Kun Enkeli-Elisan tarina alkoi vähitellen paljastua huijaukseksi, kiusatun muistolle omistetun Facebook-tukiryhmän ylläpitäjä Kim kuittasi huhut näin:

“Elisan tapaus on tosi, mutta vaikkei olisikaan niin nuoret tekevät itsemurhia koulukiusaamisen takia joka tapauksessa.” (HS Kuukausiliite 20.3.2013)

Kirjailija Minttu Vettenterän fabuloima tragedia ja sen hahmot – Elisa ja hänen surun murtamat vanhempansa – ovat siis jollain syvemmällä, emotionaalisella tasolla totta. Rahankeruukampanja ja kirjamyynti olisivat kaiketi voineet jatkua. Elisaa ei ollutkaan, silti kaikkien maailman kiusattujen puolesta tuntuu pahalta.

Tilastoista ei saa tarinaa, jos kertomusmuodon edellyttämä kokeva yksilö puuttuu (ks. Caracciolo 2013). Sellaisen voi siis kai tekaista?

Tunteista totuuteen

Aikamme viraalisin lehtikirjoittelun muoto, kolumni, elää tunteita liikuttavista “tositarinoista”. Eletään self helpin kultakautta, ja siksi ei välttämättä ole merkitystä, kerrotaanko tuttavapiirin kokemuksista vai toistetaanko jokin hyvinvointiseminaarissa kuultu anekdootti – kunhan tarina käsittelee jotakin samastuttavaa ilmiötä.

Somekohut kuitenkin todistavat, että lukijat vaativat myös kolumnisteilta journalistista etiikkaa.

Lääkäri Tommi Koivu kertoi lähimmäisenrakkautta käsittelevässä kolumnissaan (Ilkka 17.5.2015) kehitysvammaisesta, supermarketissa ostoksia pakkaavasta “Jonista”, joka ujutti kannustavia mietelauseita asiakkaiden ostoskasseihin. Tarina lähti somessa liikutuksen kyyneleiden siivittämään lentoon.

Nopeasti kommenttiketjuihin ehtivät kuitenkin myös skeptikot, jotka löysivät “Johnnyn” tarinan amerikkalaiselta Life Lessons in Words -sivustolta. Ja ei kai missään suomalaisessa marketissa työskentele ostoskassien pakkaajia!

Yllättävän verkkohuomion ja -kritiikin kohteeksi päätynyt Koivu lisäsi kolumniinsa sentimentaalisen jälkikirjoituksen, jossa hän puolustelee opettavaisen tarinan emotionaalista ja moraalista, todenperäisyydestä riippumatonta painoarvoa sekä muun muassa toteaa:

“Emme voi tietenkään olla täysin varmoja, onko Jonin tarina totta, mutta ainakin minun lapsellinen sydämeni, joka uskoo rakkauteen, unelmiin ja onnellisiin loppuihin, haluaa uskoa että se on totta.” (ks. Iltasanomat 19.5.2015)

Kertomusten jakamisessa merkitsee kuitenkin myös kertojan eetos: kirjoittajan ammatti on lääkäri ja kolumnin otsikko on “Suoraan silmiin” – joka viittaa rehellisyyden tyypillisimpään ruumiilliseen ilmaisuun (Korthals Altes 2014). Ei ole ihme, että lukijat kimpaantuvat.

Tarinan opetus

Opettavainen tarina voi yhtä hyvin olla kuultu, koettu tai sepitetty. Pääasia on, että sen tapahtumat tai näkökulma ovat yleistettävissä. Kuulija voi omaksua opettavaisesta tarinasta hyödyllisen ajattelu- tai toimintamallin.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa, jolloin kertomataiteessa ei osattu kaivata erottelua faktan ja fiktion välille, tarina kuin tarina oli opettavainen. Uskonnollisissa näytelmissä seikkaili syntinen “jokamies”, jonka kokemana hyveen ja paheen malleja väännettiin katukansalle rautalangasta.

Monet varhaismodernit suulliset ja kirjalliset kertomukset eivät käsitelleet yksilöllistä identiteettiä, vaan pyrkivät olemaan eksemplaarisia eli tarjoamaan yleistettäviä malleja (ks. Saariluoma [toim.] 2001, Mehtonen 2003).

Sykähdyttävien tarinoiden jakaminen verkossa edustaa eksemplaarisuuden paluuta mutta hieman irvokkaalla emotionaalisella kierteellä.

Tarinoilla, ovat ne tosia tai eivät, on valtava poliittinen ja taloudellinen voima: niillä saadaan ihmiset virkkaamaan haalareita pingviineille, rakennetaan lastensairaaloita ja kiusataan vähemmistöjä.

Viimeaikaisiin äärioikeistolaisiin väkivallantekoihin liittyvässä haastattelussa perussuomalaisten puoluesihteeriltä Riikka Slunga-Poutsalolta kysyttiin syitä kantasuomalaisten kokemuksiin vääryydestä. Haastateltava vastasi anekdootilla kosovolaistaustaisesta miehestä, joka olisi halunnut Suomessa töihin mutta jolle Kelassa suositeltiin tuilla elämistä.

Haastattelun lopuksi Slunga-Poutsalo totesi:

“Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Tunnepitoinen, kerronnallistettu kokemus siis syrjäyttää tilastollisen, tutkitun faktan.

Viitteet

Caracciolo, Marco 2013: “Experientiality”. The Living Handbook of Narratology. http://www.lhn.uni-hamburg.de/article/experientiality

Korthlals Altes, Liesbeth 2014: Ethos and Narrative Interpretation. The Negotiation of Values in Fiction. Columbus: The Ohio State University Press.

Mehtonen, Päivi 2003: Poetria Nova. Johdatus keskiajan runousoppiin. Helsinki: SKS.

Saariluoma, Liisa (toim) 2001: Esimerkin voima. Exemplum ja esimerkillisyys antiikin retoriikasta nykypäivän naistenlehtiin. Turku: Kirja-Aurora.

Slunga-Poutsalon kommenttia käsiteltiin myös Tampereen yliopiston Alusta!-blogissa.