Pandemia-aika on sotkenut arkielämää ja muuttanut ajatustapoja. Poikkeusajalla on ollut suuri vaikutus myös moraalisten arvostelmien luonteeseen. Kyseessä on jonkinlainen ”moraalinen tihentymä”: moraaliset arvostelmat ovat pinnassa ja voimakkaita. Pandemia-aika näyttää myös sekoittavan moraalisia intuitiota. Arkielämään on syntynyt äärimmäisen nopeasti uudenlaisia sosiaalisia ja juridisia normeja. Normaalitilanteessa pätevät moraaliset intuitiot ja syvästi omaksutut kriteeristöt muuttuvat, ja intuitiivinen moraali johtaa poikkeustilanteessa helposti harhaan.

Sääntö ja moraalinen normi

Moraalista toimintaa ohjaavat normit ovat aina osittain kirjoittamattomia, osittain eksplisiittisiä mutta sanktioimattomia, ja osittain sanktioituja. Juridiikalla usein vahvistetaan vallitsevia moraalisia normeja, toisaalta moraalisen normin laaja-alainen hyväksyntä on juridisen normin toimivuuden ehto. Erilaiset normit ovat pitkälti päällekkäisiä ja hitaasti muuttuvia. Pandemia-ajan erikoisuus on nopeasti ilmestyvä virallinen sääntely, jonka vaikutus moraaliseen normistoon on epäselvä ja arvaamaton.

Suoraviivaisin tapa tulkita virallisen normiston vaikutusta olisi liberaalin filosofian lähtökohta. Siinä normittamisen ongelma jäsentyy kysymykseksi valtion suvereniteetin ja yksilöiden oikeuksien välisestä rajanvedosta. Banaalisti: kaikki mikä ei ole kiellettyä, on kunkin ”oma asia”. 

Tämäntyyppinen ajatus on varmaankin taustalla silloin, kun vaaditaan ”selviä ja vahvoja sääntöjä”. Ihmiset ja instituutiot eivät kuitenkaan maksimoi kontakteja sääntelyn rajoissa. Vähintään 50 ihmisen hengen tilaisuuksien kieltäminen ei johda kaupungin täyttymiseen 49 osallistujaan optimoiduista tilaisuuksista. Pikemmin useimmat näyttäisivät rajaavan kontaktejaan paljon voimakkaammin kuin sääntely vaatii. 

Toisaalta kieltäminen lailla ei johda automaattisesti kiellon kattavaan noudattamiseen. Viralliset säännöt ovat jokseenkin yhdentekeviä, ellei niitä pidetä riittävän laajasti legitiimeinä. Juridisen normin vaikutus myös herkästi yliarvioidaan: jos ihmiset eivät ole valmiita muuttamaan käyttäytymistään vastuuntunnon tai vertaispaineen vuoksi, mahdollisuus saada sakkolappu tuskin tuottaa haluttuja käyttäytymismuutoksia.

Kansalaiskeskustelussa on jatkuvasti esillä erilaisten kovien säännösten oikeutus ja tarve, vaikka kukaan ei voi erityisen hyvin tietää, miten säännökset, suositukset ja toisaalta ”pelkät” moraaliset normit vaikuttavat. Omaa linjaansa koronapolitiikassa vetävän Ruotsin viranomaiset eivät ole eri mieltä siitä, minkä verran ihmiskontakteja olisi rajattava, vaan siitä, missä määrin vapaaehtoisuuteen on syytä luottaa. (Oma outoutensa on, miksi moraalisen ja juridisen normin aiheuttamien käyttäytymismuutosten arviointi on terveysviranomaisen tehtävä).

Erilaisten normien epäselvyys näkyy myös kollektiivisen toiminnan ongelmina. YLEn mielipidetiedustelun mukaan 95 prosenttia suomalaisista kannattaa nykyisiä tai vahvempia rajoitustoimia. Nykyiset säädökset kuitenkin saatettiin voimaan, koska ihmisten ei uskottu muuten muuttavan käyttäytymistään tarpeeksi. Osa ihmisistä tarvitsee muodollisia päätöksiä esimerkiksi saadakseen vakuutusturvaa sulkiessaan yrityksensä, mutta muuten on epäselvää, miten moraalisten ja juridisten normien suhdetta tulisi tulkita. 

Kävivätkö monetkin ihmiset esimerkiksi ravintoloissa toivoen jonkun kieltävän sen heiltä? Vai lakkasivatko he käymästä ravintoloissa, jolloin muodollista kieltoa ei olisi tarvittu (ainakaan epidemiologisista syistä)? Vai onko kyseessä jonkinlainen systemaattinen harha, jossa moraaliseen normiin reagoimaton joukko kuvitellaan suuremmaksi kuin se on? Vastauksella voi lähinnä spekuloida.

Kausaliteetti ja vastuu

Arjen moraalisia arvostelmia ohjaavat erilaiset normit, mutta arvostelmat myös nojaavat joihinkin oletuksiin, joiden voi suhteellisen hyvin katsoa pätevän normaalitilanteessa. Yksi tällainen arkinen moraalinen oletus on moraalisen vastuun ja kausaliteetin välinen yhteys. Tapahtuma X:n relevantti kausaalinen selitys on tekoni Y, ja koska olisin voinut valita Y:n sijaan teon Z, olen moraalisesti vastuussa tapahtumasta X. On olemassa vähemmän suoraviivaisia tilanteita, kuten huolimattomuudesta johtuvat onnettomuudet tai tilanteet, joissa hyvät intentiot johtavat huonoihin lopputuloksiin (”bad samaritan” –ongelma). Näissäkin tapauksissa huolimattomuuden tai lopputuloksen katsotaan tyypillisesti aiheuttavan vähintään jonkin verran vastuuta – erimielisyyttä on ainoastaan siitä, kuinka paljon. 

Pandemiatilanteessa tämä yhteys lakkaa pätemästä oikeastaan kokonaan, kun ihmiset muuttuvat subjekteista populaation osiksi. Keskeinen moraalinen viesti on, että vastuullinen toiminta edellyttää itsensä näkemistä aina tartuttajana, koska ei voi olla varmuutta siitä, onko kantaja vai ei. Kuitenkin vain harvojen ihmisten vastuuttomuus (erityisesti epidemian alkuvaiheissa) aiheuttaa vahinkoa kausaalisessa mielessä. Pikkuflunssassa töihin menijä ei hyvin suurella todennäköisyydellä ole kausaalisesti vastuussa yhtään mistään, mutta moraalisesti häntä tulisi ajatella yhtä vastuullisena kuin pikkuflunssassa töihin mennyttä alppibaarin tarjoilijaa, joka on kausaalisesti vastuussa puolen Euroopan tartuttamisesta.

Viranomaisvalistus on perinteisestikin pyrkinyt tuottamaan samanlaista viestiä. Ylinopeuden ajamiseen liittyvä valistusviesti on, että auton eteen voi periaatteessa koska tahansa hypätä pikkulapsi. Tosiasiassa ylinopeuden ajajaan suhtaudutaan kuitenkin täysin eri tavoin riippuen siitä, ajaako hän pikkulapsen kuoliaaksi vai ei. Toki tällöin kyse on aina onnettomuudesta eikä kausaalinen yhteys ole yksioikoinen, mutta myös pandemian alkuaikana pelkän todennäköisyyden mielessä laajamittainen tartuttaminen on verrattavissa onnettomuuteen. 

Silti ihmisjoukkoihin tunkevat ihmiset näyttäytyvät erittäin tuomittavina. Huolimattomuus ja todennäköisyys menettävät merkitystään, ja jokaista ”olisi voinut tartuttaa” -tilannetta arvioidaan ikään kuin tartuttaminen olisi tapahtunut.

Kaksoisroolit ja niiden seuraukset

Toinen pandemia-ajan eettistä intuitiota ja teoriaa mutkistava asia on tekijä / kohde -asetelman monimutkaistuminen. Useimmissa moraalisia reaktioita aiheuttavissa tilanteissa on suhteellisen selvästi toimija ja toiminnan kohde – vaikka muut asiaan liittyvät seikat saattavatkin olla dilemmaattisempia, ja vaikka toimijan luonne (eritoten kollektiivisen toimijan tapauksessa) ei ole aina itsestään selvä. Pandemiatilanteessa jokainen (toistaiseksi taudilta välttynyt) ihminen on potentiaalisesti sekä tekijä että kohde, mutta vaikeasti määrittyvässä suhteessa: jokainen voi yhtä lailla levittää tautia, mutta eri ihmiset ovat vaihtelevissa määrin vaarassa sattuessaan sairastumaan. 

Tämän vaihtelevan vaaran takia puhutaan ”riskiryhmistä”: riskiryhmään kuulumattoman ihmisen voi katsoa vastuuttomalla toiminnalla tuottavan enemmän vahinkoa muille kuin itselleen, ja riskiryhmään kuuluvan taas olevan vaarassa niin, että muilla ihmisillä on erityistä vastuuta. Kuitenkin riskiryhmän määritelmä on häilyvä, ja siihen sisältyy suuri harmaa alue: sairastuva nuori ihminenkin voi yllättäen osoittautua enemmän uhriksi kuin vastuuttomaksi levittäjäksi.

Harmaan alueen takia on tuskaisen vaikeaa järkeillä ihmisten rooleja tekijöinä ja kohteina. Hyvä esimerkki on keskustelu Uudenmaan ”sulkemisesta”. Perustuslakiasiantuntijat Martin Scheinin ja Pauli Rautiainen esittivät, että toimi on liian ”tylppä”: koska se aiheuttaa merkittävän kuolemanvaaran Uudellamaalla asuville riskiryhmille, sitä ei voi pitää oikeutettuna, vaikka toimi merkitsisi suuremman ihmisryhmän suojelemista. Professori Antti Kauppinen kirjoitti tähän vastineen, jossa hän pyrki osoittamaan, että joissakin tilanteissa on oikein uhrata tai vaarantaa aktiivisella toimella ihmisiä, kun se merkitsee toisaalta suuremman ihmisjoukon pelastamista. 

Kauppisen erinomainen teksti jättää kuitenkin auki juuri kohdentamisen ongelman. Joissakin tilanteissa ihmisten asettaminen riskialttiiksi suuremman ryhmän suojelemiseksi voi olla oikeutettua, mutta on epäselvää, miksi juuri ”Uudellamaalla asuvat” olisi se joukko, johon on perusteltua kohdistaa nämä toimet.  Voidaan hyvin kuvitella Scheininin ja Rautiaisen kirjoituksen hengessä vaihtoehtoinen toimi, jossa sama liikkumisrajoitus tehdään sillä rajauksella, että yli 80-vuotiaat sydän- ja keuhkosairaat päästetään evakuoitumaan pois Uudeltamaalta. Riskejä Uudenmaan ulkopuolelle tuotetaan jonkin verran enemmän, mutta tämän ryhmän suojelemisen voi olettaa kompensoivan lisääntyneen riskin. 

Eettinen ongelma on, millä tarkkuudella suuresta joukosta voidaan rajata ulos ihmisiä, joita tulisi ajatella ensisijaisesti vaarassa olevina ja vasta toissijaisesti tartuttajina. Jossain pisteessä erottelu menee karkeaksi: liikkumisen rajauksista joustaminen alkaa tuottaa liikaa haittaa, jos riskiryhmien koko suuri harmaa alue pitäisi päästää evakuoitumaan. On hyväksyttävä johtopäätös, että jotkut ryhmät asetetaan suuremman edun nimissä ylimääräisille riskeille alttiiksi. Traagisia valintoja joudutaan siis tekemään jollain erottelun tasolla: sopiva erottelun taso ei kuitenkaan välttämättä ole juuri ”Uudellamaalla / muualla asuvat”.  Ongelma on, että pelkät etiikan välineet eivät riitä: tarvittaisiin tarkentuvaa tietoa eri ihmisryhmien riskialttiudesta.

Sama toiminta ja samat säännöt

Tavanomaisessa moraaliajattelussa on vaivatonta tottua siihen, että täysin samanlaisten tekojen moraalinen status on jokseenkin sama. Asiaa mutkistavat tekojen taustalla olevat erilaiset intentiot ja yhteiskunnallisista asemista johtuvat vaihtelevat mahdollisuudet tehdä arvostettavia tekoja, mutta arkisessa moraalissa samanlaisten tekojen moraalinen samaistaminen on kohtuullisesti riittävä ohjenuora. 

Pandemia-aikana tekojen moraalinen status tuntuu kuitenkin irtautuvan tästä lähtökohdasta. Laajasti hyväksytty moraalinen normi kuuluu: jätä kaikki paitsi täysin välttämättömät sosiaaliset kontaktit pois. Ihmisillä on kuitenkin syystäkin erilaisia tulkintoja siitä, mikä on välttämätöntä. Yhdet voivat olla mukavuussyistä haluttomia muuttamaan elämäntyyliään ja kokevat lähes kaiken totutun välttämättömänä; toiselle taas sellaiset asiat, joista toisen voi olla hyvinkin helppo luopua, ovat todella täysin välttämättömiä selviytymisen keinoja.

Piittaamatonta ja välttämätöntä ei voi erottaa pelkän käyttäytymisen perusteella. Ihmiset muodostavat liiallisen ruuhkan kaupan ovelle avajaistarjousten houkuttelemana: luultavasti taustalla on paljon piittaamattomuutta, mutta on yhtä lailla mahdollista, että jollekin joukossa alennusruoan ostaminen on syömisen ehto – eli välttämätöntä. 

Useissa keskusteluissa on syystäkin huomautettu, että ihmisten tilanteet ovat hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Long Play -julkaisussa Anu Silfverberg muistutti, ettei ulkoapäin katsomalla koskaan tiedä, minkälainen joukkio muodostaa perheen tai ruokakunnan. Lähisuhteiden lisäksi ihmisten taloudellinen tilanne, ajankäytön paineet, arjen vastuut ja vaikkapa mielenterveys vaihtelevat runsaasti. Kuka tahansa otollinen paheksunnan kohde voi koska tahansa paljastua ihmiseksi, joka on kriisiaikaisessa taakanjaossa tehnyt jo kaikkensa ja enemmänkin.

Filosofiassa tehdään joskus erottelu ”uniform rules” / ”same rules”. Uniform rules tarkoittaa, että ihmisiltä vaaditaan tiukasti samanlaista toimintaa, same rules taas sitä, että kaikkiin sovelletaan samoja periaatteita. Vallitsevassa tilanteessa ”same rule” on siis: vältä kaikkia tarpeettomia kontakteja, ”uniform rule” taas oletusta, että ihmiset jättävät kontaktit pois samalla tismalleen samalla tavalla. 

On selvää, että ”same rule” edustaa moraalista säännöstöä, jota on kohtuullista soveltaa, mutta sen toteuttamista on juuri tilanteiden moninaisuuden takia jokseenkin mahdotonta todentaa. Lähinnä voidaan toivoa tai olettaa, että ihmiset todella tekevät ihmiskontaktien vähentämiseksi kaiken sen mitä aidosti voivat tehdä.

Vahingoittamista on vain suhteessa taakanjakoon

Monessa keskustelussa pidetään varsin selvänä, että joitakin oikeuksia (liikkuminen) voidaan lähtökohtaisesti rajoittaa toisten oikeuksien (elämä) suojelemiseksi. Oikeuslähtöisessä moraaliteoriassa ajatellaankin, että oikeudeksien alaa on pakko rajoittaa, koska oikeudet käytännössä väistämättä törmäävät. Oikeuksiaan ei voi käyttää toisten vahingoittamiseen.

Pandemia-ajan hankaluus tulee esiin, kun arvioidaan, mikä itse asiassa on vahingoittamista. Mikään toiminta sinänsä kun ei ole toisten vahingoittamista (olettaen että epidemian tukahduttaminen on mahdotonta), vaan siitä tulee vahingoittamista vasta osana kokonaisuutta, jossa kanssakäymisen kokonaismäärän olisi pysyttävä tietyissä rajoissa. Filosofi Lauri Lahikainen on kutsunut tätä ”kontaktibudjetiksi” viitaten ilmastonmuutoskeskusteluissa usein esillä olevaan ”hiilibudjettiin”.

Kärjistetysti: jos 99.9 prosenttia väestöstä noudattaisi erittäin tiukkoja suojatoimia, loppu 0.1 prosenttia voisi toimia hyvinkin holtittomasti, ja kokonaisuus pysyisi edelleen ”budjetin sisällä”. 0.1 prosenttia toimii yksilöinä typerästi, mutta on epäselvempää, vahingoittavatko he muita. Ongelma ei myöskään olisi näiden 0.1 prosentin toimien varsinaiset seuraukset, vaan se, ettei 99.9 prosenttia hyväksyisi tätä taakanjakoa ja alkaisi myös toimia huolimattomammin.

On avoin kysymys, miten pitkälle epätasainen allokointi voi mennä legitimiteetin säilyttäen. Yllämainitut oikeusoppineet Scheinin ja Rautiainen vihjaavat tekstissään, että kun oikeus elämään perusoikeutena ajaa edelle, toisten liikkumista voidaan oikeutetusti rajoittaa hyvinkin paljon enemmän. Terveen väestönosan tiukka kotiaresti kompensaationa riskiryhmien mahdollisuudesta lisätä eloonjäämismahdollisuuksiaan evakuoitumalla olisi perusteltu; eri asia on, pidettäisiinkö sitä lopulta hyväksyttävänä. 

Riippuvuus toiminnan kokonaisuudesta vaikeuttaa moraalista arviointia. Ongelma palautuu mahdottomuuteen arvioida toimintaa teon perusteella. Kaksi ihmistä matkustaa samalla bussilla – yksi toimii moraalittomasti, toinen ei, koska toisen matkustus on valtiollisesti määritelty välttämättömäksi ja näin laskettu ”kontaktibudjettiin”. Omien asioiden ja vahingoittamisen välisen rajan voi siis määritellä vain osana ihmisistä riippumatonta kontaktimäärän allokaatiota. 

Valtiotasolla määritellään prioriteetteja ja tarpeellisuutta: mikä on välttämätöntä liikkumista, minkä asioiden täytyy pysyä toiminnassa, ja niin edelleen. Mutta tällaiset määritelmät ovat aina myös kiistettävissä: olisi outoa sanoa, että vastuuttoman käytöksen erottaa siitä, toimiiko niissä rajoissa, mikä on valtion käsitys välttämättömästä toiminnasta.

Kysymys ei ole ainoastaan siitä, kenelle valtio allokoi liikkumisen mahdollisuuksia. Mikä tahansa yleinen linjaus tai rajoitus on joka tapauksessa tehty väestön, ei yksilön näkökulmasta. On esimerkiksi luontevaa paheksua ihmisiä, jotka piittaamattomasti liikkuvat suurissa joukoissa tai ajelevat hiihtokeskuksiin pyynnöistä huolimatta. Mutta toimia suunniteltaessa on toki täytynyt ennakoida se, että eri väestöryhmät reagoivat määräyksiin ja suosituksiin vaihtelevalla vakavuudella, ja kalibroida toimet ja suositukset sen mukaisesti. Piittaamattomuuteen on silti vaikeaa suhtautua sen mukaisesti: ”kappas, tuolla taitaa olla suosituksista piittaamattomaan väestösegmenttiin kuuluvia ihmisiä liikkeellä, itsehän kuulun suositukset huomioivaan segmenttiin”.

Lopuksi

Epidemia-aika herättää monenlaisia tunteita, joiden joukossa ovat erilaiset moraaliset tunteet vastuuntunnosta paheksuntaan. Moraalisten tunteiden ja arvostelmien voimakkuus on hyvin näkyvää. Osa tästä ”moraalisesta tihentymästä” on ikävää naapurikyttäystä, osa yhteisön kykyä toimia poikkeustilanteessa, osa henkilökohtaisen toiminnan hiljaista reflektointia. 

Yleensä suurin osa moraalisista reaktioista perustuu kuitenkin tottumuksen luomaan moraaliseen intuitioon. Yllä olen listannut muutamia syitä, miksi totunnaiset eettiset ajatustavat ja intuitiot pettävät tai joutuvat nopeasti uuteen asentoon. Moraalinen navigointi pandemia-aikana edellyttää paitsi reflektiota, myös ihmisten moninaisten tilanteiden huomioimista. Helppoa se ei ole, eikä täysin johdonmukaisia moraalisia reaktioita ole syytä edellyttääkään.

Pandemia-aikana eettisesti harkitseva, reagoiva ja tuomitseva yksilö menettää luontaisesti yksilölle kuuluvan position, ja monenlaiset moraalikysymykset saavat merkityksen vasta suhteessa yhteiskunnalliseen koordinaatioon ja laajempaan taakanjakoon. Moraalista on siis vaikea puhua siksikin, että se oikeastaan alkaa vasta, kun taakanjaon oikeudenmukaisuuteen on jo otettu kantaa. Moraali on aina yhteiskunnallinen kysymys, mutta se on erityisesti sitä silloin, kun sitä ohjaavat periaatteet luodaan ihmispopulaation perspektiivistä.

YTT Teppo Eskelinen on kehitysmaatutkimuksen yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa ja Tampereen yliopiston yhteiskuntafilosofian dosentti.