Lama-ajan lapsuuden alkuhämärässä suomalainen sankari oli ansioitunut tieteessä, taiteessa tai valtiomiehenä, joskus urheiljana. Hän oli kirjoittanut, maalannut tai juossut kolkkamme Euroopassa maailmankartalle. Hänen ansiotaan oli pienen kansakunnan erinomainen neuvolajärjestelmä, itsenäinen valtiollinen asema tai kulttuurinen identiteetti.

Sankari oli suuri sisältöjen tuottaja – poikkeuksetta mies, jonka kurttuisat kulmat koristivat koulukirjoja, markkaseteleitä ja postimerkkejä. Väinö Linna sentään näytti hymyilevän lempeästi.

Laman karkoitti Nokia, jonka menestyksen myötä muuttuivat myös ihanteet. Sankariksi nousi kuin huomaamatta Juro osaaja. Hän oli ongelmanratkaisija, insinööri ja tekniikan ihmelapsi – ja saamastaan huomiosta hieman hämmentynyt.

Ympärivuorokautisia päiviä teknologiateollisuuden palveluksessa puurtaen Juro osaaja kuokki Suomen suostaan ja toimitti kännykän jokaisen intialaisenkin käteen.

Arkkiosaaja oli tietysti Jorma Ollila. Hänen suuressa pääkopassaan ei voinut kuvitella syntyvän haikua tai sonaattia, mutta se tuntui sisältävän ratkaisut kaikkiin ongelmiin.

Juron osaajan sankarityö oli teknologinen innovaatio. Se kasvatti kaapelikuitujen nopeuksia, rakensi kaivoja kuiville afrikkalaisille aroille ja hitaasti lyhensi kännykän antennin laitteen sisälle.

Markka-ajan viimeisiin seteleihin olisi voinut painaa Ollilan ja kääntöpuolelle “kommunikaattorin”.

Mutta tapahtui 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, että antennia ei voinut enää lyhentää ja akkukin kesti viikkoja. Ja niin Jurolle osaajalle ei enää ollut tarvetta.

Sankariksi nousi kuin taikaiskusta Visionääri, jonka ideoita ja innostusta pursuava mutta mystinen hahmo on sekoitus Sormusten herran velhoa, intialaista gurua, Star Trekin kapteenia sekä tärähtänyttä matematiikan tutkijaa.

Lavalle astui Steve Jobs, joka näytti palanneen keskuuteemme tulevaisuudesta.

Innovaation käsite liudentui tarkoittamaan mitä tahansa ideaa, josta joku voisi vaikkapa innostua. Syntyi jättimäiset ideoiden markkinat. Niiden suurimmaksi toritapahtumaksi nousi Suomessa järjestetty Slush.

Ratkaisujen sijasta nyt myydään ajatuksia.

Teknisestä toteutuksesta Visionäärin ei nimittäin tarvitse huolestua: siihen löytyvät rahalla tekijät. Liiketoimintamalli on sivuseikka: sehän syntyy jotenkin, aikanaan. Sisällöllä ei ole mitään merkitystä: sen luovat käyttäjät.

Olennaista on, että on innostuneita käyttäjiä – tai ainakin innokkaita rahoittajia.

Visionääri tajusi varhain, että hänen on oltava kiinnostavampi kuin ideansa; hän on tärkein tuotteensa. Niinpä hän yhdistää vapaa-ajalta tuntuvan unelmatyönsä saumattomasti perhe-elämään kahden lapsen kanssa, base-hyppäykseen Itä-Afrikassa ja meditaatioon pakistanilaisen heimon parissa. Hän vaeltaa Himalajalla, kirjoittaa elämäkertansa, perustaa taas uuden yrityksen ja synnyttää lapsen vaikka samalla viikolla.

Hänen ideostaan innostuvat vuorollaan bisnesenkelit, startup-mantraa hokien Nokian toista tulemista odottavat valtiomiehet sekä arkeaan ihmettelevä suuri yleisö.

Mutta mitä tapahtuu, kun ideoiden markkinat täyttyvät – kun meillä on jo lukemattomia tapoja saada näytölle mediasta toiseen kopioidut uutisotsikot ja paikkaan perustuva säätieto, löytää treffiseuraa, tilata kanasalaatti kotiovelle ja jakaa kissakuva ”valittujen käyttäjien” kanssa?

Ketä kuuntelemme, kun jokainen omaelämäkerrallinen self-help -opas ja innostuneen työn käsikirja on kirjoitettu – kun jokainen kebab-kioski on nettisivujensa mukaan innovatiivinen start up -yritys?

Tulevaisuuden sankari

Mobiili tiedonsiirto on luonut järisyttävän kysynnän sisällölle. Tarjonta taas on kasvanut lähinnä siksi, että meistä jokaisesta on tullut sen aktiivisia tuottajia.

Nokian sisällöntuotannon huipentuma oli matopeli. Apple ulkoisti sovellustenkin tekemisen käyttäjille.

Mutta sanotaan se nyt ääneen – sisällön laatu alkaa jurppia.

Saamme vielä hämmästellä 2010-lukua, aikaa, jolloin jokainen jaksoi tuottaa loputtoman määrän selfieitä, ruoka- ja matkakuvia, raivota nettikeskustelussa ja jakaa alle 140 merkin mittaisia mietelauseita – ihan vain siksi, koska se oli mahdollista vaikka lasta nukuttaessa, ruuhkabussissa, pitkässä palaverissa tai kun muuten vain on tylsää.

Lapsena kuulin, että ensimmäisistä televisioista tuijotettiin ilolla pelkkää testikuvaakin.

Sanotaan, että sisältöjen markkinat ovat ääriään myöten pullollaan. Käyttäjien tuotosten lisäksi ammattimaisen median, taiteen ja viihteen sisällöt ovat tarjolla lähes ilmaiseksi – ja tiedeyliopistot yhä maksavat salasanojen taakse piilotetuista kirjoista ja lehdistä, jotka ne ovat ilmaiseksi tuottaneet.

Mutta tämä sisältö on testikuvaa ja matopeliä sen rinnalla, mitä uudet teknologiat ja tavat jakaa sisältöä mahdollistaisivat.

Tulevaisuuden sankari voisi olla se hämmästyttävä otus, joka osaa yhdistää uudet teknologiat ja ideat sisällön jakamisen ja esittämisen tavoista – niin, sisältöön.

Olento, jossa juro osaaminen sekä luovan ideoinnin into yhdistyvät sisällön kannalta tarpeellisiin terveeseen kriitisyyteen ja perustelemisen taitoon.

Ja katso: menestyneimmät uudet suomalaisyritykset tuottavat jo nyt sisältöjä, eivät ”innovaatioita”.

Jos meillä olisi markka, vuoden 2010 seteleistä meitä tuijottaisi Angry Birdsien tuima Terence. Nokian toisen tulemisen odotuksessa valtiomiehet olisivat vaihtaneet koko valuutan nimen topaasiksi Clash of Clansin vihreiden jalokivien mukaan viimeistään 2014.

Kyse on aikamme matopeleistä, mutta se on alku.

Uutismedia on ottanut vasta ensimmäisiä kömpelöitä askeleita sisällöntuotannon mahdollisuuksien uudella mantereella. Tekstin ohella sanomalehden sivuilta pomppaa esiin itsestään käynnistyvä video, älytön kysely, huutelusta täyttyvä kommenttipalsta tai hiiren kohdalla olevan maan nimen näyttävä karttakuva, jota kutsutaan nimellä interaktiivinen grafiikka. Pidemmällä ei olla taiteessa, tieteestä puhumattakaan.

Tämä on pelkästään hyvä asia: tulevaisuuden sankareille riittää töitä.

Suomalaisilla on osaamista, ideoinnin intoa ja kriittistä perustelemisen taitoa. Jos näistä ei tingitä, ideatason markkaseteleihin on aina tarjolla tuoretta kuvitusta.