Yhteiskunta muuttui valtiokeskeisestä teollisuusyhteiskunnasta globaaliksi verkostoyhteiskunnaksi 1900-luvun lopussa. Teollisuus oli tärkein taloudenala 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Nyt palvelu- ja tietotyö ovat tärkeimpiä elinkeinoja. Taloudellinen toiminta on järjestäytynyt verkostoiksi. Suuryritykset ovat hajautuneet tytäryhtiöiksi ja toimipisteiksi eri puolille maailmaa. Asiantuntijat tekevät projektikohtaista yhteistyötä uuden tiedon tuottamiseksi ja palvelutyöntekijät tekevät työtä ihmisten ja organisaatioiden välisissä suhteissa.

Maailmankauppa kulkee satamien, tehtaiden ja markkinoiden välillä. Myös teollisuus on järjestynyt uudelleen alihankintasuhteiden verkoksi. Yhteiskunta on kaupungistunut vahvasti, koska kaupungit ovat palveluiden ja uuden tiedon tuottamisen solmukohtia. Tuotannon verkostot ovat nykyisin maanosan laajuisia. Lisäksi pankkien ja finanssimarkkinoiden asema on vahvistunut. Finansialisaatio merkitsee sitä, että eri taloudellisen toiminnan muodot on muutettu arvopapereiksi, jolloin taloudelliset päätökset keskittyvät pääomamarkkinoille.

Oligarkia globaaleissa verkostoissa

Globaalin verkostoyhteiskunnan organisoitumismuodot ovat ajautuneet oligarkiaan. Oligarkian taustalla on kaksi tekijää: vallan valuminen kansallisten hallitusten, pankkien, suuryritysten ja median verkostoihin sekä verkostojen organisoituminen keskus ja säteet-periaatteella.

Adam Tooze (2019) kuvaa, miten oligarkia leimasi sekä USA:n että EU:n vastauksia vuoden 2008 talouskriisiin. USA:ssa valtiovarainministeriö vaati valtaa tarjota satojen miljardien pankkitukea ilman oikeusistuinten tai parlamentin valvontaa, ja talouskriisi selvitettiin yhteistyössä pankkien kanssa ja niiden ehdoilla. USA:n parlamentti yritettiin sulkea ulos, ja Occupy-mielenosoitukset hajotettiin väkivalloin.

Euroopassa taas EU-maiden hallitukset keskittivät vallan itselleen tekemällä päätöksiä Brysselissä suljettujen ovien takana. Mark Blyth (2017) on osoittanut, että euromaiden pelastuspaketit olivat suuri pankkitukipaketti. Päätöksenteko muuttui valtapolitiikaksi: ”laiskoja kreikkalaisia” syytettiin kriisistä, ja Euroopan maita peluutettiin toisiaan vastaan maksajina.

Globaalin verkostoyhteiskunnan oligarkiakehitys ja valtapolitisoituminen nojaavat myös verkostojen rakenteisiin. Henry Farrell ja Abraham Newman ovat osoittaneet, että globalisaatio on suosinut keskus ja säteet -verkostoja vertaisverkostojen sijaan. Kun vertaisverkostoissa verkoston jäsenet voivat olla keskenään yhteydessä ilman välikäsiä, keskus ja säteet -verkostoissa on yksi keskeinen solmukohta ja muut solmut ovat yhteydessä verkostoon keskustaan johtavia säteitä pitkin. Tämä mahdollistaa verkostojen valtapolitisoinnin ja ansiottoman arvonnousun kuppaamisen: keskusjäsen voi joko sulkea verkoston reunat ulos verkostosta, vakoilla niitä seuraamalla verkostokeskuksessa tapahtuvaa toimintaa tai sitten hankkimalla ansiotonta etua omasta portinvartija-asemastaan.

Näin esimerkiksi pankit pystyvät harjoittamaan finanssispekulointia kun ne toimivat velkojen myöntämisen ja rahanluonnin välimiehinä. Suuryritykset pystyvät polkemaan hintoja kun ne luovat markkinoita alihankkijoilleen ja näin kilpailuttavat niitä keskenään. Maailmanmarkkinat perustuvat nykyisin oligopoleihin, koska vain muutama iso firma pystyy toimimaan globaalin verkoston keskuksena esim. asettamalla standardeja tai tarjoamalla alustoja. Facebook pystyy myymään käyttäjätietoja eteenpäin. Valtiovallan mukaantulo valtapolitisoi keskus ja säteet -verkostot: suurvallat pystyvät vakoilemaan Facebookia ja sulkemaan maita maksuliikenteen ulkopuolelle.

Populismi ja demokratia verkostoyhteiskunnassa

Nykyinen tapa järjestää verkostoyhteiskunta on vaarallinen demokratian kannalta. Tieto- ja verkostoyhteiskunnan muodostuminen ja sen oligarkiakehitys ovat populismin välitön tausta. Siirtyminen tieto- ja palveluyhteiskuntaan on nopeasti liberalisoinut arvot kaupungeissa sekä tieto- ja palvelualan keskuudessa, mutta autoritaariset arvot ovat jääneet vallalle syrjäseuduilla ja muilla vain heikosti tieto- ja palveluyhteiskuntaan kytkeytyneillä alueilla. Nykyinen pankkien ja suuryritysten ympärille rakentunut talousjärjestelmä nojaakin ansiottomaan arvonnousuun, joka vaatii poliittista ulossulkemista rahan ja vallan kuppaamiseksi.

Tämä luo tilaisuuden populismille. Reaktio voi kohdistua arvojen liberalisoitumiseen: osa yläluokasta voi vaatia itselleen valtaa ja pääsyä ansiottomiin etuihin mobilisoimalla autoritaarista kansanosaa oikeistopopulismilla. Vasemmistopopulismi taas reagoi vallan ja rahan keskittymiseen vastustamalla leikkauspolitiikkaa ja finanssitaloutta.

Populismi kuitenkin epäonnistuu ratkaisemaan nyky-yhteiskunnan demokratiavajeita. Oikeisto- ja vasemmistopopulismi ei kumpikaan tarjoa vaihtoehtoa keskus ja säteet-verkostoille ja niihin nojaavalle ekskluusiolle ja ekstraktiolle. 

Oikeistopopulismi on jo lähtökohdissaan demokratianvastaista ja ekstraktiivista, kun se pyrkii sulkemaan vastustajansa ”todellisen kansan” ulkopuolelle ja korruptoi vapaata yhteiskuntaa ylläpitävät instituutiot. Vasemmistopopulismi nojaa samalla tavoin ”todellisen kansan” ja ylhäältä johdettujen verkostojen logiikkaan: johtajat määrittävät ylhäältä liikkeen linjan ja hallitsevat sen keskitettyä verkostoa. Lisäksi ne eivät nojaa kansalaisyhteiskuntaan ja pyri näin luomaan vaihtoehtoja valtaapitävien ylhäältä kontrolloiduille verkostoille. Populismin sijasta tarvitsemme uutta yhteiskuntasopimusta, joka sopii verkostoyhteiskunnan todellisuuteen ja tarpeisiin.

Lähteitä:

Acemoglu ja James A. Robinson.: Miksi maat kaatuvat. Helsinki: Terra Cognita, 2013.
Mark Blyth: Talouskuri: vaarallisen opin historia. Vastapaino: 2017.
Manuel Castells: The Rise of the Network Society. Lontoo: Blackwell, 1996.
Adam Tooze. Crashed. Lontoo: Viking, 2018.