Korona-aikana täytyy kantaa huolta keskenään vaikeasti verrattavista, jopa yhteismitattomista asioista. Kansalaisten perusoikeuksia joudutaan rajoittamaan. Lapset ja nuoret oireilevat sosiaalisten kontaktien puuttuessa. Taiteen ja kulttuurin toimijat ovat vaikeuksissa. Tapahtuma-, matkailu- ja ravintola-alalla koetaan konkursseja, ja työttömyys uhkaa monia.
Ennen kaikkea viruksen levitessä useita ihmisiä kohtaavat kuitenkin vakava sairaus ja kuolema. Nämä vaarat kohdistuvat erityisesti niihin, jotka ovat muutenkin haavoittuvia – perussairauksista kärsiviin ja ikääntyneisiin. Onneksi heitä jo suojataan rokotuksin, mutta laumasuojaan on matkaa. Terveyshaitat ovat myös epäsuoria: koronataudin vuoksi muu sairaanhoito lykkääntyy, mistä seuraa ikäviä kerrannaisvaikutuksia.
Eri tavoin merkityksellisten tarpeiden ristipaineessa saattaa järkeviltä ja vastuullisiltakin yksilöiltä, niin kansalaisilta kuin poliittisilta päätöksentekijöiltäkin, unohtua melko ilmeiseltä vaikuttava asioiden tärkeysjärjestys. On vaikea nähdä, että esimerkiksi päätös, jolla purettaisiin koronarajoituksia (sinänsä perustellusti) nuorten hyvinvointia ajatellen, voisi olla moraalisesti hyväksyttävä tilanteessa, jossa uusien virusmuunnosten nopea leviäminen uhkaa kiihdyttää epidemiaa ja aiheuttaa sekä riskiryhmäläisten lisäkuolemia että terveiden työikäisten vakavia sairastumisia.
Pääkaupunkiseudulla tehtiin alkuvuodesta 2021 kaksi päätöstä, joiden voidaan katsoa ilmentävän outoa käsitystä asioiden tärkeysjärjestyksestä ja siten eräänlaista vakavuuden tajun hämärtymistä. Päätettiin avata lasten ja nuorten ryhmäharrastuksia (myös sisätiloissa) sekä palauttaa toinen aste rajoitetusti lähiopetukseen. Hallituskin on luvannut, etteivät rajoitukset enää maaliskuuksi asetetun (eurooppalaisittain kevyen) ”sulun” jälkeen koskisi lapsia ja nuoria.
Koronan torjunta ”aikuiset edellä” on kelpo lähtökohta. Lasten ja nuorten pahoinvointi on mitä vakavin yhteiskunnallinen ongelma, joka saa laajaa huomiota Koskelan kauhistuttavan murhan kaltaisina ääri-ilmiöinä. Paljon on myös näkymätöntä ahdistusta. On vahvaa evidenssiä siitä, että pitkään jatkuvat etäopetusjärjestelyt ja muut rajoitukset heikentävät lasten ja nuorten hyvinvointia ja saattavat jopa vaikuttaa heidän persoonallisen identiteettinsä rakentumiseen – tästä ei ole aihetta olla eri mieltä.
Silti nuorten paremman olon ”ostaminen” sillä hinnalla, että vanhusten ja muiden riskiryhmäläisten annetaan kuolla taudin levitessä, on eettisesti sietämätöntä. Eikä kouluihin palaamista voida pitää nuorille itselleenkään turvallisena. Tässä ei ole kyse lasten ja nuorten syyllistämisestä vaan asioiden asettamisesta oikeisiin mittasuhteisiin.
Argumentit, jotka perustuvat siihen, ettei kouluissa tai harrastuksissa ole todettu laajoja tartuntaketjuja, vaikuttavat heikoilta. Käsillä ovat uudet, helpommin tarttuvat virusmuunnokset.
Järkevät ihmiset voivat olla eri mieltä koronatoimien mitoituksesta ja ajoituksesta, mutta eri mieltä ei vastuullisesti voida olla siitä perusasiasta, että ihmiselämää on kaikin tavoin suojeltava – myös heikoimpien elämää, ja erityisesti heidän.
Kyse on koronakeskustelun käsitteellisestä viitekehyksestä. Tilanteen vakavuuteen nähden kiistellään triviaaleista asioista, kuten siitä, voidaanko jokin määrä ihmisiä sallia jossakin tilassa. Jokaiselle pitäisi olla selvää, että turvallinen sisätilakontaktien määrä on nolla. Kaikki kontaktit tulee minimoida niin täysin kuin mahdollista. Niin aikuiset kuin lapsetkin tulisi ohjata vakavuuden diskurssiin, jonka näkökulmasta on tragikoomista kiistellä harrastusten sallimisen henkilörajoista.
Tasapainoista käsitystä elämästä ja maailmasta nuorille ei tarjoa ajattelu, jossa esimerkiksi harrastusten jatkumisen katsotaan olevan tärkeämpää kuin toisten terveys, hengestä puhumattakaan. Nehän ovat harrastuksia. Niitä ilmankin on mahdollista elää. Joka riemuitsee ryhmäharrastusten avaamisesta keskellä pandemiaa kasvattaa kasvatettaviaan kieroutuneeseen kuvaan todellisuudesta eikä huomioi sitä, että rajoitusten löysentäminen voi myös ikävällä tavalla tehdä nuorista itsestään osasyyllisiä tartuntaketjuihin, jopa kuolemiin.
On myös kestämätön argumentti kysyä, miksi lasten harrastuksia pitäisi rajoittaa, kun aikuiset voivat mennä baariin – ja onneksi baareja ehkä vihdoin suljetaankin. Tässä onkin ollut ilmeinen epäsuhta, ja siinä on epäonnistuttu, ettei aikuisten rajoituksia ole kiristetty jo aiemmin. Päätöksentekijöiden tulisi kantaa vastuunsa siitä, että epätasapaino ratkaistaan pitämällä voimassa tiukkoja rajoituksia, ei suinkaan löysäämällä niitä; epäonnistumista ei pidä paikata uudella epäonnistumisella.
Voidaan spekuloida, että rajoituksia purkavissa päätöksissä korostuva näkökulma etenkin nuorten hyvinvointiin on eräänlainen ylimitoitettu seuraus ajallemme tyypillisestä hyvinvointikeskeisyydestä. Liioiteltu hyvinvointidiskurssi vaarantaa vakavuuden viitekehyksen. Ihmisille ei saisi tulla paha mieli mistään: on kurjaa, kun ei päästä ryhmäliikuntatunnille eikä kohdata kasvokkain, ja kotona treenaaminenkin on tylsää. Tällainen mielihyväajattelu ei ole missään järkevässä suhteessa rajoitusten tavoitteisiin. Lapset ja nuoret eivät ehkä itse osaa asiaa arvioida, mutta aikuisella on vastuu käyttämänsä käsitteistön vakavuudesta.
Samanlaiseen koko maailmasuhdettamme häiritsevään ja koronadiskurssiamme rasittavaan mittakaava- tai kategoriavirheeseen voi ajautua myös se, joka jatkuvasti hokee live-kohtaamisten tärkeyttä ja pahoittelee suureen ääneen etätyön jatkumista. Etätyö ei ole kaikista kivaa, mutta se pelastaa ihmishenkiä. On tämän olennaisen seikan sivuuttamista valitella yhä uudelleen, ettei Teams-kokouksessa ehkä ihan päästä toisen tunnetilojen äärelle.
Kaikkialle sienirihmastomaisesti rönsyilevä minäkeskeisyys sumentaa näkymämme asioiden tärkeysjärjestykseen. Joskus tuntuu kuin maailman pitäisi olla suuri hyvinvointikeskus hyvän olomme pseudoyhteisölliseksi edistämiseksi. Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella käsitteistöllä.
Sellaisen diskurssin välttely on myös oire kulttuurin lapsellistumisesta. Nuorison pahoinvoinnin yhteydessä on puhuttu ”kadotetun sukupolven” uhasta, ja tältä välttymiseksi monet haluavat avata lähiopetusta ja harrastuksia. Nähdäkseni vaara on päinvastainen. Uhkaamme kasvattaa kadotettua sukupolvea kasvattamalla nuoria lapselliseen kulttuuriin, jossa oman identiteetin rakennus, kiva olo ja yhteisöllisyys asetetaan tärkeysjärjestyksessä väärälle paikalle.
Menetämme sukupolven, joka oppii, ettei toisen henki ole tärkein varjeltava asia. Lapset ja nuoret tulee pelastaa tältä ohjaamalla heitä irti ”minä ensin” -ajattelusta – esimerkiksi muistamaan, että harrastusten tulee jäädä syrjään oikeasti tärkeiden asioiden tieltä. Tässä aikuisten on näytettävä tietä.
Todellista yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia edistää sen ymmärtäminen, että rajoituksia avaamalla – epidemian levitessä – olemme syyllisiä toisten ihmisten kärsimykseen ja kuolemaan. Nuorten oikeus lähiopetukseen (saati harrastuksiin) ja ihmisten oikeus elämään eivät yksinkertaisesti kuulu samaan kategoriaan; ne ovat aivan eri tason oikeuksia. Oman hyvinvoinnin ja toisen hengen varjelun näkeminen samantasoisina tuo mieleen Rokan sanat Lammiolle, joka on – vakavat ja vähemmän vakavat asiat sekoittaen – käskenyt hänet koristamaan korsun polunvartta pyöreillä kivillä: ”Sovas tien minkä pittää, mut leikkimää en rupia.” Ikävä kyllä koronakeskustelun käänteiden seuraaminen saa muistelemaan toistakin saman romaanihenkilön synkän monologin lausetta: ”Meist kuoloo viel toine puol.”
Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa sekä Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. Hänen aiempia korona-analyysejään voi lukea esim. Etiikka.fi-sivustolta (yhdessä Sari Kivistön kanssa), Ars moriendi -sivustolta, eroonkoronasta.fi-sivustolta ja Helsingin Sanomista.
Uhkaamme kasvattaa kadotetun sukupolven, jolle “minä ensin” menee toisten hengen edelle. Nuorten kivan olon ostamin… https://t.co/GhaB7etYMm
RT @HRydenfelt: Uhkaamme kasvattaa kadotetun sukupolven, jolle “minä ensin” menee toisten hengen edelle. Nuorten kivan olon ostaminen sillä…
RT @HRydenfelt: Uhkaamme kasvattaa kadotetun sukupolven, jolle “minä ensin” menee toisten hengen edelle. Nuorten kivan olon ostaminen sillä…
RT @HRydenfelt: Uhkaamme kasvattaa kadotetun sukupolven, jolle “minä ensin” menee toisten hengen edelle. Nuorten kivan olon ostaminen sillä…
Jykevää filosofista aikuisuuden puolustusta #korona
“Vakavuuden hämärtyminen saa asioiden tärkeysjärjestyksen unoh… https://t.co/lBoLXU18u4
Erinomainen prof. Sami Pihlströmin kirjoitus koronan torjuntatoimiin liittyvistä eettisistä kysymyksistä.
‘Paremm… https://t.co/MaMKvSxuCB
Tässä ei ole kyse niin yksinkertaisesta asiasta kuin harrastusten vertaamisesta toisen ihmisen oikeuteen elämään. Olisipa se niin yksinkertaista. Koronarajoitukset aiheuttavat kuolemia ja kärsimystä niin isolla skaalalla, että rajoituksia voi hyvin perustein kyseenalaistaa. Konkurssit aiheuttavat itsemurhia ja vuosikymmeniä kestäviä mielenterveysongelmia. Julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on romutettu. Talous kyntää niin syvällä, että maksamme siitä tulevat vuosikymmenet. Miten käy ihmisten, joiden syövät olisi voinut havaita aikaisessa vaiheessa, jos sairaaloiden resursseja ei olisi varattu mahdollisille koronapotilaille? Sairaalat ovat seisseet tyhjinä nyt vuoden. Miten käy perheväkivaltaa kokeneille lapsille, joiden kohtalot eivät selviä riittävän ajoissa viranomaisille, koska lapset ovat etäkoulussa?
Sairaalat eivät ole seisseet tyhjinä yhtään päivää! Sairaalasänky tunnetaan siitä, että se ei koskaan ehdi jäähtyä sillä välin kun yksi lähtee ja toinen tulee hoitoon.
Tärkeitä näkökulmia huomioitavaksi nämäkin. Itsemurhia tämä kriisi tuskin kuitenkaan eskaloi. Niin ei tapahtunut 90 – luvun lamassakaan. Itsemurhien määrä saavutti pidemmän kehitysjakson huipun 1990 ja kääntyi siitä laskuun, joka jatkuu edelleen.
“Koronarajoitukset aiheuttavat kuolemia ja kärsimystä niin isolla skaalalla”, kerrotaan edellisessä kommentissa.
Ei tässä mitään olisi tarvinnut rajoittaa.
Viime kesänä Suomessa ei ollut koronaa käytännössä ollenkaan. Mitään muuta ei olisi tarvinnut tehdä kuin pitää rajat kiinni. Kaikki syksyllä 2020 ja sen jälkeen tulleet virukset tuotiin rajan yli. Myös kaikki nyt vallitsevat vaikeammat virusmuunnokset tuotiin rajan yli, tietoisella päätöksellä. Täällä niitä ei aikaisemmin ollut.
Lapset olisivat voineet käydä harrastuksissa ja sairaat sairaaloissa. Talous olisi voinut pyöriä.
Ongelma on, että “avoimet rajat” on pyhä lehmä, jonka edessä ollaan valmiita hyväksymään jopa mittava määrä kuolemia.
Oikeasti rajojakaan ei olisi tarvinnut laittaa kiinni. Aivan riittävää olisi ollut, että maahan olisi päässyt vasta kahden viikon karanteenihotellissa oleskelun ja kahden puhtaan näytteen antamisen jälkeen. Maahan olisi kyllä saanut edelleenkin tulla. Kahden viikon oleskelu hotellissa olisi ollut se “mielipaha”, joka nyt on katsottu suuremmaksi haitaksi kuin satojen ihmisten turhat kuolemat.
Professori Pihlströmin argumentti on paljon vahvempi kuin mitä hän kenties edes itse alkuun ymmärsi. Kyse ei ollut “nuorten hyvinvoinnista” luopumisesta lukuisien muiden ihmisten hengen ja terveyden pelastamiseksi. Todellinen intressivertailu oli maahan pyrkivien ihmisten lyhyt hotellivisiitti vs. lukemattomien viattomien ihmisten henki ja terveys.
Kukaan ei olisi kuollut tai vahingoittunut kahden viikon hotellilomaan.
Nimimerkki Ei professori yllä ehtikin jo sanoa monia omia ajatuksiani. Mielestäni tässä tekstissä Pihlström ei ota tarpeeksi huomioon 1) vapautta ja muita arvoja eikä 2) rajoitustoimista aiheutuvaa haittaa.
Koronarajoituksissa on kyse valinnasta kahden välillä. En asettaisi toiseen vaakakuppiin “mielihyvää” ja oman itsen”kivaa” oloa kuten Pihlström minun silmiini vaikuttaa tekevän, vaan painavammin sanottuna vapauden, toiminnan ja sosiaalisuuden, ilman mitään vähättelevää merkitystä viimeiselle sanalle. Nämäkin pitää ottaa huomioon rationaalisessa käsitteistössä.
Lisäksi on selvää, että ihmishenkien varjelu on tärkeintä, mutta todellisissa yhteiskunnissa se ei selvästi ole ainoa arvo. Esimerkiksi nopeusrajoituksia moottoritiellä ei lasketa 50 kilometriin eikä kielletä alkoholin myyntiä, vaikka voitaisiin esittää erilaisia laskelmia näillä toimilla pelastetuista ulkopuolisten ihmisten hengistä. Onko koronalle menetetty henki sitten arvokkaampi kuin muulle menetetty henki?
Voidaan esittää arvioita myös pitkäaikaisten koronarajoitusten välillisesti aiheuttamasta syrjäytymisestä, sairaudesta ja jopa kuolemistakin eikä siis pelkästään mielipahasta. Ihmishenkien ensisijaisuuden periaate ei voi absoluuttisesti toteutua, kun suojelukeinotkin voivat viedä jopa henkiä. Siksi uskon, että käsillä olevat valintatilanteet ovat vielä traagisempia kuin pelkästään tämän tekstin pohjalta voisi ajatella.
Kiitos, luin, erinomainen puheenvuoro!
Näkymä, joka siitä kuitenkin puuttuu, on, että tiukat rajoitukset viime maaliskuusta kesään – kuten tehtiin – ja rajasuojan varmistaminen sekä tartuntojen jäljittämisen ja eristämisen riittävät valtuudet ja resurssointi sen jälkeen olisi vapauttanut 99+% kansalaisista jokseenkin kaikista koronarajoituksista viime kesäkuun jälkeen. Ts. niin nuoret, keski-ikäiset kuin vanhatkin, kapakoissa, festareilla, kuntosaleissa, harrastuksissa, konserteissa, teattereissa kuin museoissakin, niin sukujuhlissa, häissä, serkustapaamisissa kuin hautajaisissakin kävijät.
Todettu altistunut ja tartunnan saanut olisi tietenkin joutunut pariksi viikoksi karanteeniin – aivan kuten nytkin, hyvin paljon pienempi joukko mutta pitävämpään karanteeniin. Ulkomailla käyntiä olisi toki mutkistanut kahden viikon pysähdys rajalla kotiin palatessa, mutta eipä sitä ole Ruotsista nuuskanhakua [välttämättömistä perhesyistä!] ja Virosta oluen halkua [välttämättömistä perhesyistä!] lukuunottamatta juuri muutoinkaan harrastettu.
Valtakunnan rajan yli työnsä vuoksi pendelöijät ja heidän työnantajansa olisivat oikeasti joutuneet kärsimään – heidät olisi pitänyt rokottaa ensimmäisenä, työnantajan hankkimilla rokotteilla ja kustannuksella. Ulkomaisista matkailijoista toimeentulonsa saaneet olisivat menettäneet sen tulovirran, mutta kotimaiset matkailijat olisivat kuitenkin voineet sen jopa ylikompensoida.
Summa summarum, kesäkuun jälkeen vaikeudet olisivat kohdistuneet paljon pienemmälle joukolle ja paljon lyhyemmän aikaa. Rokotuksia ja niiden tuomaa turvallisuutta ja vapautumista onnistunut tukahduttaminen ei olisi häirinnyt mitenkään.
Mikä tässä Uuden Seelannin vaihtoehdossa oli se ylitsekäymätön ongelma? Mikä teki sen poliittisesti mahdottomaksi? Ei ainakaan talous, koska taloutta se olisi vahingoittanut paljon vähemmän. Mikä voi selittää sen irrationaalisen atavistisen vihan, jolla monet aktiiviset somevaikuttajat siihen reagoivat?!
Kts.
https://worldaccordingtomatti.blog/2020/10/25/talous-ja-terveys-eivat-ole-vaihtoehtoja/ https://worldaccordingtomatti.blog/2021/02/06/rokottaminen-ei-korvaa-tukahduttamista-ainakaan-viela-2021/
Hyvä aihe ja äärimmäisen monimutkainen sellainen. Minusta paljon monimutkaisempi, kuin Sami antaa ymmärtää. Minusta kyse ei ole siitä, että koulujen avaamisella ostetaan nuorille hetkellisesti koettavaa “parempaa oloa”. Minun ei ole vaikea kuvitella tilannetta, jossa pitkä etäopetus (esim. PK seudulla ilmeisesti yli 9kk) johtaa menetettyihin elämiin ja tregidioihin, muuta nämä vaikutukset ei näy kuolintilastoissa tänä vuonna. Siksi näitä voi olla vaikea hahmottaa. Laajemman kuvan ja välittömien seurausten ajattelu minusta myös tärkeää.
Päättäjillä ei ole ollut pitkään aikaan näin vaikeita päätöksiä tehtävänä ja arvostan jokaista, joka tekee joutuu tekemään päätöksiä todella vaillinaisella informaatiolla. Mä en tiedä mitä päättäjien pitäisi tehdä, mutta olen itse miettinyt seuraavanlaisia ajatuskehitelmiä.
Ei kannata keskittyä kritisoimaan minun heittämiä lukuja tai lähtöoletuksia, niissä on 100% varmuudella virheitä. Sen sijaan kannattaa ajatella itse ja heittää kommenteissa omat arviot luvuista. Matematiikka voi tuntua kylmältä lähestymistavalta aiheeseen, mutta se voi tuoda asian lähemmäs konkretiaa.
—
Vaihtoehto A): Kuvitellaan, Suomessa olisi 100kpl kuolemia enemmän, jos koulut ei olisi etäopetuksessa. Kuolleen ikä vaikkapa keskimäärin 83 vuotta. Kuvitellaan, että 100 ihmisen elämä on lyhentynyt vaikka keskimäärin 4 vuodella, jotta nuorempana kuolleet huomioidaan.
Tilanteessa on menetetty 400 vuotta ihmiselämästä – tämä on todella traagista ja surullista.
—
Vaihtoehto B): Esim. PK seudulla 15-18 vuotiaat toisen asteen opiskelijat on ilmeisesti ollut viimeisen 11kk aikana noin 2kk paikan päällä koulussa, muu aika etäopiskelussa*. Kuvitellaan, että etäopetuksen myötä eniten kärsii juuri ne opiskelijat, joille koulu on muutenkin vaikeaa.
Kuvitellaan, että tämän myötä koko Suomen 300 000 toisen asteen opiskelijasta 25 nuorta menettää kiinnostuksen liikuntaharrastukseen ja alkaa kärsimään lähivuosina vaikeasta ylipainosta, 25 alkoholisoituu ja putoaa työelämästä viiden vuoden sisään, 25 tupakoi loppuelämän, 25 alkaa käyttämään huumeita ja rahoittaa tätä rikoksia tekemällä… (näitä voi kukin keksiä lisää).
Näillä lähtöoletuksilla noin 1/3000:sta toisen asteen opiskelijoista kokisi tällaisen tragedian. Jokainen voi vaikka muistella omaa ammattikoulu tai lukioaikaa, ja pohtia tuleeko mieleen omalta luokalta yhtään tapausta, jossa näin olisi voinut käydä.
Kuvitellaan, että näiden nuorten elämä lyhenee yllämainittujen seikkojen seurauksena keskimäärin 4 vuodella (esim. sydän- ja verisuonitautien ja syöpien takia) ja heidän elämässään on enemmän kärsimystä seuraavan 60 vuoden ajan.
Tässäkin tilanteessa on menetetty 400 vuotta ihmiselämästä – tämä on todella traagista ja surullista.
—
Kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto, mutta tällaisten skenaarioita on mun mielestä hyvin aiheellista pohtia. Voi myös miettiä sitä, kummassa vaihtoehdossa on suurempi riski, että luvut on 10x liian pienet.
* Tämä lainattu PK-seudun koronakoordinaatioryhmän tiedotustilaisuudesta parin viikon takaa, en ole tarkistanut faktaa
Sinänsä hyvä aihe, vaikka olenkin täysin toista mieltä. Nuorison tehtävä ei ole suojella riskiryhmiä vaan suojautuminen lähtee yksilöstä itsestään. Muutenkin riskiryhmien jalustalle nostaminen ja normaaleiden terveiden ihmisten syyttäminen on täysin käsittämätöntä. Riskiryhmäläinen pystyy kyllä nyky maailmassa suojautumaan halutessaan. Siihen ei tarvita nuorisolta juurikaan panosta.
90-luvun lamasta lähtien asiantuntijat ovat säännöllisesti julkisuudessa muistutelleet, että sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen johtaa koviin hyvinvointitappioihin: lisääntyneeseen sairastamiseen ja menetettyihin elinvuosiin. Nämä opit tuntuvat monissa puheenvuoroissa unohtuvan täysin.
Ei ole kyse hyvin pärjäävien nuorten mielipahan välttämisestä, vaan haavoittuvassa asemassa olevien nuorten keskipitkän ja pitkän aikavälin kovista hyvinvointitappioista.
Mielenkiintoinen aihe, joka pitäisi ottaa laajasti keskusteluun mm. ilmastokriisin kanssa. Mistä a:n, b:n ja c:n pitää luopua, että lopuillekin aakkosille jää jotain.
Mutta niistä menetetyistä elinvuosista… tätähän on laskeskeltu.
https://www.nature.com/articles/s41598-021-83040-3
Blogiteksti lähtee oudoille vesille viimeistään kohdassa, jossa kirjoittaja itsekin tunnustaa spekuloivansa, että harrastusten rajoitusten purkaminen olisi ylimitoitettu seuraus ajallemme tyypillisestä hyvinvointikeskeisyydestä. On helppo nähdä, mihin keskusteluun oletus liittyy. Vaikea sen sijaan on nähdä, miten juuri harrastukset ilmentäisivät itsekeskeistä minä ensin -arvomaailmaa, oman mielihyvän tavoittelua ja pinnallista identiteetin rakentamista ja kivaa (pseudo)yhteisöllisyyttä.
Harrastuksissa, etenkin lapsilla ja nuorilla, on usein ja parhaimmillaan kysymys tavoitteellisesta toiminnasta, joka vaatii kurinalaisuutta ja usein myös omien mukavuusrajojen ylittämistä. Joissain lajeissa, kuten musiikki, tanssi ja urheilu, tavoitteellinen ja pitkäjänteinen harrastaminen jo lapsuudessa on edellytys ammattilaisuudelle. Useimmiten kysymys on kuitenkin ennen kaikkea aineettoman kulttuuriperinnön ja tietojen ja taitojen siirtämisestä sukupolvelta ja yksilöltä toiselle. Tämä vaatii aikaa, harjoittelua, harrastettavalle asialle omistautumista. Harrastuksissa koetaan yhdessä toimimisen ja toisista riippuvaisuuden ja vastuullisen merkitys käytännössä ja kouriintuntuvasti ja opitaan arvostamaan edellisten sukupolvien hankkimia ja kehittämiä tietoja ja taitoja. Tämä on yhteisöllisyyttä, jolla ei ole mitään tekemistä mielihyvähakuisen identiteettishoppailun kanssa. Toki harrastuksia, kuten taiteita ja kulttuuria ylipäätään puolustetaan nykyään niiden hyvinvointivaikutuksilla. Jos tämä on ainoa arvo, joka niille annetaan, on selvää, että nämä toiminnat on helppo lakkauttaa, jos muut arvot sitä vaativat.
Elämän suojelu on helppo nostaa ylimmäiseksi arvoksi, koska jos yksilö on menettänyt henkensä ei hänellä tietenkään voi olla muitakaan arvoja eikä tarpeita. Koronan torjunnassa ei kuitenkaan ole kysymys jokaisen yksilön elämän suojelemisesta hinnalla millä hyvänsä, vaikka kirjoittajan edustamasta eettisestä näkökulmasta näin ehkä pitäisikin olla. Kysymys ei ole edes jokaisen yksilön suojelemisesta koronatartunnalta, vaan viruksen leviämisen rajoittamisesta niin, että sairaalapaikkoja riittää kaikille hoitoa tarvitseville, niin korona- kuin muillekin potilaille. Nykyisen kaltainen sairaanhoito on yksi ihmiskunnan parhaista saavutuksista ja sen toimintaedellytysten turvaaminen nauttii laajaa hyväksyntää, koska elämän ja terveyden arvoa tuskin kukaan kieltää. Tästä huolimatta kaikkien muiden kuin elämää välittömästi suojelevien ja ylläpitävien toimien leimaaminen itsekeskeisen hyvinvointikulttuurin ilmentymiksi on eettisesti kyseenalaista, myös pandemia-aikana.
Tervetullut puheenvuoro filosofilta. Filosofiassa ajattelu kulkee usein vastavirtaan, koska enemmistö ei juuri ajattele.
Mielestäni kolumni on älyllisesti laiskaa moralisointia.
Norovirus, RS-virus tai influenssavirus voivat olla valmiiksi heikossa kunnossa olevalle ihmiselle kohtalokkaita. Nykyiset sulkutoimet ovat tukahduttaneet ne lähes täysin. Pitäisikö sulkutoimia siis jatkaa senkin jälkeen, kun korona on esim. rokotteiden avulla saatu talttumaan? Jos ei, niin miksi ei? Mihin vetäisimme rajan? Missä vaiheessa sillä lapsen harrastelulla tai jopa aikuisen kuppilassa istumisella onkin jo jokin arvo?
Pitäisikö alkoholin myynti kieltää? Kuinka moni kuolema Suomessa linkittyy tavalla tai toisella alkoholiin? Kuinka moni heistä on tavalla tai toisella heikossa asemassa? Liikenne-esimerkki tulikin jo jossain aiemmassa kommentissa.
Mitä kummaa? Eikö eetikko tiennyt, ettemme ikinä “varjele ihmiselämää kaikin keinoin”.
Emme esimerkiksi pyri parantamaan tappaviakaan sairauksia hinnalla millä hyvänsä. Emme pyri lopettamaan liikennekuolemia kaikin keinoin. Emme usein suojele yhtään millään keinolla esimerkiksi myrkyllisiltä torjunta-aineilta sitä ihmistä, joka poimii meille ruokamme jossakin kaukaisessa maassa.
Aika rankka kolumni arvostamaltani filosofilta. Pitäisikö jokaisen meistä luovuttaa vasen kätemme, jos sillä voitaisiin tuottaa yksi merkityksellinen yhden ihmisen elinpäivä lisää? Näin ehdoton vaikuttaa olevan kirjoittajan kanta. Kuten yllä todettiin, punnitsemme koko ajan elämän arvoa muita asioita vasten, tieliikenne hyvänä esimerkkinä. Ihmisten moraalinen velvoite ei ole uhrata kaikkea mahdollista, jotta jonkun elämä pitenisi, tai ainakin kirjoittajan tulisi perustella, minkä moraalifilosofisen teorian mukaan näin olisi. Loogisesti kirjoittajan positiosta seuraa määrättömän pitkä kaikkien ihniskontaktien kielto kaikkialla muualla paitsi välittömästi elämää ylläpitävissä toiminnoissa, koska leviää moni muukin tauti kuin korona ihmiskontaktien välityksellä. Vaikka ei otettaisi tämän järjestelyn moraalisia ongelmia edes huomioon, en usko että tällainen yhteiskunta kestäisi kovin montaa kuukautta.
Kiitoksia tärkeästä ja ajatuksia herättävästä puheenvuorosta Samille. Kognitiontutkimuksen näkökulmasta siinä heijastuu kiinnostavalla tavalla eräs ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmälle tyypillinen piirre.
Meidän kognitiiviselle järjestelmällemme on usein helpompaa lähestyä monimutkaisia ongelmia muotoilemalla ne harmien ja riskien (=vanhuksien kuolema) ehkäisemisen kautta (=rajoitetaan asioita X,Y ja Z) kautta. Samin esittämä trolley-ongelman variantti – nuorten harrastukset vs. vanhusten kuolema – on tyyppi-esimerkki tästä riski- tai harmipäättelystä. Ylipäänsä trolleyongelmat, joissa pitää valita huonoista vaihtoehdoista jokin, ohjaavat lähtökohtaisesti tällaiseen päättelystrategiaan.
Riski- ja harmipohjainen ajattelutapa usein nopeuttaa ongelmanratkaisua. Kääntöpuoli on, että se myös esiohjaa tietyntyyppisiin ratkaisuihin ja kapeuttaa vaihtoehtojen huomaamista. Kyse on siis eräänlaisesta kognitiivisesta vinoumasta. Jos ongelman asettelu olisi toinen – esim. “kuinka näissä olosuhteissa ratkaisut voisivat tuottaa mahdollisimman paljon elämänlaatua, turvata yhtäläistä oikeutta hyvinvointiin ja pelastaa mahdollisimman monta” – myös vastaukset ja keinot olisivat toisenlaisia.
Trolley-ongelmat ruokkivat tunnetusti ajattelua, jossa nähdään vain muutama vaihtoehto. Varsinkin jos kyse on tunteisiin vetoavista tai retorisesti tehokkaista esimerkeistä, trolley-päätelmät alkavat usein elää omaa elämäänsä. Elämän ja kuoleman kysymykset ovat usein juuri näitä esimerkkejä. Trolley-muotoilut pikemminkin ruokkivat usein keskustelun hämärtymistä, polarisaatiota ja vastakkainasettelua. Valitettavasti ne siis pikemminkin vaikeuttavat mittakaavan löytämistä kuin helpottavat sitä.
Koronakontekstissa lähiopetuskeskustelu on tyyppiesimerkki mittakaavaongelmasta. Kun vastakkain ovat kuolevat vanhukset ja ”minä-ensin”- nuoret, on toki “moraalisesti sietämätöntä”, että vanhukset kuolevat. Mutta esimerkin vuoksi myös hämärtyy, että vastakkainasettelu on yksinkertaistava, ja keskustelun lähtökohta ongelmallinen.
Lähiopetuksessa kyse on lakisääteisestä oikeudesta ja opetussuunnitelmaan kirjatusta oikeudesta saada lähiopetusta, ja siksi siitä pitäisi keskustella sellaisena. Oikeusvaltiossa – joka Suomikin on – pätee laillisuusperiaate. Lisäksi pätee myös yhteiskuntajärjestelmän oikeutukseen liittyvä periaate, että kansalaisten perusoikeudet myös rajoittavat valtion valtaa. Kun kyse on koko yhteiskuntajärjestelmämme oikeutukseen liittyvistä periaatteista, ja kenties sen kaikista perustavimmasta juridisesta ja yhteiskuntafilosofisesta periaatteesta, olisi siitä hyvä keskustella sellaisena, eikä muotoilla keskustelua yksittäisten oikeuksien vastakkainasetteluna varsinkaan trolleyongelman käsitteistöllä.
Mitä harrastuksiin tulee, niin on hyvä muistaa, että ihmisoikeuksiin kuuluu myös lasten kv. ihmisoikeussopimuksien nojalla oikeus vapaa-aikaan ja leikkiin. Harrastukset voidaan nähdä siten myös ihmisoikeuskysymyksinä, eikä vain osoituksena “lapsellisesta minä-keskeisyydestä” tai “ajallemme tyypillisestä hyvinvointikeskeisyydestä”. Tottakai ilman harrastuksia – ja montaa muuta asiaa – voi tarvittaessa elää. Kyse on silti perusoikeuksien rajoittamisesta, jolloin keskustelun täytyy koskea myös rajoitusten oikeutuksen lisäksi myös rajoitusten seurauksia itse yhteiskuntajärjestelmälle.
On muistettava, että valtion erityistehtävä on oikeusvaltioissa turvata kansalaisten yhdenvertainen oikeus *hyvään* elämään, ei vain oikeutta elämään. Eikä ole mielekästä edes kysyä, kumpi on eettisesti arvokkaampi tai moraalisesti perustellumpi tavoite. Molemmilla on eettinen erityisasema, ja oikeusvaltiossa valtion juridinen velvoite on turvata molemmat *myös* poikkeusoloissa, mahdollisuuksien rajoissa. Moraalisessa mielessä koronan tapainen tilanne ei poista kummankaan perusteluja, tai tee niitä yhtään vähempiarvoisiksi.
Ei tarvita filosofia kertomaan, että oikeus hyvään elämään ei voi tosiasiallisesti toteutua, jos oikeus elämään ei toteudu. Tämä on itsestäänselvyys. Sen sijaan toisinaan tarvitaan filosofi kertomaan, että jälkimmäisen toteutumisesta ei seuraa vielä ensimmäisen toteutumista. Vaikka oikeus elämään toteutuisi, oikeus hyvään elämään toteutuu vasta, kun yksilön muut perusoikeudet toteutuvat.
Kun yksittäisiä oikeuksia asetetaan vastakkain trolleyongelmina, tämä unohtuu täysin. Siksi vastakkain eivät ole nuorten harrastukset ja vanhusten kuolema tartuntoihin esim. hoivakodeissa. Vastakkain on tapa käsitellä ongelmia trolleyongelmina (valtion tulee valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono) vaiko ongelmina, jossa valtion tehtävänä on hakea ratkaisu, jolla se pystyy mahdollisimman hyvin tukemaan kansalaistensa perusoikeuksien yhdenvertaista toteutumista, myös poikkeusoloissa.
Tällaisella mustavalkoisella ja dogmaattisella kirjoituksella on vain vähän annettavaa tosielämän ongelmiin.
Yhteiskuntamme ei nytkään ole mitenkään järjestetty niin, että ”oikeus elämään” menee kaiken muun edelle. Jos näin olisi, olisi rajalliset tuotantoresurssimme suunnattu vain terveydenhuoltoon, lääkekehitykseen ja niin edelleen.
Samalla argumentilla voisimme sanoa, että kaikkien tulee hyväksyä 10% veronkorotus, joka ohjataan syöpätutkimukseen. Jos et hyväksy tätä, asetat omat etelänmatkasi toisten elämän edelle.
Itsekkyydestä puheenolleen yhteiskuntamme ovat lähes kyvyttömiä tekemään mitään ilmastonmuutokselle, luonnon tuhoutumiselle ja monille muille ongelmille. Mutta kun tulee ongelma, joka herättää kuolemanpelon keski-ikäisissä miehissä, siihen voimme panostaa tuhansia miljardeja euroja ja dollareita ja pysäyttämään aivan kaiken. Minkälaisen opetuksen tämä antaa nuorille sukupolville?
Ongelma on monimutkainen ja siinä on paljon tuntemattomia seikkoja. Mikä on rajoitustoimien teho, mitkä ovat niiden haittavaikutukset, miten eri asioita kuuluu arvottaa. Minä en näihin osaa vastata. Filosofilta voisi odottaa jotain apua tähän, mutta tällainen kirjoitus sitä ei tarjoa.
Touché!
Globaali kapitalismi ei todellakaan suojele elämää, vaan uhraa jatkuvasti valtavasti ihmisiä sekä muita eläviä olentoja talouskasvulle ja kestämättömälle elintasolle. Esimerkkejä voi keksiä vaikka kuinka paljon. Pelkästään ilmansaasteisiin kuolee vuosittain noin 9 miljoonaa ihmistä. Tieliikenne tappaa siis tätäkin kautta ja aiheuttaa vielä useammalle sairautta ja elämänlaadun heikkenemistä. Niin kuin myös vaateteollisuus, sähköhammasharjatehtaat ja viihdeteollisuus, jolla silläkin on materiaalinen perustansa. Lounaalla nauttimamme halvat lentotomaatit viljellään nälkäpalkalla, ja viljelyssä käytetyt torjunta-aineet aiheuttavat syöpää, kuten Karla edellä huomauttikin. Tavarantuotanto ja -kuljetus, samoin kuin ihmisten matkustaminen, kiihdyttää ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Kuluttaminen tuottaa tonneittain jätettä; kalat ja muut merieläimet tukehtuvat mikromuoviin. Suomen viimeiset aarniometsät kaadetaan sellukattilaan, ja myydään “biotuotteena” wc-paperiksi kiinalaisille. Jne. Jne.
Koronapandemia osana “kaiken kriisiä” tuo esiin asioiden välisiä yhteyksiä ja kausaaliketjuja. Elämäntapamme pyörittää rakenteellista väkivaltakoneistoa, jonka osia kaikki olemme. Näin ei voi jatkua. Koska me ihmiset olemme biologisina olentoina osa ekosysteemejä ja niiden toiminnasta täysin riippuvaisia, on luonnonelinympäristöjä suojeltava kaikin keinoin. Koska meitä on jo nyt näin kamalan paljon ja luonnonvauraus (se ainoa todellinen vaurautemme) on rajallista, pitää koko talousjärjestelmä kiireen vilkkaa muuttaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle pohjalle. Väestönkasvu on pysäytettävä ja kulutuselämäntavasta luovuttava. Minäkeskeisyydestä luopuminen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus auttaa suunnistamaan kohti kaikille elinkelpoisempaa planeetan tulevaisuutta. Tässä tehtävässä olemme jo auttamattomasti myöhässä, mutta silti pitää kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Tehkää jotakin, muutkin kuin Sami Pihlström! Hänelle iso kiitos ihmisten herättelystä ja sivistyksen sinnikkäästä puolustamisesta.
Kiitokset kaikille tekstiäni kommentoineille rakentavista kriittisistä huomioista, joihin en valitettavasti pysty tässä yksityiskohtaisesti vastaamaan.
On tietenkin selvää, ettei lyhyessä – väistämättä rajusti yksinkertaistavassa ja kärjistävässä – puheenvuorossa ole mahdollista käsitellä monimutkaisen aiheen eri ulottuvuuksia. Siitä, että joudumme näissä kriisioloissa asettamaan keskenään vertailtaviksi esimerkiksi eri ihmisryhmien mahdollisesti keskenään yhteismitattomia kärsimyksiä, voidaan edetä yleisempiin huomioihin ihmisen eräänlaisesta traagisesta tilanteesta: liki kaikessa toiminnassamme välineellistämme jokseenkin väistämättä toisia ihmisiä. Tätä teemaa olen yrittänyt hiukan käsitellä myös muissa korona-aiheisissa teksteissäni (linkit puheenvuoroni lopussa) ja toki jossain määrin myös akateemisemmissa kontribuutioissanikin. Keskeinen pyrkimykseni etiikka.fi-kirjoituksessani oli kiinnittää huomiota koronaoloissa tarvittavan diskurssin vakavuuteen, siihen, että olemme tässä kirjaimellisesti tekemisissä elämän ja kuoleman kysymysten kanssa. Tämä vakavuus vaikuttaa minusta toisinaan unohtuvan.
Vielä kerran kiitos kaikille kommentoijille ja terveyttä koronakevääseen!
Sami Pihlström
Voitaneen perustellusti väittää, että kaikilla politiikkatoimilla on vaikutuksensa sekä äärimmäisten – kuten kuoleman – että vähemmän äärimmäisten seurausten toteutumisen todennäköisyyteen. Vaikka olisi joskus valmis vaihtamaan yhtä toiseen ei tarkoita, etteikö tällaista arvojärjestystä olisi päätöksentekijällä olemassa. Itse asiassa voitaisiin väittää, että jokaisella kunnon päätöksentekijällä on oltava vaihtosuhde, jonka perusteella valitsee tulevan tilanteen, jossa on enemmän äärimmäisen ikäviä seurauksia saadakseen merkittävästi vähemmän vähemmän ikäviä seurauksia.
Vaikka yksilöllinen päätösteoria ei suoraan sovellu sosiaalisen valinnan tilanteeseen, valaisee asiaa mielestäni hyvin joissain päätösteorian aksiomatisoinneissa esiintyvä jatkuvuusaksiooma. Ajatellaan, että voit valita vaihtoehtojen A, B ja C välillä, joilla on seurauksiin perustuva preferenssijärjestys A=>B=>C. Tällöin on aksiooman mukaan oltava sellainen todennäköisyys p (vaikka hyvinkin pieni), jolla {p(C), (1-p)A}=B, eli että henkilö ottaa yhtä mieluusti vaihtoehdon, jossa saa todennäköisyydellä p C:n ja todennäköisyydellä 1-p A:n, kuin B:n varmasti. Tässä C voi olla kuolema, B myslipatukka hengissä ja A viikko Bahamalla hengissä. Itse asiassa, jos näin ei olisi, ei kukaan meistä ylittäisi katua. Väittäisin, että jos päätöksentekijöillä ei tällaista vastaavaa vaihtosuhdetta olisi, päätyisimme elämään sietämättömässä yhteiskunnassa, jossa kadun ylittäminen – tai varmaankin kadut ja autot, mikseivät myös polkupyörät, alkoholi ja suklaa – olisi kiellettyä.
Siispä on rationaalisessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin kyse oltava aste-eroista silloinkin, kun vakavat seuraukset ottaa vakavasti. Muun väittäminen on tilanteen valheellista yksinkertaistamista. ”Yhteismitattomuutta” ei puolestaan tällaisena yleisenä seurausten vertailukelvottomuuden teesinä voida hyväksyä, sillä teoilla on aina vaikeasti vertailtavissa olevat seurauksensa ja päätöksiä on tehtävä.
Jatkeena edelliseen kommenttiini, jossa tartuin aika pedanttiseen huomioon, jota kuitenkin pidän periaatteellisesti tärkeänä. Tämän huomion alle jäi kuitenkin se, että teksti on hyvin kirjoitettu ja perusteltu ja jaan sen hengen.
Pingback: Vastakkainasetteluilla ei ratkaista koronakriisin eettisiä ongelmia – Etiikka.fi