Tag Archives: tutkija

Huonoja periaatteita tutkijan viestintään

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Miten tutkijoiden olisi suotavaa tai ”hyvä” toimia julkisuudessa? Empiirisen yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta kysymys ei ole helppo tai yksiselitteinen. Hedelmällisempänä näyttäytyy tarve kiinnittää huomiota tyypillisiin ongelmakohtiin.

Käytännön kannalta olennaista on ymmärryksen kehittäminen julkisesta viestinnästä. Kehittyminen tiedeviestijänä edellyttää ennen kaikkea tieteen ja muun yhteiskunnan suhteiden hyvää ymmärrystä. Ymmärrystä on tarjolla esimerkiksi Helsingin yliopistolla laatimassamme tutkijan oppaassa tiedeviestintään.

Palasin äskettäin tutkimusvierailulta Edinburghin yliopiston tieteentutkimuksen yksiköstä, jonka tutkija Dominic Berry on myös laatinut mainiot, vakavan valistavan sävyn välttävät huonot ohjeet yleisöjä osallistavasta tiedeviestinnästä. Ohjeista saa nopealla vilkaisulla käsityksen tieteen ja muun yhteiskunnan vuorovaikutuksen tyypillisistä hiertymistä. Ennakko-oletukset ja käytännöt tiedeviestinnässä noudattelevat (edelleen) valitettavan usein niissä kuvattuja periaatteita.

Berryn tyylin inspiroimana tarjoankin kirjallisuudesta ammentaen neljä huonoa periaatetta tutkijoiden toimintaan julkisina asiantuntijoina – siis tutkijan toimintaan hänen antaessaan neuvoja ja ottaessaan julkisesti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jotka eivät nouse tieteen sisältä (Peters, 2008).

Näiden mukaan toimiminen tyypillisesti aiheuttaa ongelmia tutkijalle julkisena asiantuntijana, tai jopa tutkijoiden uskottavuudelle laajemmin asiantuntijoina yhteiskunnassa.

1. Puhu vahvasti vain yhden toimintatavan puolesta… ja pue se tieteen kaapuun

Kirjassaan The Honest Broker: Making Sense of Science in Policy and Politics (2007) Roger A. Pielke Jr kuvailee, kuinka tutkijat asiantuntijoina lipsuvat usein jonkin toimintatavan puolestapuhujan (issue advocate) asiantuntijaroolista häivepuolestapuhujan (stealth issue advocate) rooliin.

Pelkän puolestapuhujan rooli ei sinänsä olisi ongelmallinen, kun asiantuntija esittää tietyn vaihtoehdon, mutta perustelee ehdotuksensa avoimesti ja arvolähtökohtia piilottamatta. Asiantuntijaetiikan kannalta tilanne muuttuu ongelmalliseksi, kun asiantuntija tieteen nimissä ajaa tiettyä toimintatapaa häivyttäen arvolähtökohdat täysin.

Tieteellinen tieto on arvokasta ja tärkeää yhteiskunnan kannalta keskeisistä ongelmista keskusteltaessa ja päätettäessä, mutta tiede itsessään ei koskaan tuota vain yhtä suoraa ratkaisua. Häivepuolestapuhuja kuitenkin käyttää tieteen auktoriteettia hyväkseen rajoittaakseen toimintavaihtoehtoja päätöksenteosta ja julkisesta keskustelusta. Pielke huomauttaa, että tällainen toiminta on omiaan rapauttamaan tutkijoiden uskottavuutta asiantuntijoina.

Pielke argumentoi kirjassaan rehellisen välittäjän roolin puolesta. Siinä tutkija ei pyri rajoittamaan, vaan tuomaan asiantuntijuutensa pohjalta mahdollisimman laajasti eri toimintavaihtoehtoja esiin, sekä kertomaan niihin sisältyvistä piirteistä avoimesti – samaan tapaan kuin taitava opas tekisi suositellessaan ravintoloita vieraille kaupungissaan.

2. Häivytä itsesi asiantuntijana

Tutkijat saattavat pyrkiä häivyttämään oman itsensä yksilönä ja subjektina varsinkin pyrkiessään pitämään yllä mahdollisimman suurta objektiivisuuden auraa. Tälle on ymmärrettävät perusteet, sillä moderni tieteellisen objektiivisuuden käsite liittyy erittäin vahvasti ajatukseen tutkijan omaehtoisesta subjektiivisuuden tukahduttamisesta tiedon tuotannossa, eli ”intressittömyydestä” (disinterestedness) suhteessa tuotettuun tietoon (esim. Daston, 1992; Dear, 1992).

Tieteenhistorioitsija Lorraine Dastonin (1992) mukaan tämä objektiivisuuden käsitys liittyy historiallisesti erityisesti muutoksiin tieteen sisäisessä viestinnässä ja tutkijoiden välisessä luottamuksessa, kun tiedeyhteisöt alkoivat kasvaa isommiksi ja globaalimmiksi, eivätkä tutkijat välttämättä enää tunteneet toisiaan henkilökohtaisesti. Daston kuitenkin huomauttaa, että yksilöllisten ja subjektiivisten erityispiirteiden häivyttämisessä tieteellisen tiedon viestittävyyden parantamiseksi saatetaan tulla samalla uhranneeksi myös syvällisempää tai tarkempaa tietoa.

Itsensä häivyttämisen ihanne saattaakin olla ongelmallinen julkisen asiantuntijuuden kannalta, jos se estää tutkijan itselleen kerryttämän subjektiivisen, kumuloituneeseen kokemukseen perustuvan ymmärryksen soveltamisen käsiteltävään aihepiiriin. Tällöin tutkijan ”objektiivisena” pysytteleminen lähinnä estää julkisen ymmärryksen syventymistä aiheesta.

Itsensä pistämisessä peliin asiantuntijana ei tarvitse olla kysymys siirtymisestä tieteellisyydestä täysin henkilökohtaisen kokemuksen piiriin, vaan oman erityisymmärryksen hyödyntämisestä ja tarjoamisesta.

3. Ymmärrä konsensuksen merkitys yksiselitteisesti

Vaikeiden ja kiistanalaisten aiheiden yhteydessä tutkijoiden eräs vahvuus asiantuntijoina on mahdollisuus hyödyntää kokonaisymmärrystä siitä, mistä tieteenalalla vallitsee ja ei vallitse yksimielisyyttä. Vahvaan tieteelliseen konsensukseen vetoaminen auttaa osoittamaan, mitä kumuloitunut tutkimustieto yhdessä osoittaa aiheeseen liittyen. Selvää tieteellistä konsensusta on eettisesti kyseenalaista lähteä perusteettomasti julkisesti horjuttamaan tutkijan asemassa.

On kuitenkin myös eettisesti ongelmallista luoda julkista vaikutelmaa tieteellisestä konsensuksesta, jos esitetty näkemys perustuu pikemminkin yksimielisyyteen, jota yhdysvaltalainen filosofi Stephen Turner kutsuu tutkijoiden konsensukseksi. Tutkijoiden konsensuksesta on kyse, kun tutkijat ovat muodostaneet konsensusnäkemyksen keskenään kollektiivisen pohdinnan ja neuvottelun seurauksena tiettynä hetkenä tiettyä tieteen ulkoista tarkoitusta, esimerkiksi jotain hallinto- tai politiikkatarkoitusta, varten (Turner, 2003).

Vaikka erityisesti julkisten kiistojen yhteydessä konsensukseen vetoaminen voi toimia argumentaatiokeinona, tutkijan olisi syytä pohtia ja olla avoin sen suhteen, minkälaisesta ja kuinka vahvasta konsensuksesta tarkalleen on kyse. Myös muiden keskustelijoiden olisi hyvä pitää tämä mielessä. Asiantuntijajoukon kollektiivisesti muodostama konsensusnäkemys ei saisi myöskään täysin korvata tai jättää alleen tutkijan omaa eettistä pohdintaa (Tong, 1991).

4. Älä ajattele yleisö(je)n ja käsiteltävän yhteiskunnallisen aiheen välistä yhteyttä

Ehkä keskeisin ongelmakohta tieteen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksessa liittyy tutkijoiden – ja myös päättäjien – suoraviivaisiin ja/tai yksinkertaisiin käsityksiin ”yleisö(i)stä”. Asiantuntija voi helposti puhua kovin merkityksettömästi ja suorastaan yleisönsä sivuuttaen, jos ”yleisöä” ajattelee liian yleisesti abstraktina (ja tietämättömänä) massana. Tällöin ei tule pysähdyttyä pohtimaan yleisöä ja sen huolenaiheita tarkemmin käsillä olevan aiheen yhteydessä (Dewey, 2016[1927]).

Yleisöjen muodostumisessa tieteeseen kietoutuneiden yhteiskunnallisten aiheiden ympärille on keskeistä kuitenkin tyypillisesti se, että tiede ja teknologia vaikuttavat juuri käsiteltävän aiheen yhteydessä merkittävästi yleisön muodostavan ihmisjoukon elämään käytännössä. Tiede ja muut instituutiot eivät välttämättä ole osanneet kuitenkaan huomioida tai käsitellä tämän yleisön huolenaiheita, tai ne ovat sivuutettu (esim. Marres, 2007; Hess, 2011).

Keskeinen avain merkitykselliseen, yleisöä puhuttelevaan asiantuntijana toimimiseen julkisuudessa onkin pyrkiä huomioimaan, miten ja millainen yleisö aiheen ympärille on muotoutunut, ja millaisia ongelmakohtia ja huolenaiheita tämä yleisö on nostanut esiin julkiseen keskusteluun.

VTM Sampsa Saikkonen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen artikkelipohjainen väitöstutkimuksensa käsittelee asiantuntijuuden rakentumista ja laajenemista nykyjulkisuudessa. Sampsan tutkimusintressit liittyvät erityisesti tieteen julkisuuteen ja tiedeviestintään, tieteen- ja teknologiantutkimukseen (STS) ja asiantuntijuuden sosiologiaan. Hän on myös opettanut useilla tiedeviestintää ja julkista asiantuntijuutta käsittelevillä kursseilla Helsingin yliopistossa ja Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa.

Viitteet
Daston, L. (1992). Objectivity and the Escape from Perspective. Social Studies of Science, 22(4), 597–618.
Dear, P. (1992). From Truth to Disinterestedness in the Seventeenth Century. Social Studies of Science, 22(4), 619–631.
Dewey, J. (2016[1927]). The Public and its Problems: An Essay in Political Inquiry. Athens, OH: Ohio University Press.
Hess, D. J. (2011). To tell the truth: on scientific counterpublics. Public Understanding of Science, 20(5), 627–641.
Marres, N. (2007). The issues deserve more credit: Pragmatist contributions to the study of public involvement in controversy. Social Studies of Science, 37(5), 759–780.
Peters, H. P. (2008). Scientists as public experts. In: Handbook of Public Communication of Science and Technology, (eds.): Bucchi, Massimiano & Trench, Brian. Abingdon, Oxon: Routledge, pp. 131–146.
Pielke Jr, R. A. (2007). The honest broker: making sense of science in policy and politics. Cambridge, UK: Cambridge University Press.
Tong, R. (1991). The Epistemology and Ethics of Consensus: Uses and Misuses of ”Ethical” Expertise. Journal of Medicine and Philosophy, 16(4), 409–426.
Turner, S. (2003). Liberal democracy 3.0: Civil society in an age of experts. London, UK: Sage Publications.
Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone