Silakkaliike nousi vuodenvaihteessa isoksi yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi ja mediailmiöksi. Silakat määrittelee itsensä äärioikeiston, faktakielteisyyden ja rasismin vastaiseksi kansanliikkeeksi. Liike sai lyhyessä ajassa kokoon yli 25 000 some-keskustelijaa ja suunnittelee suurmielenosoitusta Senaatintorille 1.2. Liike on herättänyt paljon kannanottoja puolesta ja vastaan mediassa ja somessa.

Liikkeen taustana on italialainen Sardiinit-liike. Italiassa vallitsi pitkään kahtiajako oikeistoon ja vasemmistoon, mutta pääpuolueet ovat hajonneet ja puoluekenttä on pirstaloitunut kuten monissa muissa länsimaissa. Tämä heijastaa yhteiskunnallisten jakolinjojen murrosta: oikeisto-vasemmisto -jaon lisäksi toinen keskeinen jakolinja on nykyisin autoritarismin ja liberalismin välillä.  Matteo Salvini on nostanut autoritaarisen Lega-puolueen Italian suurimmaksi ja pyrkii Italian vahvaksi mieheksi. Sardiinit taas on liberaaleihin arvoihin nojaava spontaani vastaliike Salvinin nousulle. Liike tukeutuu kaupunkien nuoreen ja koulutettuun keskiluokkaan. Se on herättänyt mielenkiintoa eri puolilla maailmaa, ja Silakat voidaan nähdä sen suomalaisena vastineena.

Silakat ja populismin vaara

Suomen Silakkaliike on koonnut lyhyessä ajassa 25 000 ihmistä tukemaan yhteiskunnallista avoimuutta. Tämä on merkittävä saavutus. Silakat määrittelee itsensä reaktioksi äärioikeistoa vastaan: Silakat ovat  ”antirasisteja” ja ”antifasisteja”. Liikkeen foorumilla on käyty paljon vellovaa ja sekavaa nettikeskustelua liikkeen profiilista. Keskustelulle on ollut keskeistä rajojen vetäminen: ketkä voivat olla silakoita? Voiko mukana olla jollain tietyllä yhteiskunnallisella tai uskonnollisella taustalla?

Rajanveto on myös johtanut ikäviin kohuihin: esimerkiksi Keskuskauppakamarin johtaja Juho Romakkaniemi potkittiin ryhmästä ulos, vaikka hänet tunnetaan liberaalina talousoikeistolaisena. Näyttää siltä, että liikkeen reaktiivisesta itsemäärittelystä nousee ongelmia.

Populismi itse on pohjimmiltaan tapa mobilisoida ihmisiä politiikkaan. Chantal Mouffe (2018) määritteli vasemmistopopulismin yritykseksi tuoda politiikka takaisin politiikkaan vastakkainasettelujen kautta niputtamalla retoriikalla yhteen eri yhteiskunnallisia kiistoja ja osoittamalla yhteinen vihollinen. Silakkaliikkeen  tapauksessa vihollinen on äärioikeisto.

Silakkaliikkeen ongelmien perussyy on, että Silakoiden reaktiivinen itsemäärittely äärioikeistoa vastaan ei pysty ylittämään populismin peruslogiikkaa, vaan liike on vaarassa luisua vasemmistopopulismiksi (HS 30.12.2019). Vasemmistopopulismi ei pysty irrottautumaan ajatuksesta, jonka mukaan asioiden politisoiminen perustuu jakoon ”meihin” ja ”muihin”. Silakoissa käytävät riidat ja erottamiset merkitsevät sitä, että reaktiivisuudelle ja populismille ominaisen vastakkainasettelun logiikan riskit ovat päässeet toteutumaan.

Kuplapuhe kertoo heimokantaisuudesta

Silakoiden kohtaama kritiikki ponnistaa myös suomalaisen keskustelukulttuurin erityispiirteistä. Silakoista käytävä mediakeskustelu on tarttunut liikkeessä piilevään populismin ja heimokantaisuuden vaaraan. Suomalaiselle keskustelulle tyypilliseen tapaan liike on pyritty leimaamaan ”kuplaksi”. Kupladiskurssi kuitenkin viittaa vahvasti siihen, että suomalainen keskustelukulttuuri on jämähtänyt heimokantaisuuteen ja itäeurooppalaiseen arvomaailmaan, jolle moniarvoisuus on vierasta.

Suomalaisen poliittisen kulttuurin taustana ovat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun nationalistinen mobilisaatio. Nationalismi voi rakentaa yhteisiin oikeuksiin perustuvaa valtiota nojaamalla liberaaleihin arvoihin ja instituutioihin, tai sitten se voi vaihtoehtoisesti vaatia valtaa etnisen identiteetin perusteella määrittelemällä “kansan” tietyksi etniseksi ryhmäksi tai jopa orgaaniseksi “kansanruumiiksi”. 

Oikeistopopulismi nojaa nimenomaan heimokantaiseen etnonationalismiin, jolla on vahva asema Suomen poliittisessa historiassa. Suomalainen nationalismi eli fennomania on perusluonteeltaan itäeurooppalaista etnonationalismia: kansakunta perustui suomen kieleen ja se käsitettiin yhtenäiseksi ja muusta ihmiskunnasta erilliseksi ”kansan kokonaisuudeksi”. Tällainen käsitys kansakunnasta taas johtaa autoritarismiin: moninaisuus ja moniarvoisuus vain hajottavat kansan yhtenäisyyttä, jonka takaa ylhäältä määritetty yhteinen etu eli konsensus. 

Vuoden 1918 sisällissota vahvisti entisestään moniarvoisuuden pelkoa, kun punaisten ja valkoisten kilpailevia vaatimuksia puhua ”koko kansan” puolesta selviteltiin asein.  Monien yhteiskunnallisten valtakeskusten syntymistä pidetään usein ”kansan kahtiajakona”, ainakin jos ne pyrkivät riitauttamaan vallitsevaa politiikkaa. Vallitsevan vallan haastamiseen esimerkiksi kansalaistottelemattomuuden keinoin suhtaudutaan veneen keikuttamisena ja anarkismina, vaikka valtaapitävien haastaminen ja toisiaan tasapainottavat valtakeskukset ovat toimivan demokratian perusta.

Suomalainen kuplapuhe nojaa näihin Suomen poliittisen kulttuurin itäeurooppalaisiin piirteisiin. Kuplapuheessa ”kuplan” tarkoitus on leimata jokin poliittinen ryhmä kuppikunnaksi. ”Kupla” on illegitiimi tai ei-oikeutettu koska se on pelkästään tietty osa kansaa, joten sen vastakohtana olevat ”tolkun ihmiset” ovat ”todellinen kansa”. ”Tolkun ihmiset” tai ”todellinen kansa” edustavat ”yhteistä kokonaisetua” eli “tolkkua”, jonka puhuja tietenkin itse määrittelee ylhäältäpäin torjuakseen ”kuplan” vaatimukset.

Onkin kuvaavaa, että ”punavihreästä kuplasta” ja “tolkun ihmisistä” puhuvat eniten äärioikeistolaiset tai valtaapitävät tukiessaan oikeistolaista politiikkaa. Kuplapuhe ja puhe “tolkusta” paljastuu Suomelle tyypilliseksi oikeistopopulismiksi, jonka taustana on ajatus ”yhtenäisestä kansasta” ja valtaapitävien tai oikeistopopulistien oikeudesta määritellä se. Jos et näe maahanmuuttoa turvallisuusuhkana, olet tolkuton ja keikutat yhteistä venettä ääripäästä!

Irti heimokantaisuudesta

Silakoista käytävää keskustelua leimaa siis Suomeen syvään juurtunut heimokantainen politiikkakäsitys. Viholliskuvien ja kansan yhtenäisyyden varaan rakentuvalle heimokantaisuudelle on kuitenkin olemassa vaihtoehto: sekä yhteiskunnallisten liikkeiden että kansallisvaltion määrittäminen yhteisten arvojen ja niihin nojaavan poliittisen projektin pohjalta. Nykyisin olisi tarvetta perustuslakipatriotismille, joka määrittelee suomalaisuuden liberaalidemokratian, hyvinvointivaltion ja kaikille yhteisten ihmisoikeuksien pohjalta.

Toisaalta Silakat vaikuttaa lupaavalta avaukselta, joka voi toimia väylänä avoimuutta tukevalle kansalaistoiminnalle. Saa nähdä, pystyykö liike järjestäytymään tavoitteiden ja rakentavan vision pohjalta.

FM, TM Lauri Snellman on filosofi ja teologian väitöskirjatutkija. Hän väittelee pahan ongelman metafyysisistä taustaoletuksista vuonna 2020. Hän on kiinnostunut avoimen yhteiskunnan ympärillä käytävästä keskustelusta ja aktivismista.

Viite
Chantal Mouffe: For a Left Populism. Lontoo: Verso, 2018.