlainen, joka nyt tarvitaan laajamittaisempaan eläintenpitoon.

Missä ongelma, siellä ratkaisu

Jo tämä kantani edellyttää kuitenkin jatkotoimia. Jos tulevia eläintenpitäjiä aletaan seuloa, sama toimenpide pitäisi johdonmukaisuuden nimissä ulottaa nykyisiinkin. Se paljastaisi varmasti monia kissoja ja koiria, joiden elämä ei ole lajinmukaista eli se ei oman sanastoni mukaan tyydytä niiden perustavia tarpeita.

Tässä tosin täytyy tunnustaa tietämättömyys. Mitä on kotikissojen tai -koirien lajinmukainen elämä? Kesytettyään ihmisen ne ovat ehkä juuri siellä, mihin evoluutio sai ne pyrkimään. Ihminen ruokkii ja majoittaa. Mitä muuta ne voisivat tarvita? Turvaudutaan asiantuntijaan.

Elisa Aaltola esitti, että ihmisten pitää olla seuraeläintensä kumppaneita sekä fyysisesti että henkisesti. Ne täytyy ruokkia ja ulkoiluttaa, mutta niille on myös annettava tilaa käyttäytyä kuten käyttäytyvät, kokea kuten kokevat ja kuulua laumaan, jos se on niiden olemus.

En usko, että kaikki kotieläinten pitäjät osaavat, jaksavat tai viitsivät tehdä kaikkea tätä. Siksi pitäisi selvittää, mitä tehdä kumppaneille, jotka eivät saa ansaitsemaansa kohtelua. Periaatteessa vaihtoehtoja ovat eutanasia, hoitajien kurinpalautus ja huostaanotto.

Nykylinja on, että pitäjät saavat lopettaa eläimet kyllästyessään niihin. Ainakin oman, artikkelissa esitetyn teoriani puitteissa joukkoeutanasia olisi kuitenkin ongelmallinen ajatus. Eläviä olentoja, jotka ovat jollain tasolla itsetajuisia, ei saa mallini mukaan turhaan surmata. 

Hoitajien kurinpalautuskaan tuskin tuottaisi myönteisiä tuloksia, ainakaan kaikissa tapauksissa. Jäljelle näyttääkin jäävän vain huostaanotto. Kuinka se järjestettäisiin? Tarkastusten perusteella seuraeläimet voidaan toki poistaa kotoaan, mutta kenen hoiviin?

Mitä siis käytännössä?

Oma alustava ehdotukseni on, että lähetetään kaupungeissa asuvat kissat ja koirat haja-asutusalueille vastuuntuntoisten, eläinrakkaiden henkilöiden, perheiden ja yhteisöjen hoitoon. Väljemmissä oloissa ne voisivat varmasti toteuttaa paremmin lajinmukaista olemistaan. Ratkaisu koskisi, muun arvopohjamme mukaan, joko kaikkia urbaanissa ahtaudessa eläviä ihmisten seuralaisia tai vain niitä, joiden lajinmukainen oleminen on erityisen uhattuna. 

Seuraeläinten elämä voisi olla parempaa maalla. Tämä on totta siitä huolimatta, että muutosvastarinta on ankaraa.

Elisa Aaltola totesi haastattelussaan, että hänen kolmen koiransa elämä oli vapaampaa, kun hän vielä asui maalla ja eläimet saivat liikkua aidatulla pihalla mielensä mukaan. Kaupunki tarjoaa kuitenkin hänen mukaansa runsaamman hajumaailman. Ehkä molemmat voitaisiin järjestää.

Huostaanotetut kissat ja koirat asuisivat visiossani maalaiskotien piirissä tavalla, joka parhaiten vastaa niiden lajinmukaista hyvinvointia. Riittävät tilat ja ulkoilumahdollisuudet olisivat ainakin tarpeen. Järjestelyn yksityiskohdat pitäisi tietenkin selvittää tarkemmin.

Kaiken ennakko-oletus tässä ehdotuksessani on, että kissoilla ja koirilla olisi parempi elämä taajamien ulkopuolella. Se olisi niiden siirtämisen päätarkoitus. Samalla kuitenkin ratkeaisi osittain toinenkin ongelma, nimittäin nykyinen työpaikkojen puute haja-asutusalueilla.

Seuraeläinten nykyiset pitäjät voitaisiin asettaa taloudelliseen vastuuseen kumppaniensa hyvinvoinnista. He maksaisivat eläinten huolenpidosta niiden uusille hoitajille. Kyseessä voisi olla huomattavakin tulonsiirto kaupungeista maalle.

Kukaan ei tietenkään estäisi eläinten kanssa asuvia muuttamaan itse väljempiin oloihin ja tarjoamaan seuralaisilleen parempaa tulevaisuutta. Eläinrakkausperustainen maallemuutto lisäisi väkeä haja-asutusalueille ja antaisi niiden taloudelle toisen vahvan piristysruiskeen.

Tärkeintä kuitenkin olisi, että nyt ahtaissa oloissa kituuttavat seuraeläimet pääsisivät loppuelämäkseen parempiin oloihin. Orjuus vaihtuisi ainakin jonkinlaiseen vapauteen ja hyvinvointiin. Ja siinä sivussa koko maakin säilyisi elinvoimaisena vielä muutaman vuoden.